Näytetään tekstit, joissa on tunniste #taiteitajaelämyksiä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste #taiteitajaelämyksiä. Näytä kaikki tekstit

maanantai 27. syyskuuta 2021

The "Earth" without "art" is just "eh".

I'M BACK. Sen kunniaksi tässä on heinäkuinen graffititaidepläjäys.












Nämä kuvat on otettu hyvin nopeasti puhelimen akun tippuessa Hiedanrannan Kuivaamolla heinäkuussa. Kuten kuvista näkyy niin siellä kuin mullakin on ollut tässä kaikkee. Ei ehkä just nyt elämässä vaan lähinnä pään sisällä. Olen käynyt hyvin syvissä vesissä ja oikeastaan olen siellä vieläkin, mutta välillä pääsen käymään pinnalla haukkaamassa happea, kunnes taas mennään. Haluan nauttia tästä happihypystä vielä hetken. On vasta syyskuu ja kaamosmasennus iskee jo kovaa ja korkeelta. Upeeta, mahtavaa.

Eilen kävimme pyörällä seikkailulla sellaisissa Tampereen kolkissa, joissa en ole koskaan käynyt. Iidesjärvellä, Lokinpuistossa sekä Nekalan siirtolapuutarhassa. Ruskaa oli kaikkialla, tapasimme sorsia ja joutsenia sekä silitimme koiria ja jututimme heidän lämminhenkisiä omistajiaan. Kameran rulla kasvoi taas varmaan sadalla kuvalla ja fiilis oli niin ihana. Ilta huipentui kynttilänvaloiseen elokuvailtaan perheen kanssa, kun saimme porukoiden Taru Sormusten Herrasta -yleissivistystripin päätökseen.

Olisin vihdosta viimein halunnut eilen otettuine kuvineni palata blogini pariin, mutta Blogger ei näköjään enää välitä bloggaajistaan. Ensin banneri ei tahdo olla isompi kuin banaanikärpäsen kikkare, sitten bannerin kuvan laatu on ärsyttävästi epätarkan rajamailla ja nyt sama pikselivamma on siirtynyt postauksen kuviin. Ei sitten.

Alan vakavasti harkita ekaa kertaa 10 vuoteen alustan vaihtoa. Onko suosituksia?

Toinen vaihtoehto on pysytellä kokonaan Instagram-blogina. Se on toiminut mulla paljon paremmin nyt viimesen parikolme kuukautta. Katsotaan vielä.

Hävettää myös hieman, etten tehnyt mitään 10-vuotispostausta blogilleni. Instagramissa juhlistin tätä hieman, käy kattoo!

maanantai 21. joulukuuta 2020

1.000.000 colours!

Istun just nyt jääkylmässä kämpässä pörrösukat jalassa ja kaulahuivi kaulassa, verensokeri on korkeuksissa ja kittaan Pepsiä. Nyt kun on tunnelma asetettu ja on vuoden pimein päivä, niin tässä viimeiset Projiossa otetut kuvat. Katselkaa ja ihailkaa.
 

i'll take the first step, i hope that it makes sense


'cause it's hard for me to love myself without you here
'cause the days are slow, but the years are fast
i wonder when i'll feel your smile


and she'll be up on the saddle
and she'll be holding him tight
they'll be galloping thunder
under the violet sky
 as they ride white horses


bliss is a cheap emotion, everyone here seems to afford
so i don't know why i'm here without you...


grief is a standing ocean
i never swam unless you did
so i don't know why i'm here without you
 
i miss you


i know that you feel what i feel


maybe all the stars in the night are really dreams
maybe this whole world ain't exactly what it seems
maybe the sky will fall down tomorrow
 
but one thing's for certain, baby
we're running out of time


did you ever wonder how it would feel if you could go higher


'cause it's something they won't find
no matter how they try
 
no matter how they try


Sometimes people are beautiful. Not in looks. Not in what they say. Just in what they are. - Markus Zusah

Kuvat: Laura Baikov
Aika: 19.10.2020
Paikka: Projio, Finlaysonin taidealue

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

All of the lights.

Kanye Westistä voi nykypäivänä olla montaa mieltä, mutta kyllä se ainakin osas musiikkia tehdä vuosina 2004-2011. Olisinpa älynnyt olla tarkkana vuonna 2006, kun hän oli esiintymässä Pori Jazzeilla ja oli uransa huipulla (siis mun mielestä). Eipä mulla muuta.

Kuvat on otettu Projio -valotapahtumassa Finlaysonin taidealueella.


L I G H T S A B E R S


Se on kuulkaa tämmöselle visionistille (expression courtesy of Taika Waititi) yks valintojen maailma, kun pääsee tämmösen valotaiteen paljouden keskelle. Niin paljon kuvakulmia, niin vähän aikaa.


storytelling paper discs


Ja tässä näette upean, värikkään ja valoisan ilmestyksen sekä tommosen hianon puun. Hän oli myös ihana, kun pyysi mua lähtemään tähän häppeninkiin. Siis Laura, ei toi puu.


elysian


Tää kasvihuone oli ihan mieletön. Tuolla kasvoi oikeita kasviksia ja vihanneksia! Eka oletettiin, ettei ne oo aitoja, mutta ainakin siltä ne tuntui. Tosin kun kosketin raakaa mitälie tomaattia tajusin, että saatoin tartuttaa nyt koronan koko satoon ja se sitten leviää varmaan koko Tampereen kaupunkiin. Sorppa.


#socialmediaslave


Näistä valoista ja asetelmasta tulee mieleen joko avaruusaluksen moottorit tai Minas Morgul Taru Sormusten Herrasta -leffoista.


Energy Flow


Nämä oksat muistuttavat kovasti vanhan omakotitalomme pihalla seissyttä kiinalaista hernepuuta. Koin hetkellisen pienen ikävän pyyhkähdyksen.


H E X A G O N S .


Kyllä voi tekokukatkin toimia kuulkaa tälläisessä näyttelyssä. Näyttää niin makeelta! Tekis mieli tehdä rajuja muutoksia meidän kodin valaistukseen ja sisustukseen ja muuttaa siitä tällainen neonvärivalolandia.


PLANET EARTH.


Tää oli hauska! En nyt jaksa tähän videota upata tästä, mutta tämä projisoiva valoteos Mirror of Life (jos en väärin muista) heijastaa liikettä screenille. Turkoosi olio on Laura ja keltainen on minä. Me joko heilutetaan käsiämme tai näytetään peace-merkkiä.


selcouth


Ruudun henkilö puhui säröisellä, epäinhimisellä äänellä. Hän lausui yksittäisiä sanoja ja ilmaisuja, jotka kaikuivat Finlaysonin sisäpihan aukiolla. Sanat liittyivät yhteiskuntaan ja mihin tulisi kiinnittää huomiota, jotta maailma pelastuisi. Teoksen tarkoitus olikin luoda tulevaisuudennäkymää 100 vuoden päähän ja että millainen maailma ja nimenomaan Suomi on. Sitä sopii itse kunkin miettiä.

Taustalla hehkui kauniina sinisen, pinkin, punaisen ja lilan sävyjä.


kaikki on kaikkia


Kyllästytkö jo näihin kuviin? Jos ei kyllästytä, hyvä. Jos kyllästyttää, deal with it, koska tulossa on vielä ainakin yksi postaus, jossa mm. yllä olevan kaltaisia kuvia. Stay tuned...


GUARDIAN OF THE LIGHTSABERS


Photos of me: Laura S.
Other photos: Ems

tiistai 3. marraskuuta 2020

Let my energy flow.

Ihana entinen työkaverini Laura laittoi eräänä hämärtyvänä maanantai-iltana viestiä, että onko mulla tekemistä kyseiselle illalle. Yleensä vähän kauhistun tällaisista kysymyksistä hetkeksi, koska olen superhuono tekemään spontaanisti yhtään mitään. Hän halusikin kysyä mua mukaan kuvailemaan Projio -valotapahtumaan hianoa taidetta sekä itsejämme. Ja te tiedätte mut: mä todella harvoin kieltäydyn kuvaamishommista! Suoritin ennätyksellisen glow upin nuutuneesta ja kalpeasta sohvaperunasta edustavaksi valokuvamalliksi vajaassa kahdessa tunnissa.

