Viime vuosi kohteli toisia enemmän ja vähemmän kurjemmin, ja sitä huolehti sekä toisten että omasta terveydestä ihan eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.
Haluan silti jakaa vielä omia ajatuksiani viime vuodesta omasta näkökulmasta että asettuen toisten saappaisiin. Ainakin yritän.
Syksyllä uskalsimme sen verran poistua kotikulmilta, että kävimme appivanhempien luona Rovaniemellä. Ja onneksi kävimme. En tiedä onko se edes mahdollista, mutta voiko saman maan sisällä auringonlaskut näyttää aivan erilaisilta? Mä en kyllä muista koskaan kokeneeni näin taianomaisen herkkää auringonlaskua.
Tätä maisemaa olisin voinut jäädä tuijottamaan koko auringonlaskun ajaksi. Yhtäkkiä olin Konnussa. Muut juhlivat, syövät ja nauravat, ja minä olen vetäytynyt yksin lammen poukamaan ihailemaan tätä näkyä. Vaimea puheensorina häipyy taka-alalle, ja kuulen vain kultaiseksi värjäytyneen lammenpinnan satunnaisen liplattelun ja tunnen lempeän tuulenvireen kasvoillani. Aurinko hyvästelee Konnun tältä päivältä ja tuntuu kuin minä olisin ainoana maailmassa näkemässä ja kuulemassa sen.
Viime vuosi oli itselle samanaikaisesti rankka, mutta uudet poikkeusolot soivat minulle myös kauan kaivattua lepoa. Olen saanut kyllä näiden vuosien aikana levättyä fyysisesti, mutta henkisesti en yhtään. Paitsi viime vuonna.
Sain mahdollisuuden ottaa oikeasti aikaa itselleni ja keskittyä rakentamaan itseäni uudelleen. Vaikka periaatteessa olen aikoinani viettänyt paljon aikaa kotona yksin, se on ollut välillä todella stressaavaa. Pää hajoo neljän seinän sisällä, jopa introvertillä. Kaikki kyselevät jatkuvasti mun tilanteesta ja se voi käydä todella painostavaksi. Ymmärrän mitä ihmiset hakevat tällä takaa, mutta se tuntuu huonona päivänä syyllistävältä eikä auta yhtään. Olen potenut jatkuvaa syyllisyyttä, vaikka en ole voinut kaikille asioille mitään. Tällaiset olosuhteet eivät mahdollista kunnollista lepäämistä.
Voin olla yksi niistä "työttömistä" (en ole viimeiseen 3 vuoteen edes kokenut itseäni täysin työttömäksi, muttah... byrokratia on byrokratiaa), joka sanoo, että se ei todellakaan ole mitään herkkua olla vaan kotona ja "maata sohvalla syömässä sipsiä". Se käy (ainakin) ammatilliselle itsetunnolle. Tarpeeksi kauan kun on toimettomana kotona, niin ainakin mä alan epäillä omia taitojani. Painajaisissani en osaa käyttää yksinkertaisintakaan kassaa ja hajotan kaiken omaa kömpelyyttäni. Näitä kuvia nousee alitajuntani syövereistä varsinkin silloin, jos mulle on tiedossa keikkahommia pitkästä aikaa.
Jos olet nyt työttömänä tai olet joskus ollut työtön, oletko kokenut samanmoisia fiiliksiä?
Nyt kun koronan takia ohjeistettiin pysymään kotona ja harjoittamaan sosiaalista eristäytymistä, sain oikein luvan kanssa pysytellä kotona. Kyllä se syyllisyys sieltä meinasi koko ajan tulla, mutta hiljentelin sitä sanomalla itselleni: "eiku nyt hiljaa, sä voit pelastaa ihmishenkiä tällä toiminnalla". Ja introverttinä eristäytyminen ei tehnyt juuri yhtään tiukkaa, päinvastoin!
Ymmärrän silti ekstroverttejäkin, koska kyllä sitä tuli ikävä ihmisiä ja olisin halunnut nähdä läheisiäni paljon useammin, aivan kuten olin suunnitellut ennen Tampereelle muuttoa. Ja kyllä introverttikin haluaa käydä kaupoilla ja ulkona syömässä välillä, kuten esim. meikä kirppiksillä (ja oonkin käynyt, mutta vähemmän kuin haluaisin) ja leffaanhan me ei olla päästy yli vuoteen.
Silloin oli myös tiedossa, että diabeetikot kuuluvat riskiryhmään, mutta nyt siinä on lisänä "elinvaurioiset". Tiedä kans, kuka tommosen lisälausekkeen on keksinyt. Varmaan sellainen, joka ei tiedä, että diabetes toimii silein tymhästi, että stressi nostaa verensokeria ja tommonen korona, jos se iskee pahana niin on aika sataprosenttisen varmasti melekonen ressitila se. Vaikka ne oireet kestäisikin, niin viimeistään stressinä on semmoinen pikku juttu, että "kuolenksmä?".
