Wild hearts don't die, we just multiply.

Long time no see, homies. Mä en nyt jaksa selitellä missä oon ollut ja mitä oon tehnyt tai en oo tehnyt. Kerron sitten joskus, kun aika on. Tärkeintä on, että mä kirjoitan NYT.

(Instagramissa olen aktiivisena, tulkee sinne ja seurakkee!)

LAUANTAI 12.2.2022

Tänään olen pitkästä aikaa YKSIN kotona kokonaisen lauantaipäivän. Yritin suunnitella edellisenä päivänä, että miten käytän tämän kaiken ajan, mutta mulla löi tyhjää. Aamulla hommat selkeni, mutta kuinkas mun kävikään?

Mitä mun piti tehdä tänään?
• Pestä pyykkiä ja laittaa kuivumaan AJOISSA.
• Huolehtia tiskikoneesta puhtaat astiat, jotka mies laittoi aamulla sinne peseytymään.
• Käydä kaupassa ostamassa ruokaa.

Mitä sen sijaan tein?
• Vaatehuoneeseen kertynyt epämääräinen Ikea-kassien reunoilta ylitsetursuava kirppiskasa on kuumotellut jo sen verran pitkään, että tänään oli pakko pistää hihat heilumaan. Järjestelin kamppeet sen mukaan mihin ajattelin kunkin laittaa myyntiin/lahjoitukseen (Bueno, Junkrella ja Zadaa sekä UFF/Hope/Nextiili).
• Kuvasin muutaman vaatteen Zadaaseen myyntiin parvekkeella pakkasessa. Kädet jääty.
• Ompelin nappeja vaatteisiin. Mun erittäin pienestä nappivalikoimasta onneksi löytyi ihan välttävät napit tilalle.
• Opettelin solmimaan solmion (kuvassa). Oikeesti toi on pitkulainen huivi, joka kuuluu tohon kauluspaitaan, mutta halusin solmia sen coolisti solmioksi. Näyttää aika hyvältä, eiks?
• Ehti tulla kaikessa tohinassa niin nälkä että näköö haittas, joten valtuutin ruoanlaiton Nile Kebabille Woltin kautta. Viimeksi olin syönyt edellispäivänä ostettuja irtokarkkeja ja sitä ennen aamupalaa. Vai voiko sitä sanoa aamupalaksi, kun sen on syönyt 11 jälkeen? #elämänhallinta101
• Kuuntelin koko päivän musiikkia. Syödessä kattelin vähä Frasieria, mutta muuten on kyllä musiikit pauhannu koko päivän (anteekspyyntö naapureille, tosin onneks mulla on ihan naapuriystävällinen musamaku, mitä nyt vähän saattaa olla syviä bassoja, jotka varmana kumisee pitkin pattereita ja seinän eristeitä ja putkistoja). Last.fm:stä katoin kuulkaa oikein viimeisimpiä kuunneltuja albumeita ja heitin ne siinä järjestyksessä jonoon Spotifyyn. Aa että.
• Hilppasin saunaan hoitamaan kasvojani, kun en eilen sitä muistanut tehdä. Keskityn aina hiuksiini perjantain saunavuorolla. Ja kyllä, meillä on nyt talvella kaksi saunavuoroa. Löylyyn en mennyt ollenkaan, koska en halunnut vastapestyjen hiusteni rasvoittuvan hiestä. Mulla oli minikajari mukana, jottei tarvinnut musakin kuunteluita keskeytellä. Reenasin myös biisejä (sori naapurit part 2), koska the acoustics were a-ma-ziiiing. (nyt en muuten yhtään tiiä tavutinko oikein)
• Rentouttavan saunan jälkeen muistin hoitaa tiskit. Ja hoidin myös ne pyykitkin enkä ees unohtanut niitä vuorokaudeksi koneeseen!

Tässä sneak peekkinä Zadaassa myynnissä olevien aivan ihanien samettileggareiden kuosia.

Ja nyt koen tarvetta kertoa kuulumisiani edes lyhyesti. Tää tuli aika puskista mulle itellekin, mutta oon aloittanut bänditouhuja veljeni ja muutaman muun kanssa. Biisileirillekin menin ilmoittautumaan ja yhdet sessiot on jo pidetty. Oon reenannut laulamistani ja näköjään vähän oon ruosteessa, mutta kuulemma parannusta on tullut lyhyessä ajassa (t. aviomies). Olen myös kirjoitellut sanoituksia vähän enemmän tai lähinnä harjoitellut kirjoittamalla pieniä pätkiä sinne ja tänne.

Luin myös ekan kokonaisen kirjan sitten lukion (josta tulee tänä vuonna 9 vuotta #hyijaapua). Kirja oli Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt ja ehdottomasti haluaisin sen omakseni, jotta voin tehdä sinne omia merkintöjä ja palata tiettyihin kohtiin aina uudestaan ja uudestaan.

Pakko sanoo, että näin jälkikäteen kyllä syö naista, kun en viitsinyt 10-vuotisjuhlavuonna mitään juhlapostauksia väsätä enkä ees vuosikoostetta koonnut. Mut viime vuosi oli kyllä jotenkin niin meh ja möh ja hnnngh, etten millään pystynyt pusertamaan vähäisistä luovuuteni rippeistä enkä mieleni sopukoista. Pelkkää kumisevaa tyhjyyttä ja ahdistusta. Tämä kuitenkin syntyi nyt niin täysin fiilispohjalta, että yritän opetella tunnistamaan nämä hetket ja heittää postaukseen kuvan tai kaksi ja kirjoittaa kuvien ympärille mitä vaan mieleen juolahtaa. En jaksais oikein enää niitä kilometripostauksia.

Ihanata auringon ja kevään tuloa vaan itse kullekin säädylle! (oikeesti tää talvi on taas kestänyt 84 vuotta #changemymind)

The "Earth" without "art" is just "eh".

I'M BACK. Sen kunniaksi tässä on heinäkuinen graffititaidepläjäys.