DISCLAIMER: Kuvat ovat otettu Projio -tapahtumassa Finlaysonin taidealueella. Kuvissa näkyvä taide on osa Teemu Raudaskosken Energy Flow -teosta.


Anchorage

n. the desire to hold on to time as it passes.

Kun saavuimme Finlaysonille Lauran kanssa ajattelin, että tunti pari on ihan riittävä aika valotaiteen ihasteluun ja kuvaamiseen. Olin pahan kerran väärässä. Meillä meni ihan viimeisille aukiolosekunneille asti, kun keksimme toinen toistaan luovempia ideoita meidän kuvaussessioihin. Tuolloin olisin toivonut, että saisin ajan pysäytettyä ja kuvattua kaikki mahdolliset värit ja kuviot.


Fitzcarraldo

n. an image that somehow becomes lodged deep in your brain.

Sitä voisi ajatella, ettei tällaiset abstraktit kuvat voi mitenkään jämähtää syvälle aivojen sopukoihin, mutta kyllä. Tämä tapahtuma ja sen teokset vilkkuu edelleenkin mielessäni sekä kokonaisuutena että yksityiskohtaisesti.


Mahpiohanzia

n. the disappointment of being unable to fly, unable to stretch out your arms and vault into the air.

Kuinka satumaista se olisi. Kuvittelen mielessäni supersankaritarinoiden inspiroiman maailman tai ulottuvuuden, jossa taivas näyttäisi samalta kuin ylläolevassa kuvassa ja maa olisi täynnä kaikkia näitä värejä. Voisin vain lentää ja leijua näiden värien seassa.


Mal de coucou

n. a phenomenon in which you have an active social life but very few close friends - people who you can trust, who you can be yourself with, who can help flush out the weird psychological toxins that tend to accumulate over time.

Varsinkin nyt korona-aikana on korostunut se, kuinka vähän mulla loppujen lopuksi on läheisiä ystäviä. Ja se ei haittaa. Mä tykkään olla yksin ja mä tykkään olla vain mieheni kanssa. Mun perhe ja serkut ovat mulle tärkeitä, vaikkei aina voitaisi nähdäkään niin usein kuin haluaisimme. Mulla on paljon hyviä tuttuja ja kavereita, joiden kanssa voin heittää läppää ja joiden kanssa viihdyn. Mutta mulla on myös ne harvat upeat tyypit elämässäni, joiden kanssa pystyn laskemaan enimmät suojaukset alas ja olemaan oma itseni. Heidän kanssaan menen kirppiskierroksille, kuvaamaan kauniita paikkoja ja vietän terapeuttisia kahvilahetkiä.


Midding

v. intr. feeling the tranquil pleasure of being near a gathering but not quite in it - feeling blissfully invisible yet still fully included, safe in the knowledge that everyone is together and everyone is okay.

Todellinen introverttitunne. Tiedätkö ne muutamat minuutit, kun poistut sivumpaan hakemaan juotavaa ja jäät hetkeksi keittiöön kuuntelemaan iloista puheensorinaa ja naurunremakkaa? Se on ihanan rentouttava tunne. Lataat energiaa pienen hetken itseksesi, kunnes olet valmis palaamaan ystäviesi luo nauramaan heidän kanssaan. Tämä oli mahdollista myös Projiossa. Katsottiin ja kuunneltiin vieressä, kun lapset ja aikuiset ihastelivat erilaisia töitä ja leikkivät heijastavan valoteoksen edessä.


Degrassé

adj. entranced and unsettled by the vastness of the universe.

Tämä osa teoksesta muistuttaa revontulia tai loppukesän kylmäsävyisiä auringonlaskuja. Abstrakti taide on siitä parasta, kun se voi olla mitä vaan. Sitä voi tulkita omalla tavallaan ja siinä voi nähdä vaikkapa eri päivänä tai erilaisella tuulella ollessaan ihan muuta kuin mitä aikaisemmin on nähnyt. Eräs hyvä tuttavani Matte tekee supermakeeta abstraktia taidetta (käy tsekkaa Retee Arts!) ja hän haluaa aina kuulla miten muut tulkitsee hänen teoksiaan ja mitä he näkevät niissä.

Olis ihana itsekin osata valjastaa sisälläni selvästi kuohuva taiteellinen puoli. Haluaisin kokeilla siipiäni ihan vaikka jollakin amatöörien taidekurssilla ja luoda taidetta meidän kodin seinille.


The bends

n. frustration that you're not enjoying an experience as much as you should.

Tämä on ollut mun ongelma niin kauan kuin muistan. Turhaudun suuresti siitä, etten osaa nauttia elämyksestä niin paljon kuin pitäisi. Se ikuinen "mun pitäisi katsoa tätä ja tallettaa muistiini ja sydämeeni, mutta ne säilyisi siellä paremmin, jos mulla on miljoona videota ja kuvaa niistä" -kurimus. Tämä onneksi on sellainen tapahtuma, jonka kuvat tuottavat iloa vielä paljon ja pitkään. Niinkin paljon, että editoin puhelimeni layoutin lähes kokonaan tässä tapahtumassa otettujen kuvien pohjalta. Siihen en tule hetkeen kyllästymään.


Xeno

n. the smallest measurable unit of human connection, typically exchanged between passing strangers.

Sekin on ihanaa näissä tapahtumissa. Värien, valojen ja teemojen tuoma ilo tarttuu katsojasta toiseen. Taide inspiroi ja yhdistää ihmisiä jopa pandemian aikana. Vaikka emme voi ollakaan lähekkäin, voimme vaihtaa hyväksymyksen hymyjä tuntemattomien ihmisten kanssa.


Kauniit valot ja värit herättävät mussa niin paljon kuplivaa iloa. Koin viimeksi tällaista onnen tunnetta Linnanmäen Valokarnevaaleilla viime syksynä. Näitä kuvia aion fiilistellä vielä pitkään ja jakaa Instagramissa pitkin syksyä ja loppuvuotta, kun päiväsaikaan alkaa olla yhä haastavampaa kuvata yhtään mitään, koska kuvien onnistuminen riippuu niin monesta asiasta.

Toivoisin kovasti, että tällaisia tapahtumia ja näyttelyitä järjestettäisiin useamminkin ja just näin kaamoksen aikaan. Nämä piristävät niin ihanasti ja tehokkaasti!

Kuvia tapahtumasta tulee lisää. Stay tuned...


Photos by Ems

sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Valojen tanssia.


Linnanmäen Valokarnevaalit ovat olleet bucket listilläni jo muutaman vuoden. Aina on ollut syitä miksi ei ole tullut lähdettyä: rahanpuute, unohdus tai ei olla ehditty. Kaikki mitä siihen lopulta tarvittiin oli mieheni täysikäisen tyttären ajokortti ja lukion valokuvauskurssi sekä vähän seikkailumieltä. Ja tiedättekö...



Valokarnevaalit oli kaikkea mitä olin odottanutkin ja enemmän.



Sekin on asia, mitä ei kesällä pääse kokemaan. Huvipuisto pimeällä. Vaikka Lintsikin menee vasta klo 22 kiinni kesäisin, siltikään ei ehdi tulla tarpeeksi pimeää, jotta huvipuistossa olisi tunnelmallista. Yleensä sitä ajatellaan, että huvipuisto pimeällä on karmiva paikka, mutta heti kun lisätään erivärisiä valoja niin se on vain kaunista ja ihanaa.

Jotenkin tuntui myös hassun "väärältä" olla huvittelemassa kerrospukeutuneena hanskat käsissä ja pipa päässä. Mulla tosin ei ollut kumpiakaan mukana, koska unhoitin, mutta veli ja Emu sekä muut valokarnevaalin viettäjät olivat paremmin varustautuneita.



Vuoristorata oli ainoa laite, jossa huvittelimme ja se oli ihan tarpeeksi. Niin ihana kuin puinen legenda onkin, kiljuin edessäistuneiden nuorten kaveruksien tärykalvot puhki. Siitä on kuitenkin yli 4 vuotta, kun viimeksi juoksin laitteesta toiseen ja kiljahtelin niiden pyörteissä, kunnes alkoi heittää päässä. Ikä alkaa näemmä painaa päälle eikä laitteiden jännitystä ja pyöritystä meinaa kestää enää samalla tavalla kuin nuorempana.



Pohdin tässä eräänä aamuna ääneen Keijolle, että kuinka lapsuus on fyysisesti ja henkisesti niin mahtavaa ja otollista aikaa. Aina kun yritän muistella aikaa, jolloin viimeksi oikeasti olin energinen ja pirteä, mieli menee väkisinkin sinne aikaan ennen 15 ikävuotta. Mulla oli niin vilkas mielikuvitus, luovuutta loputtomiin eIKÄ MUA ALKANUT SATTUA JALKOIHIN 5 SEK PÄÄSTÄ KUN ISTUIN LATTIALLA JALAT RISTISSÄ TAI KYYKYSSÄ. #enolekatkeramutta



Kesällä 2006 ennen kasiluokkaa hankin Särkän kausikortin ja siellä mää sitten juoksin kavereiden kanssa 10 kertaa sen kesän aikana. Ravasin serkuilla pyörällä parin kilometrin päässä harva se päivä aina kesäisin. Jaksoin olla koulupäivänjälkeisen ajan ilman sen kummempia päikkäreitä ja lepäämisiä. Läksyjä en kyllä ikinä tehnyt heti koulun jälkeen, koska aivot tarvitsi tilaa hengittää koulupäivien jälkeen. Läksyjä ei jäänyt tekemättä väsymyksen tms. takia ja kokeisiinluku ei tuottanut vaikeuksia.


*** MAINOSTAUKO ***

The Creepy Siblings. Coming soon to a theatre near you.


Toki mulla on edelleenkin ihan hyvä mielikuvitus, mutta se ei oo enää samanlaista kuin lapsena. Se ei ole enää yhtä vapaasti soljuvaa hupsua sekamelskaa. Lapsena en edes tajunnut olevani luova, koska jostain syystä ajattelin luovuuden olevan yhtä kuin taito tai lahjakkuus. En kyllä käsitä mistä moinen ajatus oli saanut alkunsa. Onneksi sentään nyt osaan arvostaa lapsena harjoittamiani asioita.



Ala-asteella luin ja piirsin todella paljon. Kirjoitin laulunsanoja, tarinoita ja runoja. Aloitin myös tanssimisen ja löysin kiinnostukseni tehdä koreografioita. Olen aina tykännyt kehitellä päässäni tanssiesityksien visuaalista puolta: asuja, valaistuksia ja yleistä tunnelmaa. Ainoa mikä puuttuu, on kyky muodostaa koherentti koreografia, joka ei muuttuisi matkan varrella. Koska mun aivoni ovat just niin ADD:t, että en osaisi pitäytyä missään liikesarjoissa mitä ensin keksisin.



Yläasteella kiinnostuin musiikista. Olen toki aina tykännyt musiikista ja tanssinut telkkarin edessä Jacksonin Michaelia ja Janettia katsellessani heti siitä asti, kun opin seisomaan tuetusti pöydästä kiinni pitäen. Yläasteella kuitenkin koin tietynlaisen musiikillisen heräämisen, joka antoi suunnan lopulliselle musiikkimaulleni. Musiikkimakuuni vaikutti suuresti tanssitunneilla soinut musiikki eli hiphop ja R&B. MP3-soittimessani soi mm. Missy Elliott, Ciara, Usher, Justin Timberlake, Timbaland, 50 Cent, Ludacris, Eminem ja Kanye West. Ne samat artistit, joiden biiseihin tanssiopettajamme muodostivat koreoita. Myöskin serkkuni tykkäsivät hiphopista ja popitimme musaa aina ihan hulluna yhdessä.

Myöhemmin Last.fm -tilastoni valtasivat Adam Tensta, Lupe Fiasco, Common, Nas, Busta Rhymes ja ketä kaikkia siinä nyt olikaan. En enää edes muista kaikkia keitä kuuntelin, mutta paljon oli amerikkalaisia räppäreitä. Myöhemmin huolin soittolistoilleni myös suomalaisia rap-artisteja ja hiphop-psykoosini syveni. Lukioaikoina aloin höllätä genreuskovaisuudestani ja annoin itseni tykästyä raskaampaan musiikkiin kuten Metallicaan, Avenged Sevenfoldiin ja Dream Theateriin, josta tykkään edelleenkin.

Nyt olen tilanteessa, jossa en osaa sanoa tarkkaan millaista musaa tykkään kuunnella. En halua määritellä sitä mitenkään, mutta en myöskään todellakaan voi sanoa kuuntelevani "kaikkea". Mää en esimerkiksi ole ollut viimeiseen 3 vuoteen yhtään kärryillä radiohiteistä tai Spotifyn Top 100 -listoista. Mää kuuntelen vain just sellaista musiikkia, mikä mun korvaani kuulostaa hyvältä.

Teiniaikojen lempparimusiikkini on antanut selvän suunnan musiikkimaulleni. Kuuntelemani musiikin tulee olla rytmikästä, soljuvaa ja täynnä kiehtovia ja kutkuttavia soundeja. En jaksa ollenkaan tasapaksuja akustisella kitaralla soitettuja biisejä tai samaa 4/4-tahtia soivaa räminää ja pauketta.

Mää myös aloin salaa haaveilla jonkin instrumentin soittamisesta teininä, mutta jostain syystä en rohjennut aloittaa. Ehkä pelkäsin epäonnistumista. Ehkä koin, ettei minulla ole musikaalista korvaa. En tiedä. Rytmitajua löytyy, mutta en tiedä merkkaako se mitään. Se unelma on toistaiseksi haudattu. Eniten olen haaveillut pianon, kitaran ja viulun soittamisesta. Bassokin voisi olla ihan mielenkiintoinen, niin oltais veljen kanssa laulajaa ja kitaristia lukuunottamatta valmis bändi!

Söpsöä on myös se, että kun ensin minä isosiskona tutustutin Matiaksen amerikkalaiseen hiphopiin ja ns. suositumpaan suomihiphopiin (aka Rähinä Records), alkoi hän vastavuoroisesti tutustuttaa mut suomirapin syvimpiin saloihin ja sittemmin hiphop-vaiheestaan eroon päässeenä progeen. How the tables have tabled and the student has become the master.



Lukioaikana aloitin kirjoittamisen tämän blogin muodossa. Halutessasi voit lukea mun ekoja postauksia täältä milloin tahansa, koska minä en niitä poista. Ne on todella noloja ja ihan kauhean pitkiä, mutta en silti poista niitä. Ne ovat osa mua ja mun kasvua kirjoittajana ja ihmisenä. Vaikka blogini on mulle rakas ja kirjoittaminen on ihan parasta, tämäkin on tuntunut välillä pakkopullalta. Silti en tule tätä koskaan lopettamaan kokonaan, because momma didn't raise no quitter! Olen vihdoin tajunnut myös sen, ettei mun tarvitse kirjoittaa tänne pakon sanelemana. Tämä on vain ja ainoastaan minun blogini enkä tee tätä muutoin kuin omaksi ilokseni. Paino sanalla "ilokseni". Ilon ei pidä olla pakonomaista eikä rasittavaa. Olen tyytyväinen blogiini (ja itseeni) tällaisenaan. ♥

Kun Kirnun kyltistä pari lamppua palaa, U-kirjaimesta hymynaaman saa.


Vaikka kaipaankin lapsuuden ja nuoruuden tarmoa, mielikuvituksen rajattomuutta sekä positiivista elämänasennetta, en vaihtaisi kaikkea tätä jo nyt karttunutta elämänkokemusta mihinkään. Jospa olisi mahdollisuus yhdistää lapsuuden mielikuvitus, nuoruuden energia ja aikuisuuden kypsyys?

Se olkoon minun tavoitteeni elämässä.