Not so fun fact: meillä on tällä hetkellä päivänvaloa 6 tuntia 47 minuuttia. Eiks oo kiva?
Kun pitkään aikaan ei tapahdu työrintamalla mitään, koska korona ja sen pelko ja epävarmuus ihan kaikesta. Mutta sitten yhtäkkiä vakkariasiakas ottaa yhteyttä ja taas riittää hetkeksi etähommia. Myös vanhaan tuttuun kausiapulaishommaan pääsen pussittamaan teetä ja jauhamaan kahveeta, jee!
Kun oma kirjoitussuoni tökkii 17365272. kertaa, voin kääntyä kanssakirjoittajaveljeni puoleen ja pyytää vähän auttavaa kättä biisinsanojen muodossa. En ikinä pidä tätä itsestäänselvyytenä enkä aseta mitään aikatauluja veikalle. Luovuus iskee kun se iskee, tiedän sen tuskallisen hyvin.
Uskomatonta, mutta totta: mulla on ikävä ryhmäliikuntaa, varsinkin tanssitunteja. Mun piti alkaa Tampereelle muutettuamme käydä taas säännöllisesti tanssimassa syksyn tullen, mutta ei kun ei. Aikalailla kiehtoisi konseptina Fitness 24Seven, kun siellä saisi käydä koska tahansa reenaamassa, vaikka yöllä jos ja kun musta tuntuu, että on purkaumatonta energiaa vaikka muille jakaa.
Ja mulle on turha ehdottaa virtuaalireenejä, koska mä tarviin sen livekokemuksen ja haluan kuulla opettajan tai ohjaajan huutavan salin edessä ilman mitään lageja, joita taatusti tapahtuisi mun laitteilla. Haluan myös voida lähteä jonnekin tiettynä kellonaikana, koska mä en voi olla vastuussa omasta liikkumisesta kotioloissa. Jos se ei oo onnistunut tähänkään asti, niin ei tuu onnistumaan koskaan.
Miksi korviin alkaa aina sattua kuulokkeiden pitäminen jonkin ajan päästä? En tarkoita siis sisäkorvaa vaan ihan tuota ulkoista uloketta. On muuten lievästi sanottuna ärsyttävää. Nappikuulokkeet eivät juuri satu paitsi jos yrittää makoilla sängyssä ne korvissa, mutta nää isot kuulokkeet tuntuu ihan tosi pahoilta. Kiva kun ei malttaisi lopettaa kuuntelua niin istun vaan tässä ja kärsin kivuissani. Onko tuttua kellekään tämmönen vaiva?
Vai tämäkin joku vanhenemisen merkki? Kun ei kroppa kestä minkäänlaista epäergonomisuutta. Samoin tää perushommeli, ettei kroppa kestä koneella istumista samaan tapaan kuin nuorena. Teininä vedin ihan helposti semmosia 6-12 tunnin sessioita (toki söin välissä), mutta nyt parikin tuntia tuntuu heti selässä, niskassa, hartioissa ja peppu puutuu. Voihan pylly, mää sanon.
Kun syksy jatkuu ja jatkuu vaan. Okei, nyt kai on luvassa lumisadetta, mutta oon nauttinut yli 10 asteen keleistä. Mua niin sapettaa, kun Suomen syksyt on nykyään sellaisia trolleja, että ensin mennään yli 15 asteessa ja on liian kuuma jopa farkkutakille ja sitten tipahdetaan suoraan 5 asteeseen ja saa melkein kaivaa jo talvitakit esille. Jää välistä kaikki hyvät ohuet trenssit ja nahkatakit. Nyt on onneks vähän hengailtu siinä 8-13 asteen paikkeilla, joka on täydellinen nahkatakkilämpötila. Tykkään.
Niin paljon musiikkia, niin vähän aikaa. Oikeesti mullahan sitä aikaa riittäisi, mutta keskittymistä ja sisäistämistä taas niin... ei. Mä en vaan osaa mennä eteenpäin vanhoista tutuista vaan kuuntelen niitä kerta toisensa jälkeen. Mua odottais Spotifyssä listat mm. Lana Del Reyn, Paperi T:n ja Jacob Banksin diskografioista, mutta ei vaan millään nappaa.
Donald, Jesse, Juuso, Rosie, Theo & Adam, Louie aka Alec, Gracias, Seinabo, Omarion and Billie. Thank you for always keeping me company and giving me momentary euphoria. Kiitos kun pidätte mulle seuraa aina kun mahdollista ja suotte hetken kestävää euforiaa. Harva asia nykypäivänä antaa mulle samankaltaista fiilistä. Eikä saa unohtaa edesmennyttä Michaelia. Hänen musiikistaan tää koko hommahan on lähtenyt.
Kun omistaa aviomiehen, joka on suuri erilaisten portaiden fani. Nämä kuvat ovat otettu eräiden erikoisten, mutta mielenkiintoisten rappusten luona, jotka sijaitsevat Kalevankankaan ja Tampere-talon laitamilla erään sillan juuressa. Mies oli nämä bongannut matkallaan töihin. Jokainen rappunen on erilainen ja siksi jokainen askelluskin tuntuu erilaiselta. Kiviseinustalla oli värikkäitä graffiteja ja oli muutama vaahteranlehtikin saanut pirteän pinkkiä maalia pintaansa. Tämä oli kokonaisvaltainen elämys ja taatusti tulevaisuuden asukuvausspotti.