Mmmm.
 |
| Mä katoin äsken, että toi pömpeli on postilaatikko ja ihmettelin millisekunnin ajan, että miksi keskellä tämmöstä hitsin kumpua on postilaatikko. |
Tämän levon ja hiljaiselon ansiosta olen nyt kuulkaa semmosessa meleko koirossa tilanteessa, että töitä haluaisin aika kovastikin (ja marras-joulukuussa sitä olikin ihan tarpeeksi) ja aloin harkita paluuta koulun penkille. Kuten aiemminkin teille jo täällä olen avautunutkin, että kaupan ala ei tahdo enää maistua niin olin pakotettu miettimään, että mitäs sitten tekisin. Mielessäni kävi niin pintakäsittely, automaalari (yks teini-iän haaveista, kun tuli katottua kaikkia Pimp My Rideja ja muita tuunaussarjoja), se iänikuinen visualisti ja ompelija.
En ole varmastikaan ainut ihminen, jolla on traumat koulun käsityötunneilta. Ala-asteen puukässä oli mahtista huippuopettaja Kari Salmisen ansiosta, mutta muuten käsityöt oli aina vähän painajaisia ja paniikkioksennuskohtausta herätteleviä. Mulla on myös ollut olettamuksia, että ammatillisen tason ompelupuolelle ei ole asiaa, jos et vähintään osaa yhtä häämekkoa surauttaa ompelukoneella.
Kuitenkin mun serkkuni, joka on opiskellut tekstiili- ja muotialaa rauhoitti mun mieltä kertomalla, että ei ollut hänkään edes koskenut ompelukoneeseen sitten peruskoulun (ja hänellä siitä on 8 vuotta) ja kohdakkoin hän valmistuu mittatilausompelijaksi. Lisäksi haastattelussa oli opo/opettaja sanonut, että moni aloittaa ilman sen kummempaa kokemusta ja että tarjolla on perustunteja kokemattomimmille (kirjoitetaanko se noin? #suamenkileiopihallusa). Mullakin on siis toivoa!
Kun vielä tutkailin lähemmin mitä kaikkea tekstiili- ja muotialan tutkintoon kuuluu, niin siinä oli yhtenä erikoistumisalana muotiassistentti. Kuvauksen luettuani homma oli selvä. Joten jos kaikki menee hyvin, mä olen parin vuoden päästä asiantuntevana muotiassarina jossakin suomalaisessa design-liikkeessä tai näpsäkkänä midinettinä ompelimossa!
Kyä se niin on, että vaatteet kutsuvat mua niin kuin keisari Palpatine Anakin Skywalkeria pimeälle puolelle.
Aaaaaaa, tää on mun yks lempparikuva kans. Nää on kaikki, mut toiset on enemmän lempparimpia kuin toiset. Noi sinililat pitkulaiset hattaraiset ja korallisen vaaleanpunaiset hentoiset pilvet taustalla. Arktikum myös kurkkii siä kivasti.
Olisko joissain näistä kuvista banneriainesta? Tuosta Nooran hanamikuvasta on tullut kyllä ikisuosikki, mutta kyllä sitä voi vähän vaihteluakin harrastaa. Musta tosin tuntuu hassulta laittaa banneriin joltain toiselta paikkakunnalta kuvaa kuin missä mä asun.
Onko kukaan muuten kattonut Pori Jazzin tän vuoden esiintyjälistaa? Siellä on meinaan niin tymäkkää tavaraa tiedossa, että meinasin pökertyä kun näin niiden viimeisimmän mainoksen. Tuomo Prättälä esiintyy itsenään kuin myös monien muiden artistien kanssa. Emeli Sandé. John Legend. JA JESSE MARKIN. Mä tiedän, oon nähny Jessen livenä ihan pirun monta kertaa, mutta hEI PORI JAZZEILLA. AAAAA. Eikä kaikkia artisteja oo vielä edes julkistettu!
NYT. Nyt jos koskaan pidetään niitä turvavälejä, pidetään ne maskit nassussa kun kotoa poistutaan julkisiin tiloihin, jynssätään kädet kynnenalusia myöten ja desinfioidaan niin, että silmiä ja nenää kirvelee.
Tämä maisema kuvastaa mielestäni täydellisesti nykyaikaa. Viivoilla maalatun asfaltin, valosaasteen ja kylttien täyttämästä kiireisestä maailmasta löytyy vielä luonnollista kauneutta, kun sitä jaksaa vain etsiä ja pysähtyä paikoilleen. Nyt sitä ei tarvinnut etsiä, sen verran kaunista väripalettia tarjosi taivas tänä päivänä. Kiitos Lappi.