Nämä kuvat on otettu hyvin nopeasti puhelimen akun tippuessa Hiedanrannan Kuivaamolla heinäkuussa. Kuten kuvista näkyy niin siellä kuin mullakin on ollut tässä kaikkee. Ei ehkä just nyt elämässä vaan lähinnä pään sisällä. Olen käynyt hyvin syvissä vesissä ja oikeastaan olen siellä vieläkin, mutta välillä pääsen käymään pinnalla haukkaamassa happea, kunnes taas mennään. Haluan nauttia tästä happihypystä vielä hetken. On vasta syyskuu ja kaamosmasennus iskee jo kovaa ja korkeelta. Upeeta, mahtavaa.

Eilen kävimme pyörällä seikkailulla sellaisissa Tampereen kolkissa, joissa en ole koskaan käynyt. Iidesjärvellä, Lokinpuistossa sekä Nekalan siirtolapuutarhassa. Ruskaa oli kaikkialla, tapasimme sorsia ja joutsenia sekä silitimme koiria ja jututimme heidän lämminhenkisiä omistajiaan. Kameran rulla kasvoi taas varmaan sadalla kuvalla ja fiilis oli niin ihana. Ilta huipentui kynttilänvaloiseen elokuvailtaan perheen kanssa, kun saimme porukoiden Taru Sormusten Herrasta -yleissivistystripin päätökseen.

Olisin vihdosta viimein halunnut eilen otettuine kuvineni palata blogini pariin, mutta Blogger ei näköjään enää välitä bloggaajistaan. Ensin banneri ei tahdo olla isompi kuin banaanikärpäsen kikkare, sitten bannerin kuvan laatu on ärsyttävästi epätarkan rajamailla ja nyt sama pikselivamma on siirtynyt postauksen kuviin. Ei sitten.

Alan vakavasti harkita ekaa kertaa 10 vuoteen alustan vaihtoa. Onko suosituksia?

Toinen vaihtoehto on pysytellä kokonaan Instagram-blogina. Se on toiminut mulla paljon paremmin nyt viimesen parikolme kuukautta. Katsotaan vielä.

Hävettää myös hieman, etten tehnyt mitään 10-vuotispostausta blogilleni. Instagramissa juhlistin tätä hieman, käy kattoo!

Arktisen puutarhan auringonlasku.

Viime vuosi oli maailmanlaajuisesti todella poikkeuksellinen. Se oli rankka. Pandemia, vessapaperi loppu, ruoka loppu, maskipakko ja rajat meni kiinni. Okei, tää oli aika rajua karrikointia.

Viime vuosi kohteli toisia enemmän ja vähemmän kurjemmin, ja sitä huolehti sekä toisten että omasta terveydestä ihan eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Haluan silti jakaa vielä omia ajatuksiani viime vuodesta omasta näkökulmasta että asettuen toisten saappaisiin. Ainakin yritän.

Syksyllä uskalsimme sen verran poistua kotikulmilta, että kävimme appivanhempien luona Rovaniemellä. Ja onneksi kävimme. En tiedä onko se edes mahdollista, mutta voiko saman maan sisällä auringonlaskut näyttää aivan erilaisilta? Mä en kyllä muista koskaan kokeneeni näin taianomaisen herkkää auringonlaskua.

Tätä maisemaa olisin voinut jäädä tuijottamaan koko auringonlaskun ajaksi. Yhtäkkiä olin Konnussa. Muut juhlivat, syövät ja nauravat, ja minä olen vetäytynyt yksin lammen poukamaan ihailemaan tätä näkyä. Vaimea puheensorina häipyy taka-alalle, ja kuulen vain kultaiseksi värjäytyneen lammenpinnan satunnaisen liplattelun ja tunnen lempeän tuulenvireen kasvoillani. Aurinko hyvästelee Konnun tältä päivältä ja tuntuu kuin minä olisin ainoana maailmassa näkemässä ja kuulemassa sen.

Viime vuosi oli itselle samanaikaisesti rankka, mutta uudet poikkeusolot soivat minulle myös kauan kaivattua lepoa. Olen saanut kyllä näiden vuosien aikana levättyä fyysisesti, mutta henkisesti en yhtään. Paitsi viime vuonna.

Sain mahdollisuuden ottaa oikeasti aikaa itselleni ja keskittyä rakentamaan itseäni uudelleen. Vaikka periaatteessa olen aikoinani viettänyt paljon aikaa kotona yksin, se on ollut välillä todella stressaavaa. Pää hajoo neljän seinän sisällä, jopa introvertillä. Kaikki kyselevät jatkuvasti mun tilanteesta ja se voi käydä todella painostavaksi. Ymmärrän mitä ihmiset hakevat tällä takaa, mutta se tuntuu huonona päivänä syyllistävältä eikä auta yhtään. Olen potenut jatkuvaa syyllisyyttä, vaikka en ole voinut kaikille asioille mitään. Tällaiset olosuhteet eivät mahdollista kunnollista lepäämistä.

Voin olla yksi niistä "työttömistä" (en ole viimeiseen 3 vuoteen edes kokenut itseäni täysin työttömäksi, muttah... byrokratia on byrokratiaa), joka sanoo, että se ei todellakaan ole mitään herkkua olla vaan kotona ja "maata sohvalla syömässä sipsiä". Se käy (ainakin) ammatilliselle itsetunnolle. Tarpeeksi kauan kun on toimettomana kotona, niin ainakin mä alan epäillä omia taitojani. Painajaisissani en osaa käyttää yksinkertaisintakaan kassaa ja hajotan kaiken omaa kömpelyyttäni. Näitä kuvia nousee alitajuntani syövereistä varsinkin silloin, jos mulle on tiedossa keikkahommia pitkästä aikaa.

Jos olet nyt työttömänä tai olet joskus ollut työtön, oletko kokenut samanmoisia fiiliksiä?

Nyt kun koronan takia ohjeistettiin pysymään kotona ja harjoittamaan sosiaalista eristäytymistä, sain oikein luvan kanssa pysytellä kotona. Kyllä se syyllisyys sieltä meinasi koko ajan tulla, mutta hiljentelin sitä sanomalla itselleni: "eiku nyt hiljaa, sä voit pelastaa ihmishenkiä tällä toiminnalla". Ja introverttinä eristäytyminen ei tehnyt juuri yhtään tiukkaa, päinvastoin!

Ymmärrän silti ekstroverttejäkin, koska kyllä sitä tuli ikävä ihmisiä ja olisin halunnut nähdä läheisiäni paljon useammin, aivan kuten olin suunnitellut ennen Tampereelle muuttoa. Ja kyllä introverttikin haluaa käydä kaupoilla ja ulkona syömässä välillä, kuten esim. meikä kirppiksillä (ja oonkin käynyt, mutta vähemmän kuin haluaisin) ja leffaanhan me ei olla päästy yli vuoteen.

Silloin oli myös tiedossa, että diabeetikot kuuluvat riskiryhmään, mutta nyt siinä on lisänä "elinvaurioiset". Tiedä kans, kuka tommosen lisälausekkeen on keksinyt. Varmaan sellainen, joka ei tiedä, että diabetes toimii silein tymhästi, että stressi nostaa verensokeria ja tommonen korona, jos se iskee pahana niin on aika sataprosenttisen varmasti melekonen ressitila se. Vaikka ne oireet kestäisikin, niin viimeistään stressinä on semmoinen pikku juttu, että "kuolenksmä?".

Mmmm.

Mä katoin äsken, että toi pömpeli on postilaatikko ja ihmettelin millisekunnin
ajan, että miksi keskellä tämmöstä hitsin kumpua on postilaatikko.

Tämän levon ja hiljaiselon ansiosta olen nyt kuulkaa semmosessa meleko koirossa tilanteessa, että töitä haluaisin aika kovastikin (ja marras-joulukuussa sitä olikin ihan tarpeeksi) ja aloin harkita paluuta koulun penkille. Kuten aiemminkin teille jo täällä olen avautunutkin, että kaupan ala ei tahdo enää maistua niin olin pakotettu miettimään, että mitäs sitten tekisin. Mielessäni kävi niin pintakäsittely, automaalari (yks teini-iän haaveista, kun tuli katottua kaikkia Pimp My Rideja ja muita tuunaussarjoja), se iänikuinen visualisti ja ompelija.

En ole varmastikaan ainut ihminen, jolla on traumat koulun käsityötunneilta. Ala-asteen puukässä oli mahtista huippuopettaja Kari Salmisen ansiosta, mutta muuten käsityöt oli aina vähän painajaisia ja paniikkioksennuskohtausta herätteleviä. Mulla on myös ollut olettamuksia, että ammatillisen tason ompelupuolelle ei ole asiaa, jos et vähintään osaa yhtä häämekkoa surauttaa ompelukoneella.

Kuitenkin mun serkkuni, joka on opiskellut tekstiili- ja muotialaa rauhoitti mun mieltä kertomalla, että ei ollut hänkään edes koskenut ompelukoneeseen sitten peruskoulun (ja hänellä siitä on 8 vuotta) ja kohdakkoin hän valmistuu mittatilausompelijaksi. Lisäksi haastattelussa oli opo/opettaja sanonut, että moni aloittaa ilman sen kummempaa kokemusta ja että tarjolla on perustunteja kokemattomimmille (kirjoitetaanko se noin? #suamenkileiopihallusa). Mullakin on siis toivoa!

Kun vielä tutkailin lähemmin mitä kaikkea tekstiili- ja muotialan tutkintoon kuuluu, niin siinä oli yhtenä erikoistumisalana muotiassistentti. Kuvauksen luettuani homma oli selvä. Joten jos kaikki menee hyvin, mä olen parin vuoden päästä asiantuntevana muotiassarina jossakin suomalaisessa design-liikkeessä tai näpsäkkänä midinettinä ompelimossa!

Kyä se niin on, että vaatteet kutsuvat mua niin kuin keisari Palpatine Anakin Skywalkeria pimeälle puolelle.

Aaaaaaa, tää on mun yks lempparikuva kans. Nää on kaikki, mut toiset on enemmän lempparimpia kuin toiset. Noi sinililat pitkulaiset hattaraiset ja korallisen vaaleanpunaiset hentoiset pilvet taustalla. Arktikum myös kurkkii siä kivasti.

Olisko joissain näistä kuvista banneriainesta? Tuosta Nooran hanamikuvasta on tullut kyllä ikisuosikki, mutta kyllä sitä voi vähän vaihteluakin harrastaa. Musta tosin tuntuu hassulta laittaa banneriin joltain toiselta paikkakunnalta kuvaa kuin missä mä asun.

Onko kukaan muuten kattonut Pori Jazzin tän vuoden esiintyjälistaa? Siellä on meinaan niin tymäkkää tavaraa tiedossa, että meinasin pökertyä kun näin niiden viimeisimmän mainoksen. Tuomo Prättälä esiintyy itsenään kuin myös monien muiden artistien kanssa. Emeli Sandé. John Legend. JA JESSE MARKIN. Mä tiedän, oon nähny Jessen livenä ihan pirun monta kertaa, mutta hEI PORI JAZZEILLA. AAAAA. Eikä kaikkia artisteja oo vielä edes julkistettu!

NYT. Nyt jos koskaan pidetään niitä turvavälejä, pidetään ne maskit nassussa kun kotoa poistutaan julkisiin tiloihin, jynssätään kädet kynnenalusia myöten ja desinfioidaan niin, että silmiä ja nenää kirvelee.

Tämä maisema kuvastaa mielestäni täydellisesti nykyaikaa. Viivoilla maalatun asfaltin, valosaasteen ja kylttien täyttämästä kiireisestä maailmasta löytyy vielä luonnollista kauneutta, kun sitä jaksaa vain etsiä ja pysähtyä paikoilleen. Nyt sitä ei tarvinnut etsiä, sen verran kaunista väripalettia tarjosi taivas tänä päivänä. Kiitos Lappi.

Maaseudun rauhasta kaupunkiin karanteeniin.

Miksi silloin kun minä muutan niin ikinä ei voi olla pelkästään se itse muutto se muutos, joka tapahtuu?

Viimeksi kun muutin, niin toki kaikki muutokset olivat sinänsä hyviä, mutta kun niitä oli niin m o n t a . Opiskelut alkoivat elokuussa kauppiksessa eli uusi koulu tuli ensin. Siitä tasan kuukauden päästä juhlittiin meidän häitä, jonka jälkeen samaan syssyyn muutin pois kotoa ekaan omaan kotiin. Uusi kaupunki, uusia ihmisiä ja vähän ajan päästä tuli vielä uusi työpaikka koulun oheen. Huh huh. Miten ihmeessä jaksoin? Totuus on, etten jaksanutkaan. Vuoden 2015 kevät oli raskasta aikaa, mutta kesällä alkoi vähitellen helpottaa.

Nyt, 5 vuoden jälkeen, tilanne on sama, mutta ei kuitenkaan. Meidän piti vain muuttaa lähemmäksi mun perhettä ja työpaikkoja ja mitä kaikkee. Oli kaikkia kivoja suunnitelmia ja ideoita mitä kaikkea sitten tehdään täällä. Noh. Muuton hetkellä koko muuttopoppoo paitsi Keijo oli sairaana. Muuton jälkeen Keijokin tuli kipeäksi eikä kukaan jaksanut tehdä täällä mitään, joten kämppä oli silmänkantamattomiin pelkkää pahvilaatikko- ja ikeakassilandiaa.

Eikä tässä vielä kaikki! Viikon päästä muutosta Suomen hallitus julistaa koronapandemiaan liittyvät toimet ja panee ne täytäntöön. Minä jouduin lopettamaan työpaikassa, johon olin just ja just päässyt asettumaan ja rutinoitumaan. Olen linnoittautunut meidän uuteen kotiimme ilman sosiaalisia kontakteja, paitsi olen muutaman kerran nähnyt mun vanhempia (en kuitenkaan niin usein kuin olin alun perin ajatellut) ja oon käynyt moikkaamassa muutaman kerran veljeä, joka muutti tohon lähelle. Käytiinpä yksi päivä myös mukavalla joskin kuraisella mettälenkillä. Mulla on silti ikävä mm. kavereita, serkkuja ja isovanhempia.

Tiedän. Asiat voisivat olla vieläkin huonommin ja joillain onkin. Olen törmännyt monenlaisiin ”olemme samassa veneessä” -tyyppisiin mietteisiin. Siinä on vain sellainen juttu, että toisilla se vene on viiden tähden huviristeilijä ja toisilla se on ilmapuhallettava kumivene, jota on teippailtu jesarilla kasaan. Pahimmassa tapauksessa jotkut pitelee kiinni pelastusrenkaasta. Niin paljon kuin on ihmisiä on myös yksilöitä ja aivan erilaisia tilanteita.

En ole siltikään kadottanut lapsesta asti pysynyttä positiivisuutta enkä verenperintönä saatua sinnikkyyttä. Vaikka tekstin alku kuulostaa valittamiselta (ja se onkin, koska uskon että jos ihmiset eivät saa rehellisesti kertoa miltä heistä oikeasti tuntuu jo(t)kin asia(t), se patoutuu ja purkautuu myöhemmin ikävällä tavalla) olen selvinnyt sosiaalisesta eristäytymisestä tosi hyvin tähän asti eikä tunnu missään. Tähänhän mä olen valmistautunut koko mun elämäni! Tai ainakin aikuiselämäni, lapsena olin hyvinkin sosiaalinen. Se on kyllä yksi asia, joka on vahingossa päässyt hioutumaan pois. Onneksi ei kokonaan.

Totuushan on se, että tää ei kovastikaan poikkea mun normaalista elämisestä sen kummemmin. Näen vaan vähemmän perhettä ja ystäviä sekä käyn harvakseltaan kaupassa. Mä kyllä kaipaan kovasti työntekoa. En tätäkään olisi uskonut jokin aika sitten, mutta mä haluaisin käydä töissä. Kaipaan sitä tarkoituksellisuuden tunnetta, joka siitä tulee. Toki mulla on aina olemassa back up plääninä mun freelancer-kevytyrittäjän hommelit, mutta se vaatii erilaista ponnistelua kuin säännöllinen töissäkäynti poissa kotoa. Heti kun tää karanteenitila loppuu, mää haen kaikkiin Tampereen ja lähiseutujen kirppiksille töihin.

Yritän ottaa nyt tämän sosiaalisen eristäytymisen levon ja rauhoittumisen kannalta. Olisin tarvinnut tällaista jo aiemmin, mutta nyt kun henkinen vointi on paljon parempi, pystyn lepäämään ja ottamaan rauhallisemmin paljon helpommin. Silti toivon, ettei tämä tilanne venyisi liian pitkälle ajanjaksolle. Ja vaikka venyisikin, uskon vahvasti siihen, että maailma ei kaadu tähän. Tämä voi olla joillekin ärsyttävä klisee, mutta me noustaan tästä vielä. Meidän täytyy vain yrittää selviytyä loppuun asti.

"Nothing makes sense here, man. The only thing that does make sense is that nothing makes sense." - Korg / Taika Waititi, 2017

Kukapa olisi uskonut, että tuo lause tulisi oikeasti pitämään paikkaansa vain 3 vuotta myöhemmin?

Sorry I'm late.

Törmäsin Facebookkia selaillessani mielenkiintoiseen uutiseen:

Ainaiset myöhästyjät ovat menestyvämpiä ja luovempia - tässä syyt 

Uutisessa siis listataan, kuinka myöhästelijät eivät välttämättä olekaan laiskoja tai huolimattomia ihmisiä. Päinvastoin he voivat olla optimisteja, luovia ja menestyviä. Uutisessa valotetaan myös sitä, kuinka myöhästelijät eivät myöhästele tahallaan eikä ilkeyttään vaan he eivät vain yksinkertaisesti ole aina kartalla ajasta. He ajattelevat optimisesti ehtivänsä tekemään kaikki tarvittavat asiat lyhyessä ajassa ennen tapaamista. Itse lähes kroonisena myöhästelijänä/viimetippailijana voin allekirjoittaa kaiken mitä tekstissä kirjoitetaan.

Haluan kuitenkin korostaa omalta kannaltani muutaman asian. Kaikkialta ei ole hyväksyttävää myöhästyä, kuten töistä, lääkäristä tai työhaastattelusta. Lääkäriaika menee yleensä 10 minuutin jälkeen sivu suun ja rangaistuksena on reilu 50€ lasku, joka on mielestäni kova, mutta oikeutettu siinä mielessä, että veit juuri toiselta ihmiseltä turhaan tärkeän lääkäriajan sekä tuhlasit lääkärin aikaa. Töistä on aina paha myöhästyä ja varsinkin jos olet ainut, jolla on työpaikan avain ja pitäisi olla avaamassa ovia. Pomotkaan eivät yleensä arvosta myöhästyjiä. Myöskin viime tipassa oleminen on ainakin työpaikoilla yhtä kuin myöhästelyä. Ja työhaastattelusta jos myöhästyy, niin ei kannata ihmetellä, että mikset välttämättä saanut hakemaasi työpaikkaa.

Mutta kuten tekstissä sanotaan niin mun pointti on se, että me myöhästelijät ei todellakaan tehdä sitä tahallaan, jos ja kun niin käy. Kyse on ainakin omalla kohdalla aina inhimillisestä erehdyksestä. Kello ei herättänyt, auto ei lähtenyt käyntiin tai hyytyi matkalla, bussi oli myöhässä (täälläpäin jos ne on myöhässä, niin se on helposti 5-15 minuuttia), insuliinit tai puhelin jäi kotiin ja piti palata hakemaan ja niin pois päin. Ja joinain aamuina se ajantaju on aivan kateissa. Oon kuvitellut viimeiset 10 vuotta saavani itseni valmiiksi puolessa tunnissa vaikka se ei oo koskaan riittänyt.

Tekstissä ja sen kommenteissa jotkut pitävät myöhästelyä jopa ilkeänä tekona. Anteeksi, mutta en kyllä tajua miten myöhästymisestä saa väännettyä ilkeän. Ymmärrän todella hyvin, jos ärsyttää puolesta tunnista tunteihin myöhästyminen, joka toistuu jatkuvasti. Jos odotetaan vieraita kotiin ja ruoka ehtii jäähtyä, niin se ottaa päähän. Sellainen kuitenkin tulisi mielestäni ottaa puheeksi ystävän kanssa ja tietysti rakentavassa hengessä. Mutta jos aina kyse on joistakin minuuteista, niin voi voi, koita kestää ja plärää vaikka niitä someja sen aikaa tai etsi Pokemoneja, jos et kestä istua minuuttiakaan yksin, tilaa kahvi ja leivos jo odotellessa tai soita jollekulle. Niin mäkin teen. On niitä paljon ilkeämpiäkin asioita, mitä toiselle voi tehdä. Jos kaverin myöhästely on ikävin asia, mitä on sun elämässä tapahtunut, niin aika hyvin pyyhkii. Joillakuilla ei välttämättä ole sitä yhtäkään ystävää, jonka takia harmistua, kun on aina myöhässä.

Olen puhunut tästä kyllä aiemminkin taannoisessa iltavirkku-postauksessa, mutta mulla tämä pahatapainen myöhästely johtuu oravanpyörästä, joka alkoi jo pienenä, kun tajusin, että hei, mää oon näköjään sitten iltavirkku, kun ilta pimenee ja minä virkistyn. Lanttu leikkaa paljon paremmin, olen rennompi ja iloisempi, ja inspiraatio on korkeimmillaan. Mää en malta mennä nukkumaan ajoissa, kun haluaisin kauheesti tehdä kaikkee. Järjestellä, kirjoittaa, katsoa Netflixiä, pyykätä ja syödä. Sitten nukun useimmiten aamulla pommiin tai herään kyllä ajoissa, mutta toimin väsyneenä hitaammin ja sitten myöhästyn tai ainakin olen todella viime tipassa.

Mä olen myös krooninen unohtelija. Aina mää luulen väsyneenä aamulla, että kaikki on mukana ja auto on ehtinyt ajaa jo pari minuuttia, mutta usein kotiin on jäänyt insuliinit tai pitkävaikutteinen Lantus-insuliini on jäänyt laittamatta kokonaan ja piti ottaa se mukaan tai puhelin tai meikkipussi jää eteiseen. Sitten äkkiä paniikissa takaisin kotiin, ettei päivästä tuu täysfiasko. Puhelimen tai meikkipussin unohtamiseen nyt ei kuole. Ehkä häpeään ja turvattomuudentunteeseen, mutta Lantuksen unohtuminen voi johtaa ensiapureissuun, joten mää mieluummin myöhästyn kuin otan riskin saada sairaskohtauksen.

Mun mielestä "parempi myöhään kuin ei milloinkaan" on ehkä parhaimpia sanontoja. Joten jos kyseessä on aina ystävien tapaamisista myöhästelevä henkilö tai töihin viime tipassa saapuva, niin annattehan vähän armoa. Jos on tarvis niin hellä puhuttelu on ok, mutta sit jatketaan taas vanhaan malliin. Ja olkaa edes iloisia, että myöhästyjä saapui paikalle. Nykypäivänä kun ei voi koskaan tietää mitä matkalla töihin voi sattua...

How deep?

Tänään menemme monisyvyisille taajuuksille. Koita pysyä mukana.

Perfektionismi ja epäonnistumisen pelko. Tää voi tosiaan johtua siitä perfektionismista, mutta usein kun alan puhua siitä niin koen etten mä ansaitse puhua siitä, koska en mielestäni ole, noh, täydellinen. Joka on hölmö ajatus, koska oikeasti kukaan ei ole. Mutta silti sen tavoittelu näkyy monien elämässä, ja niin myös minun. Ehkä sen ajatuksen voisi muotoilla myös niin, että en koe vaikuttavani perfektionistilta.

Mun elämässä perfektionismi näkyy erilaisilla pienillä ja isoilla tavoilla. Värien täytyy mätsätä. Paino sanalla täytyy, mikään muu ei ole vaihtoehto. Otsatukan hyväksyttävä pituus on tarkentunut vuosien varrella niin, että se on milleistä kiinni mikä on hyvä ja mikä ei. En tahtoisi sietää enää yhtään tyvikasvua (keksikää joku sellanen pysyvä hiusvärin muutos, pliis?). En osaa meikata mielestäni riittävän hyvin. Toki osaan perusjutut, mutta haluaisin osata enemmän ja paremmin. Mulla ei vaan riitä kärsivällisyys eikä käden vakaus. Ja nämä ovat vasta tälläsiä "pinnallisia" ulkonäköön liittyviä juttuja.

Asun samassa taloudessa todella siistin ja tarkan ihmisen kanssa, joten vertaan jatkuvasti itseäni häneen näillä osa-alueilla. Mäkin kun olen mielestäni siisti ja tarkka, mutta se ilmenee eri tavoilla ja eri asioissa kuin miehelläni. Keijo on tarkka pintojen siisteydestä, minä kaappien ja laatikoiden järjestyksestä. Minä myös olen tarkka siisteydestä, mutta teen asiat eri tahdissa kuin mieheni. Tästä meillä tulee pieniä yhteentörmäyksiä melko usein, mutta olemme oppineet sietämään toistemme eriäviä ominaisuuksia.

Kun joskus epäilin vielä, että olenko perfektionisti ensinkään, törmäsin artikkeliin, jossa kerrottiin, että on olemassa kahdenlaisia perfektionisteja. On ihmisiä, jotka siivoavat, tekevät projektinsa ja järjestävät asiansa heti, ja sitten on ihmisiä, jotka haluavat järjestää asiat heti, mutta koska pelkäävät epäonnistumista tai eivät usko että voivat tehdä sitä täydellisesti sillä hetkellä, he mieluummin jättävät asian sikseen. Valitettavasti minä kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Suurimman osan ajasta jätän asioita tekemättä tai siirrän niitä ensin päivillä, sitten viikoilla ja kuukausilla, kunnes huomaan, että oho ja hupsista, nyt on yli kaksi vuotta siitä, kun piti tehdä serkun Uhana-mannekiinina olemisesta postaus. Sen lykkääminen on johtunut täysin siitä, ettei ole ollut aivokapasiteettia kestää hidasta konetta ja muokata raakoja järkkärikuvia sekä keksiä sopivaa tekstiä sinne kuvien väliin. Mää kyllä saan sen tehtyä ja voin luvata, että siitä tulee HYVÄ.

Se on raskasta, tiedättekö. Olla vitkasteleva perfektionisti. Se tuottaa paljon tunnontuskia ja kasaa kaaosta pään sisälle. Kun asiat kasaantuu, en tiedä enää mistä aloittaa koska en osaa kaaoksen iskiessä priorisoida. Mulla on myös paljon jäänyt elämässä asioita tekemättä epäonnistumisen pelon takia. En jaksaisi enkä haluaisi enää pelätä. Olen kuullut, että elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolella. Olen kyllä sen huomannut. Haluaisin taas yrittää päästä sinne.

Erakoituminen. Tämä on aihe, josta on yllättävän vaikea puhua, mutta tää on mulle erittäin luontaista, kun olen valtavan stressin ja ahdistuksen alla. Olen tästä aiemminkin täällä blogissa puhunut sivulauseessa, mutta mää erakoidun ja eristäydyn muista kun mulla menee huonosti. Mää välttelen ns. ylimääräisiä näkemisiä. En kauheasti kysele kuulumisia vaikka haluaisin, koska en halua joutua kertomaan omista kuulumisista. Somejulkaisut vähenee ja blogikirjoituksien määrä kasvaa sitä mukaa kun on stressiä. Some lisää mun stressiä kun taas blogi lievittää sitä.

Monet sanovat mulle, ettei ole hyvä eristäytyä ja kannattaa yrittää puhua jollekin omista ongelmista. Tai että kannattaa edes nähdä ystäviä ja yrittää saada ajatukset muualle. Mun päässä sen sijaan soi "ei tartte auttaa", josta avaan vielä hieman myöhemmin tässä postauksessa. Joskus se auttaa kun saa ajatukset muualle, mutta useimmiten mää koen asiat niin intensiivisesti enkä osaa irtautua mun sisäisestä maailmasta niin paljoa, että saisin täysin ajatukset muualle. Mää en myöskään koe mukavaksi olla ihmisten ilmoilla, kun asiat eivät ole niin kuin niiden toivoisi olevan, koska en jaksa pitää yllä positiivista asennetta. Kun olen henkisesti väsynyt, koen olevani paljastettuna ja herkästi haavoittuvana. Sen puolen minusta saa nähdä vain harvat ja valitut.

Tällä hetkellä on kaikki taas status quo ja haluan nähdä ihmisiä. Ainoa ongelma vaan on vanha tuttu aikaansaamattomuus. Jos en ota yhteyttä, niin se ei ole henkilökohtaista. Olette mielessäni koko ajan, you know who you are. ♥

Huijarisyndrooma. Niille, joille termi on vieras, huijarisyndrooma on psykologinen ilmiö, jonka vaikutuksesta ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta. Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari ja että hänen saavutuksensa ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain harhauttanut muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi. (lähde Wikipedia)

Vihdoin löysin tälle tietylle riittämättömyydentunteelle nimen. Olen kärsinyt tästä varmaan koko ikäni, tai niin kauan kuin on pitänyt demonstroida taitoja, kykyjä ja osaamista. Mun on ollut jo pitkään vaikeaa kertoa yhtään missään että mitä taitoja mulla on, koska olen ajatellut, ettei mulla ole mitään taitoja enkä ole hyvä missään. Työhaastattelu muuttuu ultravaikeaksi boss leveliksi, kun mun pitää kertoa mun vahvuuksista ja kyvyistä. Jatkuvasti pelkään tuottavani pettymyksen työjutuissa ja että siellä huomataan, että en oikeasti osaa mitään vaikka olen saanut pelkkää kiitosta. Jos teen pienenkin mokan ja se huomataan, se tuntuu maailmanlopulta, vaikkei ne mokat olisi mitään vakavaa aiheuttaneet. Vaikka olisin onnistunut jossain, unohdan sen seuraavaan päivään mennessä, koska katseeni on jo seuraavassa projektissa. Miesparka joutuu synkkyyden hetkinä muistuttelemaan mua tekemistäni töistä ja että kyllähän sää just tossa teit asian x. 

Jotain hyvää sentäs: kirjoittelen tätä tekstiä oikeasti melko hyvillä mielin, koska olen aiiiivan fiiliksissä edellispäivän tanssinäytöksestä. Vaikka tuli blackout heti alussa niin se meni silti tosi hyvin ja oon saanut tanssillisen itsevarmuuteni takaisin! Haluan pitää tästä tunteesta kiinni mahdollisimman pitkään, että pliis hyvä herra Huijarisyndrooma, älä vie tätä pois multa.

Pikamuoti. Tätä olen pohtinut paljon viime aikoina. Melkein pakostikin, kun kaikkialla tästä puhutaan ja pikamuoti julistettiin viime vuoden turhakkeeksi. Itsekin haluaisin vähentää pikamuotia huomattavasti. Vähemmän henkkamaukkaa ja enemmän laatua. Mutta kun laatuun ei ole oikein koskaan ollut kunnolla varaa eikä varsinkaan nyt, joten jos jotain tiettyä tarvitsen, niin se on melkein pakko ostaa halvimmasta mahdollisesta kaupasta.

Oli todella lohduttavaa lukea Michelle Elmanin aka ScarredNotScaredin Q&A-tarinasta, että hänen mukaan kaikkien täytyy ottaa huomioon se, ettei kaikilla ole varaa ostaa laadukasta ja eettistä designeria vaikka he kuinka haluaisivat ja ettei pidä ottaa stressiä siitä, että joskus ostaa pikamuotia. Sitä kuitenkin tulee miettiä, että ostaako herätetyylillä vai oikeasti tarpeeseen ja harkiten. Tässä olen täysin samaa mieltä. Tällä hetkellä haluan ostaa vain ja ainoastaan tarpeeseen.

Just kun kattelin vaatteitani UPEE-kirppiksen jälkeen ja olin saanut konmaritettua kaappia ja rekkejä monista pieneksi jääneistä ja muuten epäsopivista vaatteista ja tilalle tuli Marimekon harmaavalkoinen Jokapoika, tulin pitkästä aikaa todenneeksi: "Mulla on kyllä ihania vaatteita." Haluan ylläpitää tätä ajatusta mahdollisimman pitkään. Ja jos jotain voin ja haluan tehdä, niin käydä enemmän kirppiksillä. Se sopii mun kukkarollekin paljon paremmin!

Aion myös varata kirppispöydän lähiaikoina, joten jos XS-XL-koon vaatteet kiinnostelee niin pysykääpä kuulolla Instagramin puolella!

Minä olen iltavirkku JA introvertti - nyky-yhteiskunnan kauhistus. Just näin jonkun iltalehden otsikoissa kuinka iltavirkkuus altistaa sairauksille, kuten diabetes (se juna meni jo), masennus (mistäköhän se taas mahtaa johtua? (no oliskohan vaikka siitä, että iltavirkkuus on joillekin luontaisempaa kuin aamuvirkkuus, mutta kun ulkopuolelta tulee painostusta olla jotain muuta kuin on ja tämä on loistava kasvualusta ahdistukselle ja masennukselle)) ja mitäs kaikkea siinä nyt oli, pitkä lista kuitenkin. En minä tiedä, kai sitä unirytmiä voi "opetella" aamupainotteiseksi, mutta se ei tarkoita sitä että se olisi se yksilölle luontainen rytmi. Mun aivot alkaa toimia parhaiten kun kello on lyönyt 00.00. Silloin kirjoittelen tätä blogia ja teen töitä. Äskenkin laitoin asiakkaalle laskutuksen menemään ja nyt kirjoittelen tätä tässä näin. Se on ollut silloin blogin alkuaikoina niin ja niin se on nytkin.

Ekstro- ja introverttien eroavaisuuksista ja ominaisuuksista en jaksaisi lähteä tässä nyt millään avautumaan... mutta kun on pakko. Se on jännä, miten täällä Suomessakin haetaan työntekijältä ekstroverttiutta, vaikka taatusti Suomessa porukka on enemmistönä introverttia porukkaa. Ainakin se on asia, josta meille suomalaisille maailmalla nauretaan, kun meillä on metrin hajuraot talvisella bussipysäkillä (ja vain yksi ihminen siellä katoksen alla) emmekä siedä small talkia vaan katseemme on liimautuneena puhelimen näyttöihin. (Huom. tämä on liioittelua.)

Isoa harmitusta aiheuttaa myös se, ettei introverttien potentiaalia oikein nähdä. Meillä on yleensä valtavan hyvä keskittymiskyky, kun pääsemme paneutumaan työhön ja projekteihin. Me puhumme vähän mutta asiaa (okei mää puhun paljon, mutta vasta kun voin luottaa kyseisiin ihmisiin, sitten lähtee sellainen avautumisten lumivyöry, ettei oo koskaan nähty). Ja mää oon vähän tällänen jonkinsortin sekamelska, että mää tarvitsen sitä säännöllistä latautumista, jotta jaksan arkielämää enkä tyystin ressaannu ja lamaannu, mutta mää oon kyä yks sosiaalinen perhonen kun sille päälle satun. Joskus tuntuu ihan kuin mun kuvaannollinen introsielu irtaantuisi mun kehosta katselemaan ja ihmettelemään vierestä, että mitäs ihmettä se Ems siinä tekee: sosialisoi ja puhua pulputtaa kuin viimeistä päivää! Kukas siihen markan pisti?

Mutta vaikka näillä mainitsemillani ominaisuuksillani olisinkin sosiaalisille aamuihmisille yksi kauhistus, minua ei sattumoisin paljon kiinnosta. Tykkään itsestäni just tällaisena! I'm a proud rebel.

"Ei tartte auttaa." Mun on todella vaikea pyytää apua. Pystyn kyllä myöntämään, jos ja kun sitä tarvitsisin, mutta en halua pyytää sitä. Haluan pystyä pärjäämään mahdollisimman pitkälle yksin ja myös näyttää sen muille. En halua olla vaivaksi. Jännästi kyllä haluan olla heti avuksi muille, jos vain suinkin mahdollista enkä todellakaan vaadi mitään takaisin, mutta sitten kun tilanne olisi toisinpäin, koen etten halua jäädä kenellekään kiitollisuudenvelkaan vaikka varmasti kukaan ei sitä ajattelisikaan.

Näettekö mun ongelman? Ristiriitoja, ristiriitoja. Story of my life.

Olen kuitenkin oppinut paljon asioita viime kuukausina. Olemaan lempeämpi ja hellempi itselle. Sanomaan ei. Iloitsemaan isoista ja pienistä onnistumisista. Uskaltamaan ja yrittämään. Ottamaan päivän kerrallaan.

Varsinkin tuo päivä kerrallaan meneminen. Se on ollut aina iso haaste minulle. Olen kuitenkin oppinut INFJ-juttuja lukemalla, että se on mulle ominaista katsoa pitkälle tulevaisuuteen ja nähdä kokonaiskuva. Mahdollisuudet ja uhkakuvat. Vaikka siinä ei ole mitään pahaa, että ajattelee tulevaisuutta, sen murehtiminen on ihan turhaa. Sen olen oppinut. En murehdi edellisistä päivistä enkä tulevista. Etenen päivän kerrallaan ja kuuntelen omaa kehoa ja mieltä, yrittäen kuitenkin aina parhaani. En sitä idealistisen perfektionistin parasta vaan realistin parasta.

Lokakuu.

Hei vaan hei marraskuu, uusi banneri ja ennen kaikkea UUSI BLOGIN NIMI! Oon vieläkin fiiliksissä näistä muutoksista. Haluaisin ehkä vielä mahdollisesti tehdä jotain taustakuvalle...

Mun lokakuu meni lähes kokonaan sairastaessa. Ensin hoidin sairasta miestäni, ja sitten luonnollisesti sairastuin itse. Oon ehkä nyt vihdoin kokonaan parantunut kaikin puolin. Ääni oli vielä viime viikolla aavistuksen käheä ja en pystynyt nauramaan ilman kuolonyskäkohtausta. Kovasti kuitenkin tanssituttaisi näemmä mun hytkymisestä päätellen, kun kuuntelen nyt musiikkia. Joten jos J luet tätä niin miten olis?

Alkukuusta innostuin mieheni kanssa lenkkeilemään. Käytiin kuun ekana päivänä iltalenkillä ja seuraavana päivänä hyppäsin pyörän selkään ja käväsin 5 km lenkillä. Pian tän jälkeen sitten tuli tyhmä flunssa ja pilas kaiken. Mokoma. Nyt loka-marraskuun vaihteessa saatiin uus startti lenkkeilylle.

Mistä myös olen hieman katkera on, että missasin kokonaan oranssikeltaisen vaiheen ruskasta. Nämä ovat aikalailla viimeiset syyskuvat mitä sain puhelimeeni. Sain kuitenkin nähdä ihania keltaoransseja kuvia Instasta ja tarinoita, joissa hehkutettiin 19 asteen lämpötilasta. Mrrrr.

Sain mää myös tän otoksen meidän takapihalta. Much noice. Tykkään tosta mintunvihreästä kopperosta. Söpsö yksityiskohta.

Lokakuu on tunnetusti kaamosterapialeivonnan aikaa. Leivoin äidin Tupperware-kutsuille mun bravuureja eli kaurakeksejä. Sinne oli myös äidin ystävä leiponut aivan mahtavia gluteenittomia mokkapaloja! 

Aina kun lämpötila laskee lähemmäs pakkastiloja mieleni alkaa tehdä kanakookoskeittoa. Huippukokkaajamieheni oli kuitenkin liian kipeä tehdäkseen sitä. Minä sitten otin kauhan kauniiseen käteen ja tein sitä itse meitille molemmille. Kuulemma oli just sellasta kuin pitääkin!

Nyt kun kattoo näitä oman pihan kuvia, niin kyllähän mää ihan kivasti sain ruskakuvia. Ja nää punaiset lehdet! Niin ihania.

Korkeita mäntyjä ja vino omenapuu.

Mun piti poimia omenoita vähemmän sateisena päivänä. Se oli virhe, koska tästä seuraavana päivänä sairastuin ja omenat jäi maahan mädäntymään.

Sairaana päivät meni luonnollisesti kotona Netflixin ja Viaplayn parissa. Yks päivä avasin randomisti Viaplayn ja heti ekana pläjähti ruutuun ilmoitus, että Black Panther on nyt katsottavissa Viaplayssä! Mehän katottiin se heti paikalla. Tunteet olivat erittäin läsnä.

#BeBold.

Awesome girls with awesome shoes. Käytiin rohkaistumassa Emilia Jr:n kanssa Hämeenlinnassa. Tuli todella tarpeeseen!

Lokakuun vika päivä kului Tampereella veljen luona. Tampere-talo oli koristeltu upeilla valopalloilla.

Ensilumi pääsi myös yllättämään! #katsokuvat

Viime kuussa tuli kyllä otettua ennätysvähän kuvia. Toki siihen oli ihan hyvä syy. Sain otettua vikat syyskuvani ja ensilumesta kuvan jajajajaaa tallennettua edes jotain tunnelmia kakkosaivoihini aka puhelimeeni. Nyt se on ensilumikin jo sulanut ja päivät menee vielä plussan puolella, onneksi. Ja kuten jo aikaisemmin totesin, niin pimeys ei ole tuntunut pahalta ollenkaan. Päinvastoin.

Heippa syksyn värit. Nähdään taas ensi vuonna.

Mites sun syksy meni?