Hukassa.

Vietin meleko ressaavat pari viikkoa, kun tämä perintökalleus oli hukanteillä. Olin aivan varma, että olin korun laittanut johonkin laukkuun tai taskuun, mutta ei. Ei sitä millään löytynyt mistään.

Aina kun mulla on jotain hukassa, mulle iskee pakkoneuroosi etsiä sitä koko ajan ja samoista paikoista, joista etsin jo edellisinä päivinä. Katson kaikki mahdolliset laukut, vaatteiden taskut, hyllyt, laatikot ja rasiat.

Olin jo luovuttanut ja äidiltä pyydellyt anteeksi, kun hänen lahjansa sillä tavalla hukkasin. Häntä se ei haitannut niin paljon kuin minua, koska olin juuri oppinut korua pitämään vaatteideni kanssa. Keijo sitten tuossa yks päivä siivoili takkahuonetta ja yhtäkkiä käveli sieltä vieno hymy kasvoillaan ja piti käsiään selkänsä takansa. Hän kysyi, että kumpi käsi ja mää arvasin heti mistä on kyse. En halunnut sanoa, koska pelkäsin, jos en ollutkaan osunut oikeaan arvauksessani. Keijo sinnikkäästi pyysi valitsemaan ja kun suostuin, hän paljasti koruni ja mää kirkaisin. Se oli tippunut tietokonepöydän taakse ja olin unohtanut sen sinne! Muistan kyllä pudottaneeni sen sinne kiireessä, mutta en sillä hetkellä ennättänyt sitä sieltä onkia. Olisi pitänyt vaan, sillä oltaisiin säästytty monelta murheelta.

HUHHUH, mää sanon. Ikinä en enää tuota korua hukkaa enkä mitään muutakaan!

How deep?

Tänään menemme monisyvyisille taajuuksille. Koita pysyä mukana.

Perfektionismi ja epäonnistumisen pelko. Tää voi tosiaan johtua siitä perfektionismista, mutta usein kun alan puhua siitä niin koen etten mä ansaitse puhua siitä, koska en mielestäni ole, noh, täydellinen. Joka on hölmö ajatus, koska oikeasti kukaan ei ole. Mutta silti sen tavoittelu näkyy monien elämässä, ja niin myös minun. Ehkä sen ajatuksen voisi muotoilla myös niin, että en koe vaikuttavani perfektionistilta.

Mun elämässä perfektionismi näkyy erilaisilla pienillä ja isoilla tavoilla. Värien täytyy mätsätä. Paino sanalla täytyy, mikään muu ei ole vaihtoehto. Otsatukan hyväksyttävä pituus on tarkentunut vuosien varrella niin, että se on milleistä kiinni mikä on hyvä ja mikä ei. En tahtoisi sietää enää yhtään tyvikasvua (keksikää joku sellanen pysyvä hiusvärin muutos, pliis?). En osaa meikata mielestäni riittävän hyvin. Toki osaan perusjutut, mutta haluaisin osata enemmän ja paremmin. Mulla ei vaan riitä kärsivällisyys eikä käden vakaus. Ja nämä ovat vasta tälläsiä "pinnallisia" ulkonäköön liittyviä juttuja.

Asun samassa taloudessa todella siistin ja tarkan ihmisen kanssa, joten vertaan jatkuvasti itseäni häneen näillä osa-alueilla. Mäkin kun olen mielestäni siisti ja tarkka, mutta se ilmenee eri tavoilla ja eri asioissa kuin miehelläni. Keijo on tarkka pintojen siisteydestä, minä kaappien ja laatikoiden järjestyksestä. Minä myös olen tarkka siisteydestä, mutta teen asiat eri tahdissa kuin mieheni. Tästä meillä tulee pieniä yhteentörmäyksiä melko usein, mutta olemme oppineet sietämään toistemme eriäviä ominaisuuksia.

Kun joskus epäilin vielä, että olenko perfektionisti ensinkään, törmäsin artikkeliin, jossa kerrottiin, että on olemassa kahdenlaisia perfektionisteja. On ihmisiä, jotka siivoavat, tekevät projektinsa ja järjestävät asiansa heti, ja sitten on ihmisiä, jotka haluavat järjestää asiat heti, mutta koska pelkäävät epäonnistumista tai eivät usko että voivat tehdä sitä täydellisesti sillä hetkellä, he mieluummin jättävät asian sikseen. Valitettavasti minä kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Suurimman osan ajasta jätän asioita tekemättä tai siirrän niitä ensin päivillä, sitten viikoilla ja kuukausilla, kunnes huomaan, että oho ja hupsista, nyt on yli kaksi vuotta siitä, kun piti tehdä serkun Uhana-mannekiinina olemisesta postaus. Sen lykkääminen on johtunut täysin siitä, ettei ole ollut aivokapasiteettia kestää hidasta konetta ja muokata raakoja järkkärikuvia sekä keksiä sopivaa tekstiä sinne kuvien väliin. Mää kyllä saan sen tehtyä ja voin luvata, että siitä tulee HYVÄ.

Se on raskasta, tiedättekö. Olla vitkasteleva perfektionisti. Se tuottaa paljon tunnontuskia ja kasaa kaaosta pään sisälle. Kun asiat kasaantuu, en tiedä enää mistä aloittaa koska en osaa kaaoksen iskiessä priorisoida. Mulla on myös paljon jäänyt elämässä asioita tekemättä epäonnistumisen pelon takia. En jaksaisi enkä haluaisi enää pelätä. Olen kuullut, että elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolella. Olen kyllä sen huomannut. Haluaisin taas yrittää päästä sinne.

Erakoituminen. Tämä on aihe, josta on yllättävän vaikea puhua, mutta tää on mulle erittäin luontaista, kun olen valtavan stressin ja ahdistuksen alla. Olen tästä aiemminkin täällä blogissa puhunut sivulauseessa, mutta mää erakoidun ja eristäydyn muista kun mulla menee huonosti. Mää välttelen ns. ylimääräisiä näkemisiä. En kauheasti kysele kuulumisia vaikka haluaisin, koska en halua joutua kertomaan omista kuulumisista. Somejulkaisut vähenee ja blogikirjoituksien määrä kasvaa sitä mukaa kun on stressiä. Some lisää mun stressiä kun taas blogi lievittää sitä.

Monet sanovat mulle, ettei ole hyvä eristäytyä ja kannattaa yrittää puhua jollekin omista ongelmista. Tai että kannattaa edes nähdä ystäviä ja yrittää saada ajatukset muualle. Mun päässä sen sijaan soi "ei tartte auttaa", josta avaan vielä hieman myöhemmin tässä postauksessa. Joskus se auttaa kun saa ajatukset muualle, mutta useimmiten mää koen asiat niin intensiivisesti enkä osaa irtautua mun sisäisestä maailmasta niin paljoa, että saisin täysin ajatukset muualle. Mää en myöskään koe mukavaksi olla ihmisten ilmoilla, kun asiat eivät ole niin kuin niiden toivoisi olevan, koska en jaksa pitää yllä positiivista asennetta. Kun olen henkisesti väsynyt, koen olevani paljastettuna ja herkästi haavoittuvana. Sen puolen minusta saa nähdä vain harvat ja valitut.

Tällä hetkellä on kaikki taas status quo ja haluan nähdä ihmisiä. Ainoa ongelma vaan on vanha tuttu aikaansaamattomuus. Jos en ota yhteyttä, niin se ei ole henkilökohtaista. Olette mielessäni koko ajan, you know who you are. ♥

Huijarisyndrooma. Niille, joille termi on vieras, huijarisyndrooma on psykologinen ilmiö, jonka vaikutuksesta ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta. Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari ja että hänen saavutuksensa ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain harhauttanut muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi. (lähde Wikipedia)

Vihdoin löysin tälle tietylle riittämättömyydentunteelle nimen. Olen kärsinyt tästä varmaan koko ikäni, tai niin kauan kuin on pitänyt demonstroida taitoja, kykyjä ja osaamista. Mun on ollut jo pitkään vaikeaa kertoa yhtään missään että mitä taitoja mulla on, koska olen ajatellut, ettei mulla ole mitään taitoja enkä ole hyvä missään. Työhaastattelu muuttuu ultravaikeaksi boss leveliksi, kun mun pitää kertoa mun vahvuuksista ja kyvyistä. Jatkuvasti pelkään tuottavani pettymyksen työjutuissa ja että siellä huomataan, että en oikeasti osaa mitään vaikka olen saanut pelkkää kiitosta. Jos teen pienenkin mokan ja se huomataan, se tuntuu maailmanlopulta, vaikkei ne mokat olisi mitään vakavaa aiheuttaneet. Vaikka olisin onnistunut jossain, unohdan sen seuraavaan päivään mennessä, koska katseeni on jo seuraavassa projektissa. Miesparka joutuu synkkyyden hetkinä muistuttelemaan mua tekemistäni töistä ja että kyllähän sää just tossa teit asian x. 

Jotain hyvää sentäs: kirjoittelen tätä tekstiä oikeasti melko hyvillä mielin, koska olen aiiiivan fiiliksissä edellispäivän tanssinäytöksestä. Vaikka tuli blackout heti alussa niin se meni silti tosi hyvin ja oon saanut tanssillisen itsevarmuuteni takaisin! Haluan pitää tästä tunteesta kiinni mahdollisimman pitkään, että pliis hyvä herra Huijarisyndrooma, älä vie tätä pois multa.

Pikamuoti. Tätä olen pohtinut paljon viime aikoina. Melkein pakostikin, kun kaikkialla tästä puhutaan ja pikamuoti julistettiin viime vuoden turhakkeeksi. Itsekin haluaisin vähentää pikamuotia huomattavasti. Vähemmän henkkamaukkaa ja enemmän laatua. Mutta kun laatuun ei ole oikein koskaan ollut kunnolla varaa eikä varsinkaan nyt, joten jos jotain tiettyä tarvitsen, niin se on melkein pakko ostaa halvimmasta mahdollisesta kaupasta.

Oli todella lohduttavaa lukea Michelle Elmanin aka ScarredNotScaredin Q&A-tarinasta, että hänen mukaan kaikkien täytyy ottaa huomioon se, ettei kaikilla ole varaa ostaa laadukasta ja eettistä designeria vaikka he kuinka haluaisivat ja ettei pidä ottaa stressiä siitä, että joskus ostaa pikamuotia. Sitä kuitenkin tulee miettiä, että ostaako herätetyylillä vai oikeasti tarpeeseen ja harkiten. Tässä olen täysin samaa mieltä. Tällä hetkellä haluan ostaa vain ja ainoastaan tarpeeseen.

Just kun kattelin vaatteitani UPEE-kirppiksen jälkeen ja olin saanut konmaritettua kaappia ja rekkejä monista pieneksi jääneistä ja muuten epäsopivista vaatteista ja tilalle tuli Marimekon harmaavalkoinen Jokapoika, tulin pitkästä aikaa todenneeksi: "Mulla on kyllä ihania vaatteita." Haluan ylläpitää tätä ajatusta mahdollisimman pitkään. Ja jos jotain voin ja haluan tehdä, niin käydä enemmän kirppiksillä. Se sopii mun kukkarollekin paljon paremmin!

Aion myös varata kirppispöydän lähiaikoina, joten jos XS-XL-koon vaatteet kiinnostelee niin pysykääpä kuulolla Instagramin puolella!

Minä olen iltavirkku JA introvertti - nyky-yhteiskunnan kauhistus. Just näin jonkun iltalehden otsikoissa kuinka iltavirkkuus altistaa sairauksille, kuten diabetes (se juna meni jo), masennus (mistäköhän se taas mahtaa johtua? (no oliskohan vaikka siitä, että iltavirkkuus on joillekin luontaisempaa kuin aamuvirkkuus, mutta kun ulkopuolelta tulee painostusta olla jotain muuta kuin on ja tämä on loistava kasvualusta ahdistukselle ja masennukselle)) ja mitäs kaikkea siinä nyt oli, pitkä lista kuitenkin. En minä tiedä, kai sitä unirytmiä voi "opetella" aamupainotteiseksi, mutta se ei tarkoita sitä että se olisi se yksilölle luontainen rytmi. Mun aivot alkaa toimia parhaiten kun kello on lyönyt 00.00. Silloin kirjoittelen tätä blogia ja teen töitä. Äskenkin laitoin asiakkaalle laskutuksen menemään ja nyt kirjoittelen tätä tässä näin. Se on ollut silloin blogin alkuaikoina niin ja niin se on nytkin.

Ekstro- ja introverttien eroavaisuuksista ja ominaisuuksista en jaksaisi lähteä tässä nyt millään avautumaan... mutta kun on pakko. Se on jännä, miten täällä Suomessakin haetaan työntekijältä ekstroverttiutta, vaikka taatusti Suomessa porukka on enemmistönä introverttia porukkaa. Ainakin se on asia, josta meille suomalaisille maailmalla nauretaan, kun meillä on metrin hajuraot talvisella bussipysäkillä (ja vain yksi ihminen siellä katoksen alla) emmekä siedä small talkia vaan katseemme on liimautuneena puhelimen näyttöihin. (Huom. tämä on liioittelua.)

Isoa harmitusta aiheuttaa myös se, ettei introverttien potentiaalia oikein nähdä. Meillä on yleensä valtavan hyvä keskittymiskyky, kun pääsemme paneutumaan työhön ja projekteihin. Me puhumme vähän mutta asiaa (okei mää puhun paljon, mutta vasta kun voin luottaa kyseisiin ihmisiin, sitten lähtee sellainen avautumisten lumivyöry, ettei oo koskaan nähty). Ja mää oon vähän tällänen jonkinsortin sekamelska, että mää tarvitsen sitä säännöllistä latautumista, jotta jaksan arkielämää enkä tyystin ressaannu ja lamaannu, mutta mää oon kyä yks sosiaalinen perhonen kun sille päälle satun. Joskus tuntuu ihan kuin mun kuvaannollinen introsielu irtaantuisi mun kehosta katselemaan ja ihmettelemään vierestä, että mitäs ihmettä se Ems siinä tekee: sosialisoi ja puhua pulputtaa kuin viimeistä päivää! Kukas siihen markan pisti?

Mutta vaikka näillä mainitsemillani ominaisuuksillani olisinkin sosiaalisille aamuihmisille yksi kauhistus, minua ei sattumoisin paljon kiinnosta. Tykkään itsestäni just tällaisena! I'm a proud rebel.

"Ei tartte auttaa." Mun on todella vaikea pyytää apua. Pystyn kyllä myöntämään, jos ja kun sitä tarvitsisin, mutta en halua pyytää sitä. Haluan pystyä pärjäämään mahdollisimman pitkälle yksin ja myös näyttää sen muille. En halua olla vaivaksi. Jännästi kyllä haluan olla heti avuksi muille, jos vain suinkin mahdollista enkä todellakaan vaadi mitään takaisin, mutta sitten kun tilanne olisi toisinpäin, koen etten halua jäädä kenellekään kiitollisuudenvelkaan vaikka varmasti kukaan ei sitä ajattelisikaan.

Näettekö mun ongelman? Ristiriitoja, ristiriitoja. Story of my life.

Olen kuitenkin oppinut paljon asioita viime kuukausina. Olemaan lempeämpi ja hellempi itselle. Sanomaan ei. Iloitsemaan isoista ja pienistä onnistumisista. Uskaltamaan ja yrittämään. Ottamaan päivän kerrallaan.

Varsinkin tuo päivä kerrallaan meneminen. Se on ollut aina iso haaste minulle. Olen kuitenkin oppinut INFJ-juttuja lukemalla, että se on mulle ominaista katsoa pitkälle tulevaisuuteen ja nähdä kokonaiskuva. Mahdollisuudet ja uhkakuvat. Vaikka siinä ei ole mitään pahaa, että ajattelee tulevaisuutta, sen murehtiminen on ihan turhaa. Sen olen oppinut. En murehdi edellisistä päivistä enkä tulevista. Etenen päivän kerrallaan ja kuuntelen omaa kehoa ja mieltä, yrittäen kuitenkin aina parhaani. En sitä idealistisen perfektionistin parasta vaan realistin parasta.

Karhuntyttö sairastaa.

No se on Ems täältä sairaspedistä terve.

En muista koska viimeks olisin ollut näin kipee. Kuumetta, kurkkukipua, tukkoisuutta kaikkialla, yskää, räkää, limaa ja kaikkia näiden johdannaisia. Kaikkialle sattuu. Ai niin ja mun äänikin lähti. Se lähtee melkein aina nykyään, jos oon flunssassa. Kerrankin Keijo saa pelata Fifaa rauhassa (ja sekin on muuten ollut nyt saikulla), enkä mää pölötä sille kaikkee mitä mieleen tulee ja häiritse sen keskittymistä.

Aina kun mulla (tai no kenellä tahansa diabeetikolla) on flunssaa tai muuta tulehdustilan aiheuttavaa, verensokerit pomppaa korkeuksiin. Tätä en sitten eilen jostain syystä älynnyt ja ihmettelinkin, että miten Libre näyttää niin tasaista käyrää koko ajan. Korkeimmillaan verensokeri oli 10,0. Ajattelin pitkin päivää vaan, että oon osannut laittaa insuliinit oikein, plus että kun en jaksa kipeenä hoitaa itteeni muuten kuin aikalailla sen tarpeellisen minimin. Vasta myöhään illalla alkoi hälytyskellot soida ja mittasin sormenpäästä old school stylez. Mittari näytti hulppeet 28,4! Näköjään keho oli niin kuuma ja tulehdustilassa, että Librekin meni sekasin. Ja sitte ammuttiin kovilla: laitoin samantien 12 yksikköä Fiaspia. Mittasin ihan hetken päästä uudestaan ja oli noussut yhden yksikön lisää... Huoh. En jaksanut päivystää enää ja nukahdin.

Nukuin ehkä 5 tuntia ja senkin ajan melko huonosti. Heräilin koko ajan yskimiseen ja kuumeen takia. Lopulta luovutin ja olin hereillä pari tuntia. Mittasin verensokerin ja... se näytti HI. Tykitin Fiaspia 22 yksikköä ja onneksi sain verensokerin nopeasti alas. Otin särkylääkettä saadakseni kuumeen alas ja nukahdin. Heräsin 3 tunnin päästä ja laitoin selvästikin liikaa insuliinia: mittari näytti 3,8.

Nyt kaikki on hyvin. Tai no niin hyvin kuin kipeenä voi olla. Keijo haki pizzaa ja nyt jatketaan Tohtori-maratonia!

Menetin otteen elämästä.

Nyt se tapahtui. Se viimeinen tikki. Mun täytyy nyt tehdä asioille jotain.

Mää oon unohtanut pari kertaa ottaa Pokemonissa päivän ekat stopit ja poksut pitääkseni streakit yllä, eikä mua oo kiinnostanut. Mulla on roikkunut ties kuinka monetta päivää kuivat lakanat telineessä, eikä mua oo kiinnostanut. Mun pitäis tehdä kaurakeksejä huomenna, mutta unohdin pyytää Keijoa tuomaan kananmunia, eikä mua kiinnosta sekään. Okei, kyllä se kiinnostaa, mutta kun mun piti tehdä niitä huomenna päivällä ja täytyis tehdä kaikkea muutakin huomenna, mut iha sma, se järjestyy kyllä. En muistanut myöskään pyytää banaaneja kaupasta. Se kirpaisi hieman.

Mutta nyt tapahtui pahin mahdollinen. En pyytänyt Keijoa tuomaan lisää Pepsi Maxia. Ja mikä vielä kaikkein hirveintä, JOUDUN JUOMAAN NYT NORMIPEPSIÄ JA TÄÄ MAISTUU PELKÄLTÄ SOKERILTA.

Se on nyt virallista. Olen menettänyt otteen elämästä. Jos musta ei kuulu, niin oon varmaankin kuollut kofeiininpuutospäänsärkyyn ja hyperglykemiaan.

Summer is coming. And so are The Avengers.

Hello children! No, I'm not dead. Yes, I have been away. Again. I will work on that. Here, have some selfies!

#yeah #iknow #imsooooo2005

Tiedättekö mitä mää en aio enää ikinä tehdä?

Olla menemättä Marvel-leffojen ensi-iltoihin.

Älkää peljätkö, toverit, en ole seonnut. Syyt tähän (just nyt erittäin typerältä tuntuvaan) lykkäykseen ovat puhtaasti taloudelliset. Noh, onneks ei tarvii oottaa kauaa, että näen viimeisenä kaikista suomalaisista tai oikeestaan eurooppalaisista todella tappavan kauan odotetun teoksen, jonka oletan olevan suorastaan mestarillinen.

Helpotan tuskaani kuuntelemalla leffan soundtrackia, ja pelkästään ekojen raitojen perusteella AOU:n on oltava mestariteos!

Tosiaan niin, mun kiva kevätloma oli ja meni. Jonka jälkeen jäin suorilta saikulle. Tää kevät ei oo kyllä kohdellut mua kovin hyvin, kun ihan koko ajan tulee jotain. Sairasteluja, ressiä, unettomuutta, kipuilua, kiirettä, painetta, huolia ja taas sairasteluja.

Mut ei enempää alakulosävytteisyyttä, kerron teille nyt tarinan nimeltä "Mun kevätloma"!

Vanhemmat, pikkuveikkanen ja Otto-hauvanen kävivät meillä saunomassa, parturissa, värjäämässä hiuksia, avaamassa grillikauden ja kattomassa jalkapalloa. Saunomiseen osallistuivat porukan kaikki miespuoliset, parturoinnin sai pikkuveli (kuvia alla (wink wink, ladies ;D)), äiti värjäsi mun miljoona senttiä pitkän tyvikasvun mustaksi, pojat pisti grillin tulille ja äiti grillas. Mun piti auttaa grillauksessa myös, mutta se aika meni vahingossa ton itsepäisen antilinssiludekoiran jahtaamiseen. Sain sen lopulta kiinni ja tulokset näette yllä. Piti mun vahtia sitä ulkonakin, ettei lähde ominpäin harhailemaan puskiin tai muiden pihoille, kuuro kun on eikä kuule kutsuhuutoja. Kiltisti se tottelee, kun sitä yrittää johdatella ja viittoa takasin sisälle.

#backtoblack #emiliasbarbershop #igotskills #helloladies #wannaseemahbrutha

#tästäuuskevättakki #mitkäväritnäättetässäkuvassa #sinimustaa #vaivalkokultaa?

Sit semmonen asia mulla oli, että MÄÄ RAKASTAN MUN UUTTA TYÖTÄ. Ja samalla rasituttaa, koska miettikää ny millasta on olla keskellä ihania vaatteita, ihania kenkiä, ihania koruja ja ennen kaikkea ihania HUIVEJA. No ei ny, ihanaa se on! Eilen pidin ekaa kertaa yksin koko putiikkia pystyssä ja se meni oikein mallikkaasti. Ah, tykkään niiiiin paljon somistamisesta, keksiä asukokonaisuuksia ja laittaa niitä esille, järjestellä ja laittaa siistimmin vaatteita, ja ennen kaikkea tykkään auttaa ja jutella mukavien asiakkaiden kanssa ja siitä, kuinka he poistuvat liikkeestä hymyssä suin ja tyytyväisinä, löysivätpä he jotakin tai eivät.

#rakkauspöksyt #okeitoionhirveesana #scarvesarecool #bandanasarecool #iamcool

Äiti oli ihana ja osti mulle nää muksut letkinssit avajaispäivänä. Tähtihuivin sain työhuiviksi, ja toki ny muuhunkin käyttöön. Mulla oli hieman tylsimys maksimus päivä yksin kotona ja sehän on oiva tekosyy nappasta monta turhaa samailmeistä kuvaa ja kokeilla eri hiustyylejä Netflix-maratoonin ohessa.

#itsmeemaarioo #keijosanoiettänäytänaxlroseltatässäkampauksessa #mitäpahaaonnäyttääaxlroselta #määsaannäyttääaxlroseltajosmääniinhaluan

Thor's Day meni porukoilla ollessa, koska Keijolla oli iltahommia enkä halunnut kökkiä toista päivää putkeen yksin kotona ja halusin päästä kokoukseen moikkaamaan tärkeitä ihmisiä pitkästä aikaa.

#whygetthinnerwhenyoucangetmoredinner #seonsiltiburgeri #rakasäiti #meltheflannelman #kokouskengätjäikotiin #ostinsittenuudet #seppälässäloppuumyynti #ostinkuhalvallasain #justcallmesulovilen

Matias oli luvannu tarjota köyhälle opiskelijasiskolleen joko Nilee tai burgerit lähikiskalta, ja laiskoina pullamössöinä valittiin lähikiska. Mulla oli jääny siistit kengät kotiin ja halusin välttyä selittelyiltä, joten ostin ex temporeesti kengät, jotka voi bongata jokaisen tytön Pinterest-profiilista ja Tumblr-dashboardilta (pelkistettynä tosin). Noi oli huippulöytö, kauniit ja söpöt samaan aikaan. MUTTA. Tajusin vasta, kun laitoin molemmat kengät jalkaan ennen lähtöä, että näähän on aikas hitsin korkeet. Musta tuli melkein isäni pitunen ja samanpituinen kuin mun veljestä ja viimeistään kun jalat alko jo 10 minuutin pitämisen jälkeen huutaan hoosiannaa tajusin, että hups. No ihan se ja sama, koska ne on SÖPÖT. Noissa on 9 cm korko ja mun jalkaterapeutin mielestä aivan liian korkeat diabeetikon jaloille, mutta ne on silti ihanat ja söpöt ja t ä y d e l l i s e t.

Ja koska oon sielultani Sulo Vileeni niin ostin ku halvalla sain... Toinen mistä sain halvalla kans pari juttua mulle ja äidille, oli Linnainmaan Seppälä, jossa oli loppuunmyynnin ihan viimeiset hetket: KAIKKI -70% ja 1-5€ rekkejä joka nurkassa.

Ja koska meistä on hävettävän vähän kaksinkuvia, tässä kaunis ja ihana äitini. ♥

#myowntimtaylor ♥

Tässä kuvassa Keijo oli juuri suorittanut sankariteon: se korjas meiän tiskikoneen ihan itte. Me oltiin jo hikoillen ja hampaita kiristellen varautumassa maksamaan satasia korjausmiesten käynnistä, kun Keijo keksi katsoa itse, että mikä siellä vois olla vikana. Meillä on ollut koko kevään muurahaisongelma keittiössä ja kylppärissä, ja niitä on mennyt ja tullut tiskikoneesta. Selvisikin, että niitä murkkuja oli tunkeutunut satoja virtakytkimen sisään. Ilmankos se ei lähtenyt käyntiin! Oli kyllä eriällö löytö, mutta nyt tiskikone toimii ja säästettiin huisisti rahaa.

#hothothot #wingswingswings #carrotsarecool #hotsaucewithwings #toogood

Keijo oli mun sankari myös raskaahkon päivätyön jälkeen: se oli ostanut yllätykseksi 20 kuumaa siipee per nuppi. ♥

#pawaskoiwa #seniori #sinivuokkojasinivuokkojaeverywhere #myfavoriteflower #becauseitspurple #purpleiscool

Mun loma oli kaiken kaikkiaan muikee ja sain tehtyä kaikkee mitä halusinkin. Vaikka mainitsinkin jo, että on ollu kaikkee vähän negatiivisempaakin tässä, niin just nyt mulle kuuluu hyvää.

#youareonegeniousdudepakalupapito #isaluteyou

PS. Bongasin itelleni uuden moton ja olen päättänyt noudattaa tätä mottoa joka kerta, kun olen Tampereella ja lähempänä The One and Only kebabmestaa.

Why don't you figure my heart out?

The 1975 - Heart Out

Hejsan hopsan! Mää tässä epätoivosesti parantelen tapojani blogin kanssa ja kirjottelen, vaikka ei oo ees mitään tärkeetä asiaa. Anteeksi kuvien puute, koska niitä ei vaan ole. Tiputtelen tän ja viime kuun instakuvatukset myöhemmin, koska kirjotan nyt vammapää-iPadilla.

Tää on ollut ihan hassu maanantai, joka alkoi huonosti. Nukuin huonosti heräillen tunnin välein, meikkivoide oli ihan lopussa ja kun lähdin kotio Keijolta mun puhelin jäi sinne. Kaiken kukkuraksi naistenvaivoja edeltävät mood swingsit olivat erittäin läsnä ja mulla oli tiedossa menoja tälle päivälle, joten ei naurattanut sitten yhtään ajatus siitä, että joutuisin kitumaan tulevan päivän ilman puhelinta ja järkevältä ja mahdollisimman ei-punaiselta näyttävää naamaa.

Kotona oli vastassa iloinen koira, joka ei onnistunut piristämään mua yhtään. Menin takaisin nukkumaan pariksi tunniksi ja näköjään se kannatti, koska mää paitsi piristyin myös päivä lähti ihan uuteen nousuun.

Keijo hoiti mun puhelimen takasin mun haltuuni taksikuskikaverinsa avustuksella. Matias oli aamulla lähtenyt viemään äitiä kuntoutukseen Kankaanpäähän ja oli paluumatkalla kipassut Kiikoisten ABC:llä ja toi mulle suklaapupun. Kyllä noi mun tärkeimmät miehet osaa piristää. ♥ Me lähdettiin hakemaan mun luuria Keijon työmaalta ja samalla lähdettiin hoitamaan asioita. Pääsin pitkästä aikaa hyvällä fiiliksellä kiertelemään kivoja kauppoja, kuten Elokuvadivari ja Levykauppa X. Päivä oli ihanan lämmin, suorastaan kuuma ja teki mieli juosta järveen virkistymään, ja oli ihanaa viilettää keveissä vaatteissa balleriinat jalassa. Myöhemmin mentiin vielä Sailan kanssa kenttäilemään ja jo valmiiksi mukavan päivän kruunasi kunnon ukkosmyteri. Raekuuro ei ollut kiva, but oh well.

On muuten ihan outoo, miten tänään koettiin koko kesän säävaihtelut yhden päivän aikana. Ihan The Day After Tomorrow-meininkiä, etten sanois.

Kattelin tänään myös Star Trek: Into Darknessia. En voi sanoa, että tykkäsin, koska jaksoin keskittyä puoleenväliin asti ja loput leffasta meni puolivaloilla. Mää en vaan päässyt juoneen sisälle eikä hahmot olleet niin mielenkiintosia (lue: Marvel/Doctor Who-tasoa). Paitsi Benedict Cumberbatchin Khan. Sen takia mää ton leffan halusinkin nähdä. Ai niin, ja Simon Peggin hahmo oli hauska.

Lauantaina oli muuten vuoden eka kesämekkopäivä. Mää luulen, että mun tarvii ostaa tänä kesänä ainakin yks uus maximekko. Ne vaan on niin ihania, siitä ei pääse mihinkään. ♥

Nyt lahnailen nojatuolissa ja ootan Frasierin uusinnan alkamista. How lame. Silmiä särkee ja väsyttää. Jos olisin järkevä, niin menisin nukkumaan, mutta kun en oo niin en vielä.

Ps. Mää saan huomenna uuden serkkupojan. Boy are we gonna spoil him or what? ♥

Thor: The Dark World review - aftermath.

Joo terve. Mää olisin voinut tehdä tästä videonkin, mutta mää en ny jaksa. Tein tänään jo kaksi ja julkaisen ne joskus tässä viikonlopun aikana. Mutta tälleen melkein viikko ekan videoni julkaisun jälkeen tajuan, että vaikka tosta videosta räjähtikin puoltuntinen ja asiaa on paljon, niin SILTI UNOHDIN PARI PIENTÄ JUTTUA.

Ensinnäkin toi mun video oli pääasiassa tarkoitettu Marvel-faneille ja Marvel-leffoista kiinnostuneille, jotka sattuu eksymään mun blogiin tai seuraa mun blogia jo. Video on tällä hetkellä unlisted eli sen näkee vain ne, jotka ovat saaneet siihen linkin. Ja videon saa ja kannattaakin kattoa, vaikkei itse leffa kiinnosta. Mun tolloilu ja jäätyily on jopa musta viihdyttävää katsottavaa! :D

Sitten pari ohjetta, jos ja kun menet katsomaan Lokia eiku Thoria.

1) Muista bongata Marvel-sarjakuvien tekijä ja kaiken alkuunpanija Stan Lee elokuvasta. Stan Lee tekee cameo-roolin jokahitsinikisessä Marvel-leffassa, eikä Thor 2 tee poikkeusta.

2) Pidä takamukses liimattuna sinne leffasalin penkkiin ihan loppuun asti, koska sieltä pukkaa kaksi (2) post credit-kohtausta. Toinen valottaa tulevia leffoja ja toinen on muuten vaan ihana ja hauska. Kaikki, jotka osas jäädä kattomaan viimeistä kohtausta, taputtivat lopuksi. Musta on ihana, kun näiden leffojen tekijät tekee näitä pieniä sneak peekkejä ja että leffan loputtua ei oo kiire MIHINKÄÄN.


Tää nyt ei silleen oo paha, mutta tylsä moka. Te ootte ne jo nähneet monenmonta kertaa, mutku lopussa mää esittelin niitä mun Marvel-kamoja, ja MÄÄ SITTE UNOHDIN MUN JULISTEET. Siis ehkä olennaisimmat fanisetit, mitä mulla on. No, ei voi mitään. Mää opin koko ajan.

Tässäpä kollaasi, jolla korjaan videon puutteet.

Just tän takia mää kirjotan tarkat "skriptit" mun teksteille, että muistan sanoa kaiken tarvittavan. Mut sitten siitä skriptistäkin unohtuu olennaiset jutut, koska oletan, että muistan sanoa ne ilman apua, mutta MUN EI PITÄS OLETTAA. KOSKAAN.

JEE, mut toi leffa joka tapauksessa oli IHANAMAHTAVA TAJUNNANRÄJÄYTYSELOKUVA. KYLLÄ. Hullu Marvel-fanityttö kuittaa.

My first vlog thing: Thor: The Dark World.

Anteeksi etukäteen. Tässä oli ennen eka videoni ja samalla hehkutus yli kuukausi sitten ensi-iltaan tulleesta Thor: The Dark Worldista. Koska häpesin videon pituutta (melkein puoli tuntia, hei haloo!), sönkköilyä, jäätyilyä (joiden yhteisosuus videosta on ainakin 5 minuuttia, no joke) ja kaikkee poistamiseen/piilottamiseen oikeuttavaa aivan liikaa, poistin sen blogistani. Video on kyllä tallessa mun Youtube-kanavalla, mutta piilotettuna. Jos haluat linkin, saatan tapauskohtasesti antaa sen!

Tässäpä screenshot videon aloituskuvasta.

Jos haluatte kuitenkin tietää mun mielipiteen Thor 2:sta, niin tässäpä mun Curly-lehteen kirjoitettu enemmän ja vähemmän puolueellinen leffa-arvio sivulla 4:

Curly 4/2013

Mutta jos jätetään asiallisuus ja kielioppi pois, niin... AAAAA LOKI OLI PARAS. JA IHANA. JA KAUNISKIN VIELÄ. JA HUOH. ♥

©

Siis oikeesti, sen pitäs olla Loki of Sassgard. Semmosta settiä meinaan sieltä suloisesta suusta pääsi! Kuka vois vastustaa tommosta kalpeata, mustatukkaista antisankaria ja sarkastisuuden ja nokkeluuden perikuvaa? Se karisma, ne repliikit ja ne ilmeet. KUOLIN.

Thorikin oli saanut vielä lisää karismaa, kiitos upean Chris Hemsworthin. Darcyn (Kat Dennings) hahmo oli huomattavasti hauskempi ja helpommin lähestyttävä kuin ekassa Thorissa. Pystyin täysin samaistumaan: oon itekin samankaltainen höpsö ja hassuttelija. JA HEIMDALL, OI VITSI! Idris Elba on upee näyttelijä, ja Heimdall upee hahmo! Mikä ääni ja ne piilarit.

Nyt kun oon nähnyt Christopher Ecclestonin Tohtorina, mun on vaikeempi ymmärtää, että hän näytteli tässä leffassa ihan kamalaa pahista. APUA. Mutta hieno roolisuoritus silti, nostan fiktiivistä hattua!

©

Lady Sif & Warriors Three. Volstagg (Ray Stevenson) pysyi edelleen suokkarina, ja Zachary Levin Fandral oli melkosen muikee kanssa. Hogunia (Tadanobu Asano) näkyi yllättävän vähän, mutta kyllä sen nyt kesti. Sifistä (Jaimie Alexander) tykkäsin hahmona tässä leffassa ehkä enemmän kuin ekassa Thorissa, vaikka eka pelkäsinkin, että tässä uudemmassa olis tiedossa jonkinsortin kolmiodraamaa. Sen verran pahasti Sif mulkoili Janea trailerissa.

Palatakseni Lokiin. Tom Hiddleston on vaan kaikkien aikojen paras! LOKIN ON SAATAVA OMA ELOKUVA TAI MUUTEN... No ei vaiskaan. Eiku oikeesti, I'm serious. Mutta vaikka Loki oli melkosen sulonen ekassa Thorissa, ja Avengersissa melkosen valloittava ja hurmaava, niin tässä Loki oli noita kaikkia, MUTTA MYÖS hauska ja sarkastinen. MIES MINUN MAKUUN, sekä ulkoisesti että sisäisesti (nyt en tiedä itekään puhunko Hiddlestonista vai Lokista, mut WHATEVER). Paitsi että se on paha ja psykopaatti. Jos noi ominaisuudet laittaa sivuun, NIIN OI KYLLÄ.

Ja vaikka Loki saa kunnon punch in the face by his bro's girlfriend...

©

... hän nöyrästi suojelee häntä pahalta. Nämä ovat ehdottomat lempparikohtaukseni! Tai no, kaikki kohdat ylipäätään, joissa Loki näkyy, on mun lemppareita. ♥

©

Lainatakseni Asgardin omaa höpönassua:

©

OH YES. How can I not be? ♥

AAAND it's out of my system! (... not.)

Bring it on, August.

Elokuu (ei se bändi) tuo tullessaan runsaasti muutoksia. Monet aloittavat opiskelut kuka milläkin alalla ja kuka missäkin opinahjossa. Kolme ystävääni muuttavat pois Tampereelta opiskelun vuoksi: yksi Turkuun, toinen Seinäjoelle ja kolmas Raumalle. Onneksi ehdin viime perjantaina nähdä Turkuun muuttavaa ystävääni ja viime hetkillä muistin, että mehän ei nähdä enää ennen kuin hän muuttaa! Tullaanhan me näkemään lomilla ja sitä rataa, mutta ei nyt kuitenkaan ihan hetkeen.

Mää luin tässä yks päivä myös hieman surullisia uutisia. Loki ei tule pahistelemaan enää The Avengers 2:ssa. Onhan se totta, että kakkososa kaipaa fressiä pahisvihollista, MUTKU LOKI/TOM HIDDLESTON ON TÄYTTÄ RAKKAUTTA. No, niin kauan kuin Loki ei hahmona kuole pois Marvel-universumista, niin voin olla iloinen!

Mun yks salainen haaveeni on, että Tom Hiddleston olisi 12. Tohtori. Tää haave tuskin käy toteen, koska Hiddleston on saanut jo hyvän elokuvauran aluilleen. But hey, a girl can dream. Hiddles olis myös perfect fit Tohtorin rooliin, BECAUSE HE'S GINGER.

©

©

©

Lauantaina saatiin vihdoin ja viimein pidettyä Saaran ja Matiaksen kanssa mittava, tajunnanräjäyttävä kahdeksan jakson Doctor Who-maraton. Kyä siinä kuus tuntia vierähti oikein nätisti Tohtorin, Rosen ja Mickeyn kanssa! Oon jopa ylpee meiän suorituksesta! Ja kyllä se ilmeikäs tukkasankari David Tennant vaan on IHANA. Mun on myös vaikee päättää, että kuka on mun ykköslemppari kaikista näkemistäni companioneista: Donna, Amy vai Rose? Donna kyllä pitää edelleen kärkisijaa, mutta kuinka kauan?

Lauantaina päästin suustani myös ehkä parhaimman möläytyksen IKINÄ: mun piti sanoa Saaralle, että mulle varattiin vihdoin aika viisaudenhampaiden poistoon, mutta sanoinkin meneväni viisauden poistoon. Äiti vielä paransi asiaa tokasemalla: "Sitä ei kyllä tarvii enää tehdä!"

Tuleva syksy tuo tullessaan myös runsaasti ihania uusia juttuja kaltaiselleni musafanitytölle. Miettikää nyt: SEKÄ Adam Tensta, Gracias ETTÄ Noah Kin aikovat julkaista kukin uudet albumit syksyn mittaan! My goodness, SITÄ EUFORIAN MÄÄRÄÄ. ♥

Kohta meille tulee pitkästäpitkästäPITKÄSTÄ aikaa ihanat serkkutytöt- ja poika kyläileen! GONNA BE A BLAST FOR SURE ♥

It's more like a big ball of wibbly wobbly timey wimey... stuff.

Kirjoitin tuon aikaan (& Doctor Who'hun ;D) liittyvän otsikon toissayönä muistamatta, että tänään, 26.6.2013, minun blogini täytti 2 vuotta! Yay me and YAY YOU! Teidän ansiostanne tämä vaatimaton blogini on yhä pystyssä ja elää ja voi hyvin ♥

Kuvan kakku on syöty jo ajat sitten, mutta 2-vuotisuuden kunniaksi jaan kakun tällee kuvana teille, olkaa hyvä ♥

Aika on kyllä humpsahtanut taas niin nopeasti ja sen huomaa varsinkin, kun pitää blogia. Toisaalta taas tuntuu, että oon kirjoittanut blogia paljon kauemmin kuin 2 vuotta, mutta toisaalta taas oon yllättynyt siitä, kuinka paljon tää on muuttunut kahdessa vuodessa ja ihan melkee huomaamatta.

Teen vielä erillisen spesiaalipostauksen vuosipäivän kunniaksi. Se on ollut mulla tekeillä jo tässä muutaman viikon, enkä ollut edes ajatellut tehdä siitä vuosipäiväpostausta, mutta koska se liittyy mulle rakkaaseen aiheeseen, eli elokuviin, niin miksipä ei!

Kesäkuu on muidenkin mulle merkittävien anniversaryjen aikaa. 24.6. oli mun diabetesvuosipäivä eli diaversary! 16 vuotta diabetesta - se on kuulkaa pitkä aika, melkein koko mun elämä. En oo moneen vuoteen - itse asiassa varmaan ollenkaan - muistanut aikaa ennen ruiskuja, piikkejä, verinäytteitä, mittareita ja hypo-hyperglykemiavuoristorataa ja yöllisiä jääkaapintyhjennysvierailuja. On se melkosta. Tulevaisuutta odotellessa...

Mun alitajunta elää taas jotain ihan omaa elämäänsä. Niin hulluja, outoja, näin-ei-voisi-ikinäikinäIKINÄ-tapahtua -unia. Huhhuh.

Justin Timberlaken 20/20 Experience iskee yhä. Tämän hetken kiireettömien aamujen albumi. Ihanan pitkiä biisejä, ja kuten äitikin totesi: "Näissä kaikissa biiseissä on semmonen 'ota ihan rauhallisesti'-tunnelma."

Doctor Who - mikä ihanamahtavaparas tv-ohjelma! Se on niin erikoinen ja omituinen, ettei siitä yksinkertaisesti voi olla pitämättä. Joka jakson jälkeen mielessä on vain yksi lause: "Kuka nää jutut oikeesti on keksiny?" Ja seuraava lause on: "Pakko kattoo seuraava jakso!"

Parin viikon takaista mökkeilyä Teiskossa. Huomatkaa mahtavinhienoinupein Onepiece-jumpsuitti, jonka oon koskaan nähnyt! Tämä löytyi tätini vaatekaapista ja oli ihan pakko lainata sitä, koska illat olivat tosi vilpoisia tuolloin... Hihi. :)

Mää jos kuka olen tottunut mokailuihin ja olemaan nolo ja awkward kömpelys. Kuitenkin sunnuntaina tapahtui jotain sellaista, joka aiheutti sen, etten mää nolostu varmaan enää mistään. Tiiättekö South Parkista sen jakson, kun Cartman näkee jotain niin hauskaa, ettei sitä enää sen jälkeen naurata mikään, mille se on ennen nauranut? No, myöhemminhän sen "naurusulake" korjaantuu entiselleen, mutta siis jotain täntapaista mulle kävi. Se oli niin shokkikokemus, ja sain kokea jo heti siitä seuraavana päivänä maanantaina töissä jotain, josta mää olisin voinut nolostua, mutta ei. Harmistuin toki, mutta mua ei nolottanut, ja siitä sain kiittää sunnuntain tapahtumia ja vuosien varrella kasvattamaani paksua nahkaa.

Saatoin tosin eilen - tunteiden ollessa liiankin pinnalla - liioitella nolostumiseni määrää, mutta sellanen mää oon ja sille ei voi enää mitään. Ei oo helppoo olla minä eikä varsinkaan oo helppoo olla mun äiti/isä/veli/kaveri/puolituttu/koira, joka joutuu kuuntelemaan mun perusteelliset analysoinnit jokaisesta vähänkin normaalista poikkeavasta tapauksesta. Kiitos ja anteeksi.

Mää en taas tiä mikä tän kappaleen pointti oli. Ei kai mikään muu kuin se, että mokista ja virheistä oppii ja ihmisiä kun ollaan, niin tämmösiä kömpelyyksiä ja nolouksia tulee väistämättä eteen. Huumorintajun omistaminen on elintärkeää, ja itse asiassa mun mielestä kömpelöt ihmiset ovat paljon symppiksempiä ja samaistuttavampia, jopa suloisempia kuin ainaikuisestiaamen jämptit ja minäenkoskaanteevirheitä-neiti/herra täydellisyydet. Eihän täydellistä ihmistä ole olemassa, mutta on liian monia, jotka luulevat olevansa ja esittävät varmempaa ja virheettömämpää kuin ovatkaan. Siinäkään ei ole mitään väärää, mutta täytyy vaan muistaa, ettei elämää tule ottaa liian vakavasti ja virheet tekevät ihmisestä inhimillisemmän. Nobody's perfect.

"Varokoon se, joka luulee seisovansa, ettei kaadu." Tällä ja monella muulla ohjeella, joita parina viime viikonloppuna sain, pääsee pitkälle. On suurensuuri ikävä takaisin koulutuspäiville, mutta onneksi syksy tulee pian. ♥

"Väsynyt kohtakakstoistavee haukku tässä terve!"

Olipahan taas sekavaa tajunnanvirtaa. Myös kuvien puolesta, sillä ripottelin tähän aikalailla asiaan täysin kuulumattomia, mutta viime aikoina otettuja kuvasia. Eipä siinä, mind flow-tekstit on parasta!

Lopuksi vielä eräs äitini löytö varaston muistolaatikoiden syövereistä. Tämä kaunis teksti on vuodelta 1959, ja edesmenneen isotätini (joka oli tuolloin n. 18-vuotias) kirjoittama. Osa vihon teksteistä on niihin aikoihin suosittujen laulajien lyriikoita, joten tämäkin voi olla sellainen.

Nightmare before June 1st.

NYSSE LOPPU! Ja hengissä ollaan, ainakin fyysisesti, henkisestä puolesta en tiedä just nyt.

Psykologian koe oli kyllä sellasta kärsimystä, etten kyllä ikinä haluais kokea uudestaan. Ruotsi eikä äikkäkään ollut mitään siihen verrattuna. Mä en tiedä mitä YTL mun väkerryksistä tykkää, mutta mun päällimmäiset fiilikset kokeesta poistuessa oli, että en oo kyllä ennen kirjottanut about kuutta konseptillista täyttä sontaa. Koko oikea käsi sormenpäistä olkapäähän oli kipeänä.


Jälkifiilikset psykasta ovat itse asiassa tällä hetkellä ihan hyvät, koska luulen vielä pääseväni läpi eikä mulla ole mitään tavoitearvosanaa siitä. A:ta parempi on tietysti aina plussaa, ja sama juttu äikän kanssa.

Mikä osoittautui ihan yllättäen ja suureksi surukseni pahimmaksi rimanalitukseksi oli rakas luottoaineeni englanti. En todellakaan ole saamassa siitä E:tä, josta ehdin jo haaveilla, ja koska haaveet laudaturista alkoivat tuntua hyyyyvin mahdottomilta ja kaukaisilta kakkosluokan yo-kuunteluharjoitusfeilailujen jälkeen. Hyvä kun saan enkusta edes M:ää, no kidding.

Lähdin oikein ihanissa fiiliksissä hyppelehtien kotio, jeejee kirjotukset ohi iihhanaa. Mutta kotona välähti. Mä tein niin kauhistavan hirveän mokan kirjoitelman sisällön suhteen, että se varmasti laskee todella tuntuvasti pisteitä. Toivon nyt hartaasti, että kyse olis jostakin mitättömästä otsikon puuttumisesta tai tehtävänumeron unohtamisesta, mutta kun ei, se on vielä pahempaa. Pahinta on se, etten ole saanut vielä selvyyttä, että kuinka pahasti kyseinen asia tulisi vaikuttamaan pisteisiin. En jaksa puida kyseistä mokaa enää täällä enkä missään muualla yhtään kenellekään, koska ihan tarpeeks oon nää 2 päivää kiusannut ja kiduttanut itteäni ylianalysoimalla koko juttua yhä uudelleen.

Voin kertoa, että oli perjantaina silmät, pää ja mieli kipeinä. Haluaisin vältellä kaikki mahdolliset kysymykset siitä miten se meni, mut se kai on aika mahdotonta. Kyllä mää siitä läpi pääsen ja korotan aivan varmasti sitte syksyllä, mutta ihan kauhee kokemus tää silti oli. Koko viikko oli, ja varsinkin ton emämokan jälkeen kaikki väsymys, univaje, paine, turhautuminen, suru ja stressi vaan purkautui yhtenä jättivyörynä.

Enhän mää tollakaan arvosanalla loppujen lopuksi mitään tee, koska en oo hakemassa mihinkään korkeakoulutukseen, mutta surettaa, koska olin asettanut itselleni vain yhden ja vieläpä suhteellisen helpon tavoitteen, mutten edes sitä voinut saavuttaa. Mikään ei ole ahdistavampaa kuin olla ihan hirveän vihainen itellensä.

Huhhuh, kiitos ja anteeksi. Tää venähti (taas) suunniteltua pidemmäksi, mut tän kirjoittaminen auttoi. Tosi vähän, mutta on sekin jotain. Onneks omistan hyvät coping-keinot (joo lol psykologia jäi päälle), ja selviän tästä lopulta. Olin koko perjantain kokeen jälkeen aivan rikki, mutta onneksi ihan hyvin nukutun yön jälkeen olo on taas parempi, vaikken kyllä edelleenkään haluaisi puhua koko kokeesta tämän enempää.

Onneks päättötokarissa englannin kohdalla on kaunis yhdeksikkö, mutta silti masentaa. Tääkään ny oo mikään syy masentua ja lamaantua, mutta tältä musta just nyt tuntuu. Onneks saan ens viikolla muuta ajateltavaa, kunhan vaan saan itteni tästä taas ylös. Ja onneks tänään käytiin syömässä parasta lohturuokaa, eli Nilen kepappia ja vieläpä parhaassa seurassa, eli mun rakkaan perheen. Mitä mä tekisinkään ilman heitä! ♥

Huoh. Toivottavasti teillä menee paremmin kun mulla!

[title to be announced soon]

Vähän väliraporttia!

Mulla on hautunut pari spesiaalipostausta luonnoksissa ihan liian pitkään eikä mielikuvitus oikein laukkaa muutenkaan (niinkin huonosti, etten mä keksinyt edes kunnon otsikkoa), joten siksi postaaminen on näin vähäistä. Myös ne surullisenkuuluisat yo-kirjoitukset painaa päälle. Ku pitäs lukeelukeeLUKEE, mut oon koneella koko ajan tai katon leffoja. Äiti muistuttelee lukemaan, iskä muistuttelee. Kun pitäis sit vihdoin istahtaa työpöydän ääreen lukemaan, keksin yhtäkkiä kaikkee ihan muuta tekemistä. Mä voisin mieluummin vaikka siivota, ku istua jumittaa mun huoneessa lukemassa.

Voisin tulostaa tuon ylemmän kuvan motivaattoriksi mun huoneen seinille.

Hulluja ovat olleet kaikki mun menneisyyden opot, kun sanoivat, että mä sopisin lukioon. HYI HYI. Kurssit oon suorittanut oikeesti yllättävän hyvin, mutta taisivat opot unohtaa sen faktan, että kirjoitukset ovat ihan eri asia, ku perus koeviikko. Mua lähinnä pelottaa psyka (sitä teorioiden, käsitteiden ja asian määrää...), ja ehkä enkku. Kyllä, enkku huolettaa mua. Ei paljoa, mutta kummiskin. Oon tajunnut, kuinka suppea mun sanavarasto on, ja kuinka huonosti nykyään omaksun ja opin joitakin hieman vaikeampia ja tuntemattomampia sanoja. Tää voi vaikuttaa jonkin verran luetunymmärtämistehtäviä tehdessä. En kyä tiiä, mikä anterogradinen amnesia muakin vaivaa.

Jotain hyvää sentäs, äikän esseekoetta en edes osaa murehtia. Tekstitaito tuntui sujuvan, joten miksi turhaan? (EDIT 21.2: tekstitaito meni enemmistöllä todella huonosti ainakin meiän lukiossa, joten hupsan. En kyl vieläkään aio stressata, koska kyl mä ny läpi pääsen!)

NYT SITTE MÄÄ MEEN LUKEEN PSYKAA. Lusmuilu loppui tähän! Postauksia tulee kyllä edelleen, mutta harvakseltaan. Katsellaan sitten taas 15.3. jälkeen...

Tsemppiä teille kaikille, teitte mitä tahansa! Ja kivaa maanantaita ja alkuviikkoa!

Sleep is the cousin of who?

Miksi, oi miksi näin pitää tapahtua?

Mä meinasin nukahtaa olkkarin sohvalle tossa puoli kympin paikkeilla ja keksin, että hei, mähän meen nyt kerrankin ajoissa nukkumaan, ku aamulla olis klo 8 herätys! Vaihdoin salamannopeasti pyjaman päälle, kaivauduin sängynpohjalle ja nukahdin muutaman minuutin päästä. Mutta enkös mä havahdu sit kuitenkin johonkin ihan pikkuseen kolahdukseen tasan klo 00.00 enkä sitten enää nukahdakaan! Voi vitalis. Oon nyt tässä pyöriskellyt ja maannut 2 tuntia silmät apposen auki eikä näy merkkiäkään väsymyksestä.

Just tämän takia mä en vaan mene nukkumaan ennen kahtatoista (siitä on varmaan lähes 10 vuotta kun oon viimeks menny sillain säännöllisesti), kun mä joko näen hirveitä painajaisia koko yön, niinkuin viime vuonna kävi (menin nukkumaan jo klo 9!) tai sit säpsähdän johonkin mitättömään ääneen enkä nuku sit enää koko yönä, koska hups, nukuinpas tossa 2 ja puolen tunnin pituset iltapäikkärit!

Ei tässä mitään, oon lueskellut Let's fake it-blogia ja harkinnut jääkaapilla vierailua, mutta kun vähä hirvittäis toi tuleva aamu. Meen klo 10 töihin, ja viimeistään 8.30 tarvis olla ylhäällä, jos aion ehtiä bussiin. Kaiken lisäks oon tän viikonlopun ollut yskäinen ja kurkkukipuinen, että kaiken tän lisäks olis tosi jees tulla ihan kunnolla kipeeksi. Paniikin aika?

Kai mä sitten teen niin, kuten kouluaamuinakin: hoen itselleni, että mä pääsen jo kolmelta töistä ja sit saan nukkua päikkäreitä koko univelan edestä, ja sen voimalla riuhtasen itteni ylös.

Pakko oli tulla kertomaan tästä, kun nyt oli tää puhelimen netti tässä mukavasti hollilla. Toivottavasti saisin kohta unta, ettei mee huomispäivä ihan piloille pöytiäkaatavan väsyn takia.

Tän päivän puolella pitäis muuten pläjähtää eetteriin 2012-muistelopostauksia 2-3 tekstin verran! Voi olla, ettei edes se ensimmäinen ehdi valmistua vuodenvaihtumiseen mennessä, mutta yritetään.

Öitä kaikille yökukkujille! ♥

PS. Kyllä siinä sitten niin kävi, että tulin kunnolla kipeäksi. Voi itku.

When I zone, I'm feelin' alright.

Tämän vuoden viimeisellä liikkatunnilla me kävästiin Megazonessa. Tästä olenkin jo pariin otteeseen sekä täällä plokissa että Naamakirjan puolella jo hehkuttanutkin. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt siellä, eli tää oli siis mun eka kerta. Vaikka mä en todellakaan mikään awesome siinä ollutkaan, niin voi vitalis kun se oli mahtavaa!

Se paikka oli juuri mun mielikuvien mukanen: pimeä ja musta labyrintti, jossa valkonen hohtaa sillain hassusti. Toisaalta mulla oli jonkinlainen käsitys että miten siellä toimitaan, mut sit kuitenkin olin ekat 5 minuuttia ihan kujalla, että mitä mun pitäis tehdä. Otin osumaa ihan kokoajan ja kaikilta, ja ite osuin muihin vaan joka toisella yrittämällä. Aluksi pysyttelin suojelemassa meiän tukikohtaa, mut sit tylsistyin ja halusin lähtee vaeltaan ja ammuskeleen vihollisia ja niiden tukikohtia. Vasta pelin loppuminuuteilla opin jotenkuten taktikoimaan, esim. ampumaan ja osumaan pitkän matkan päästä, ja reagoimaan nopeammin, jos vastustaja sattui pomppaamaan jostakin nurkan takaa eteen.

Ite sain n. 5800 pistettä, enkä tiedä yhtään, onko se ensikertalaiselle hyvä pistemäärä. Kaippa se ny ihan. Tosin mä tulin tokavikaksi koko porukasta, hups. Mut hei, vielä vähän reenausta, niin johan mustakin sukeutuu Natasha Romanoffin veroinen master assassin!

Just kidding. :D Tässä vielä vähä statseja:

Peli kesti vain 22 minuuttia, mut se oli silti ihan mielettömän hauskaa! Kotiin päästyäni pidin tapojeni mukaisen lapsekkaan euforisen puheripulin ja hoin koko loppupäivän pikkuveliparalle, että mennäänmennäänmegazoneenjokupäiväjookojookoJOOKO? Megazonen ansiosta myös mun haluni kirjoittaa vihainen teksti koululiikunnan kauheudesta laantui lähes kokonaan. Katotaan sit taas loman jälkeen...

Olis oikeesti ihan mahtavuutta mennä Megazoneen jollain isolla porukalla pistään kunnon pelit pystyyn. SO WHO'S WITH ME?

(Totaalisen asiaankuulumaton) PS. Onko se vain meillä vai onko muillakin just nyt (klo 00:05) Facebook kaatunut ja kokonaan out of use? Iskikö kenties nettihyökkäys?

Otsikko tarkoittaa sitten oikeasti jotain ihan muuta, mut ku se sopi aiheeseen ihan passelisti!

The reason why we fall is to get back on the horse.

Mua on vaivannut tässä pari vuotta yks juttu ja haluan purkaa sen nyt teille.

Miksi toiset pystyy kesät talvet tallustelemaan samoilla Consseilla, ballerinoilla ym. epätalvikengillä? En mä sillä, että jalat jäätyis talvisin tai mitään, edes mäkään en moisesta välittäisi vaan tunkisin vaikka tuhannet villasukat Conssien sisään. Mä en pysty, koska mähän en pysy pystyssä sitten millään. Heti kun astun ovesta ulos, niin oon turvallani koko ajan.

Olenko se vain minä, joka olen koko ikäni ollut kömpelö? Eikö muut vaan millään liukastu vaikka olis mitkä ballerinat/tennarit jalassa? Vai onko se siinä, että te mokomatkin ympärivuotistennarikäyttäjät ette välitä, jos vähän vedätte lipat keskelle suojatietä?

Musta tuntuu että mä tarvisin vähintään nastapohjaiset Icebugien tapaset rumilukset, etten liukastuisi joka toinen sekunti. Plää ja plöö.

Lähde: Gamesdash.

Oli mulla muutakin askaa.

Mun C.L. Seifertilta tilaama yo-lakki tuli tänään koululle! Se oli niin upee ja ONNEKS myös juuri sopiva. Mähän en saa pitää sitä vielä ainakaan puoleen vuoteen, ja yks meiän koulun opettaja tokasikin naurahtaen, että "ettekö te mee vähän asioiden edelle?" kun huomas mut ja Elinan hypistelemässä meiän lakkeja... :D

Enää KUUSI (6) päivää ja sitten alkaa ihanaisa loma! ♥ Mää syön, nukun univelat pois + nukun muuten vaan ja nään söpöjä unia, otan rennosti, kirjottelen blogia (YRITÄN, I PROMISE), käyn töissä, katon äidin kanssa Mi Gorda Bellaa maratonina ja täytän jouluaattona pyöreitä.

Eikuapuahähmitä?! Mä täytän KAKSIKYMMENTÄ. 20. Shieee. Pikkusta kahdenkympin kriisiä varmaan tiedossa, jos semmosta vaan on olemassa... Onko muuten?

Lähde: Dance-Dynamic.

Tänään mä tein comebackin Sampolan stagelle Hip Hop Housen näytöksen kenraalien merkeissä. Oli kyllä jännittävää, mut samalla oli jotenkin niin tuttu olo. Ihan ku en olis missään poissa ollutkaan. 2 minuuttia ja risat on tosi lyhyt aika lavalla, mut tässä vaiheessa se on ihan tarpeeks. Sen verran ruosteessa mä edelleen olen.

Me mentiin meiän tanssi läpi pari kertaa, ja muuten se meni ihan hyvin mun osalta ja kokonaisuus näytti bron kuvaamalla videopätkällä hyvältä. Mulle vaan on edelleenkin hämärää, että mihin kohtaan mun pitäis päätyä yhdessä kohdassa. Toisaalta se on ihan sama, koska mä oon tokavikassa rivissä eikä kukaan huomaa, että jos mä taas vahingossa meen omasta rivistä liikaa eteen tai taakse ja hivuttaudun takasinpäin. Kai se siitä. :D

Asukuvaa laitan myöhemmin! Ehkä. Jos muistan.

Tsekkailtiin Pein kanssa 1 & 2-tasojen street jazz-esitykset, eikä meillä kummallakaan ollut mitään käryä, minkälaista tanssia se on. 2-tason esitys oli tosi mielenkiintoinen ja upeesti rakennettu (ja ainakin 2x pidempi ku meiän koreo), että kyl haluttais käydä tanssimassa edes yhdellä tunnilla sit kevätkaudella!

Whii, kyllä tanssiminen on mukavaa. ♥

Mitäs teitille kuuluupi? :)