Vietin meleko ressaavat pari viikkoa, kun tämä perintökalleus oli hukanteillä. Olin aivan varma, että olin korun laittanut johonkin laukkuun tai taskuun, mutta ei. Ei sitä millään löytynyt mistään.
Aina kun mulla on jotain hukassa, mulle iskee pakkoneuroosi etsiä sitä koko ajan ja samoista paikoista, joista etsin jo edellisinä päivinä. Katson kaikki mahdolliset laukut, vaatteiden taskut, hyllyt, laatikot ja rasiat.
Olin jo luovuttanut ja äidiltä pyydellyt anteeksi, kun hänen lahjansa sillä tavalla hukkasin. Häntä se ei haitannut niin paljon kuin minua, koska olin juuri oppinut korua pitämään vaatteideni kanssa. Keijo sitten tuossa yks päivä siivoili takkahuonetta ja yhtäkkiä käveli sieltä vieno hymy kasvoillaan ja piti käsiään selkänsä takansa. Hän kysyi, että kumpi käsi ja mää arvasin heti mistä on kyse. En halunnut sanoa, koska pelkäsin, jos en ollutkaan osunut oikeaan arvauksessani. Keijo sinnikkäästi pyysi valitsemaan ja kun suostuin, hän paljasti koruni ja mää kirkaisin. Se oli tippunut tietokonepöydän taakse ja olin unohtanut sen sinne! Muistan kyllä pudottaneeni sen sinne kiireessä, mutta en sillä hetkellä ennättänyt sitä sieltä onkia. Olisi pitänyt vaan, sillä oltaisiin säästytty monelta murheelta.
HUHHUH, mää sanon. Ikinä en enää tuota korua hukkaa enkä mitään muutakaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti