DREAM THEATER - THE DANCE OF ETERNITY
Tän biisin piti alunperin mennä kohtaan "A song that you wish you could play". Tulin kuitenkin katumapäälle tähän kohtaan valitsemani biisin suhteen ja tein vähän muutoksia. Mun ei pitänyt, mutta nyt oli pakko. Ja siis edelleenkin todellakin tää olis aivan mahtava osata soittaa, soittimella ei väliä, koska mä nyt en mitään muuta osaa soittaa kuin suutani ja Guitar Heron kitaraa.
Anywayz, tää on todella kova biisi! Laulua ei ole, mutta monimutkaisuutta ja tasoja on sitäkin enemmän. This song's got proge written all over, and I LOOOOVE it. Mun oli ihan pakko laittaa tähän liveveto Boston Opera Houselta parin vuoden takaa, koska kattokaa nyt tota talentin määrää. John Petrucci taituroi kitaran ja John Muyng basson kanssa, Mike Mangini hoitelee rumpukeittiötään ja Jordan Rudess kikkailee keyboardin ääressä. Edellinen rumpali ja alkuperäisjäsen Mike Portnoy on alun perin kirjoittanut ko. rumpunuotit ja on tehnyt upeaa työtä. Jossain haastattelussa oli itsekin sitä mieltä, että kohdasta 5:32 alkava pätkä on välillä yhtä painajaista soittaa. Hienosti kaima hoitaa homman kotio!
En tiedä, osaako kukaan nyt enää yllättyä tästä valinnasta, kun mää oon kuitenkin jo nelisen vuotta kuunnellut muutakin kuin hoppia. Oikeestaan mää en oo hoppia kuunnellut kunnolla enää vähään aikaan. Silleen sattumalta ja nostalgisointimielessä enemmänkin. Mun musamausta on tullut sopivan sekalainen ja mä tykkään siitä niin. Kaikkea ei voi hallita, ja musamakuaan ei pidäkään hallita vaan siks "koska yololol mä en voi kuunnella rokkia koska oon hoppari" ja toisinpäin. En tiedä onko sellaista ajattelua enää. Enemmän ehkä vanhempien ihmisten keskuudessa ja just tota päinvastaista ajattelutapaa, että "ihan hevonhumppaa ja höpöhöpöjuttuja moiset pophopit ja aggressiiviset rokit vai mitälie progressiivista olikaan, kyllä ennen osattiin tehdä musiikkia!" ja nyt meni muuten lujaa ohi aiheesta.
Mut niin siis se yllättävä piirre tässä on ehkä tän biisin yltiöpäinen sekopäisyys, you know what I'm saying? Tää biisi on paikoin raju, synkkä, pahaenteinen (biisi myös liittyy erääseen pelottavaan tarinaan, jonka takia mä en ko. levyltä kuuntele muita biisejä kuin tämän, koska tässä ei ole sanoja) ja jotenkin ei-mua. Mustakin tuntuu siltä. En mää oo tätä biisiä ihan ekana kellekään esittelemässä (paitsi hehe köh täällä blogissa), koska se tuntuis oudolta. Ainoo olis, jos joku jo valmiiksi Dream Theaterista pitävä haluaisi kuulla lisää eikä olisi tätä vielä kuullut.
Jos tykkäsit livevedosta tai et jaksanut katsoa sitä, niin kuuntele originaali tuosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti