Wild hearts don't die, we just multiply.

Long time no see, homies. Mä en nyt jaksa selitellä missä oon ollut ja mitä oon tehnyt tai en oo tehnyt. Kerron sitten joskus, kun aika on. Tärkeintä on, että mä kirjoitan NYT.

(Instagramissa olen aktiivisena, tulkee sinne ja seurakkee!)

LAUANTAI 12.2.2022

Tänään olen pitkästä aikaa YKSIN kotona kokonaisen lauantaipäivän. Yritin suunnitella edellisenä päivänä, että miten käytän tämän kaiken ajan, mutta mulla löi tyhjää. Aamulla hommat selkeni, mutta kuinkas mun kävikään?

Mitä mun piti tehdä tänään?
• Pestä pyykkiä ja laittaa kuivumaan AJOISSA.
• Huolehtia tiskikoneesta puhtaat astiat, jotka mies laittoi aamulla sinne peseytymään.
• Käydä kaupassa ostamassa ruokaa.

Mitä sen sijaan tein?
• Vaatehuoneeseen kertynyt epämääräinen Ikea-kassien reunoilta ylitsetursuava kirppiskasa on kuumotellut jo sen verran pitkään, että tänään oli pakko pistää hihat heilumaan. Järjestelin kamppeet sen mukaan mihin ajattelin kunkin laittaa myyntiin/lahjoitukseen (Bueno, Junkrella ja Zadaa sekä UFF/Hope/Nextiili).
• Kuvasin muutaman vaatteen Zadaaseen myyntiin parvekkeella pakkasessa. Kädet jääty.
• Ompelin nappeja vaatteisiin. Mun erittäin pienestä nappivalikoimasta onneksi löytyi ihan välttävät napit tilalle.
• Opettelin solmimaan solmion (kuvassa). Oikeesti toi on pitkulainen huivi, joka kuuluu tohon kauluspaitaan, mutta halusin solmia sen coolisti solmioksi. Näyttää aika hyvältä, eiks?
• Ehti tulla kaikessa tohinassa niin nälkä että näköö haittas, joten valtuutin ruoanlaiton Nile Kebabille Woltin kautta. Viimeksi olin syönyt edellispäivänä ostettuja irtokarkkeja ja sitä ennen aamupalaa. Vai voiko sitä sanoa aamupalaksi, kun sen on syönyt 11 jälkeen? #elämänhallinta101
• Kuuntelin koko päivän musiikkia. Syödessä kattelin vähä Frasieria, mutta muuten on kyllä musiikit pauhannu koko päivän (anteekspyyntö naapureille, tosin onneks mulla on ihan naapuriystävällinen musamaku, mitä nyt vähän saattaa olla syviä bassoja, jotka varmana kumisee pitkin pattereita ja seinän eristeitä ja putkistoja). Last.fm:stä katoin kuulkaa oikein viimeisimpiä kuunneltuja albumeita ja heitin ne siinä järjestyksessä jonoon Spotifyyn. Aa että.
• Hilppasin saunaan hoitamaan kasvojani, kun en eilen sitä muistanut tehdä. Keskityn aina hiuksiini perjantain saunavuorolla. Ja kyllä, meillä on nyt talvella kaksi saunavuoroa. Löylyyn en mennyt ollenkaan, koska en halunnut vastapestyjen hiusteni rasvoittuvan hiestä. Mulla oli minikajari mukana, jottei tarvinnut musakin kuunteluita keskeytellä. Reenasin myös biisejä (sori naapurit part 2), koska the acoustics were a-ma-ziiiing. (nyt en muuten yhtään tiiä tavutinko oikein)
• Rentouttavan saunan jälkeen muistin hoitaa tiskit. Ja hoidin myös ne pyykitkin enkä ees unohtanut niitä vuorokaudeksi koneeseen!

Tässä sneak peekkinä Zadaassa myynnissä olevien aivan ihanien samettileggareiden kuosia.

Ja nyt koen tarvetta kertoa kuulumisiani edes lyhyesti. Tää tuli aika puskista mulle itellekin, mutta oon aloittanut bänditouhuja veljeni ja muutaman muun kanssa. Biisileirillekin menin ilmoittautumaan ja yhdet sessiot on jo pidetty. Oon reenannut laulamistani ja näköjään vähän oon ruosteessa, mutta kuulemma parannusta on tullut lyhyessä ajassa (t. aviomies). Olen myös kirjoitellut sanoituksia vähän enemmän tai lähinnä harjoitellut kirjoittamalla pieniä pätkiä sinne ja tänne.

Luin myös ekan kokonaisen kirjan sitten lukion (josta tulee tänä vuonna 9 vuotta #hyijaapua). Kirja oli Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt ja ehdottomasti haluaisin sen omakseni, jotta voin tehdä sinne omia merkintöjä ja palata tiettyihin kohtiin aina uudestaan ja uudestaan.

Pakko sanoo, että näin jälkikäteen kyllä syö naista, kun en viitsinyt 10-vuotisjuhlavuonna mitään juhlapostauksia väsätä enkä ees vuosikoostetta koonnut. Mut viime vuosi oli kyllä jotenkin niin meh ja möh ja hnnngh, etten millään pystynyt pusertamaan vähäisistä luovuuteni rippeistä enkä mieleni sopukoista. Pelkkää kumisevaa tyhjyyttä ja ahdistusta. Tämä kuitenkin syntyi nyt niin täysin fiilispohjalta, että yritän opetella tunnistamaan nämä hetket ja heittää postaukseen kuvan tai kaksi ja kirjoittaa kuvien ympärille mitä vaan mieleen juolahtaa. En jaksais oikein enää niitä kilometripostauksia.

Ihanata auringon ja kevään tuloa vaan itse kullekin säädylle! (oikeesti tää talvi on taas kestänyt 84 vuotta #changemymind)

Eka nahkatakkipäivä.

Onnen hetki joka vuosi kylmimmän talvikauden jälkeen: eka tarpeeksi lämmin päivä, jolloin nahkatakin saa kaivaa talviteloilta a.k.a. vaatehuoneesta ja heittää päälle. Se hetki oli tänään, helmikuun viimeisenä päivänä. Varmaan tämä on hetkellinen onni, mutta eiköhän viimeistään kesäkuussa nää pakkasuhat lopu (toivottavasti).

All second hand except for earrings.

Eikä tullu ees kylmä! Kädet paleli hieman, mutta muuten oli ihan hyvä olla nahkatakissa. Toki mulla oli neule alla, mutta piilotin sen helmat housujen sisään for aesthetic purposes.

Also iso käsi vuoden ekalle asukuvalle, joka ei ole peilin kautta napattu! Ja kuinka osuva kohta kuvalle, Ems Emsin vieressä.

Mies taasen meinas jäätyä ja hää loikin mua päin turhautuneita tuijotuksia, kun jäin kuvaamaan taivasta ja kaupunkimaisemia. Tämmöstä se elo on tämmösen kamerahullun kanssa.

HELLO SUNSET, MY OLD FRIEND. I'VE COME TO TAKE PHOTOS OF YOU AGAIN!

KATTOKAA KUINKA KAUNIIN PINKKIKIN HÄN ON. Siis auringonlasku, en minä. Okei oon määkin näköjään vähä ja huulipunakin vääristyi muokkauksissa pinkimmäksi kuin mitä se oikeasti on. Miksi musta myös tuntuu, että mun kuvat jotenkin on huonompaa laatua täällä blogissa kuin mitä ne olis muuten? Hmm. Alkaa kyllä mun puhelinkin olla aika vanhaa tuotantoa, mutta en kyllä kuvien laadun takia ala päivitellä vielä yhtään mitään.

Joka puolella minne katsoinkin oli pinkkejä hattaroita. Ihan kuin olisimme olleet Muumilaakson kevät -jaksossa. Vielä kun olisi Muumipeikko ja toverit liidellyt ton pilven päällä.

Se on muuten jäänyt mieleen traumaattisimpana asiana Muumeista. Se kun Muumipeikko menee piiloon sinne hattuun ja tulee sieltä ulos kummituseläimenä eikä kukaan meinaa tunnistaa sitä. Jäärouva oli myös meleko HC traumakamaa. Mä en muistaakseni pelännyt Hattivatteja enkä Mörköä (huom. äiti ja iskä, jos luette tätä niin korjatkaa jos muistan väärin), mut muistan Möröllä olleen joku creepy tunnusmusiikki. Siitä on ihan liikaa aikaa, ku viimeksi oon kattonut Muumeja.

Mulla oli muutenkin hyvin jänniä pelkoja pienenä. Pelkäsin Mäkkärin Hampurilaisrosvoa ("Rosvopojaksi" sanoin häntä silloin), enkä sen takia voinut pienempänä mennä Koskarissa olleeseen liukumäkilandiaan, koska jostain ikkunasta aina näkyi se pelottava rosvo (#jonneteimuista). Jossain kohtaa uskaltauduin sinne kyllä, mutta muistan revenneeni itkuun kesken leikkien, kun se sieltä niin pahaenteisesti kurkki, mokoma. Toinen jota pelkäsin, oli Hugo-peikko (nykyään taas on ihan lemppareita kaikki vanhat Hugo-pätkät Youtubessa), ja sit semmonen käsinukkejuontaja Vito, jonka äänenä oli Arttu Harkki. #jonneteimuistapart2

Kummallakaan ei ollut jaksamista vääntää ruokaa, joten päädyimme semi ex temporeesti Kotipizzaan. Oli muuten hyvää ja tykkään kuinka esteettisesti ne aina laittaa nää täytteet esille. Mozzarellaakin oli kunnon kököt!

Miten sunnuntait osaakin olla välillä tällasia, ettei jaksais yhtään mitään muuta kuin syödä joko edellispäivänä tehtyä ruokaa tai ostaa valmista/tilata kotiin/syödä ulkona ja lojua sohvalla kattomassa jotain sarjaa tai leffaa? Loppupäivä meillä meni Clone Warsia jatkaessa (hihkuin ja itkin, koska jedi younglings, varsinkin GUNGI-WOOKIE), jonka jälkeen Keijo katteli futista ja mää Frasieria. Pelin jälkeen Keijo meni jatkaan futishommia pelihuoneeseen ja minä perässä kirjoittelemaan ja hytkymään tuolille musiikin tahdissa.

Tää kuukausi oli melko raskas. Vaikeita päätöksiä, pettymyksiä ja turhautumista omaan itseen. Kisakunto meinaa loppua kesken koronan kanssa ja ehkä vähän liikaakin koettelemuksia. Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: söin 7 laskiaispullaa, joista 4 Tallipihalta (viime vuonna en saanut kuin ehkä yhden kaupasta ostetun joten piti ottaa kiintiö kiinni), jaksoin hoitaa terveyttäni viime vuodenkin edestä, yökylässä Empalla ekaa kertaa, WANDAVISION, pandapehmot Ikeasta, näin serkkuja pitkästä aikaa, Joseph Williamsin uusi albumi, Tiktok-ideoita ja ihania täsmälöytöjä käytettynä. Onneksi on myös mies, joka jaksaa mun shenaniganseja ja auttaa jaksamaan tätä kaaosta, jota myös elämäksi kutsutaan.

HELMIKUUN SUOSITUS

Burgundy red velvet shirt - Miela Preloved 

Miela Designroom on ollut Tampereella vuodesta 2019, ja sitä ennen se oli pop up -liike vuonna 2018. Olin siellä kerran käynyt ihastelemassa sekä suomalaisia design-brändejä että pientä second hand -osastoa, Miela Prelovedia. Tänä vuonna Miela muutti vanhan H&M:n tiloihin vastapäätä Sokosta ja voi ETTÄ, millaiseksi Mielan tytöt ovat laittaneet ihanan liikkeensä! Upea layout, laadukkaita merkkejä ja aivan mahtava yläkerta laajentuneine second hand -osastoineen sekä vaatelainaamo Vaatepuu uutena osana. Prelovedista löysin upean mustan vintagetakin, viininpunaisen samettipaidan, mustan solmupaidan ja kukalliset kesähousut (joka oli ihanaa, koska mä harvoin löydän sopivia housuja käytettynä).

Suosittelen lämpimästi Mielaa, vieraile ja ihastu! En hurmiossani muistanut ottaa yhtäkään kunnollista kuvaa Mielasta, joten yllä kuva yhdestä löydöstäni. En vielä vuosi sitten välittänyt sametista ja sen tunnusta, mutta viime aikoina se on kiehtonut erittäin kovasti. Se näyttää hyvältä ja tuntuu hauskalta, ehdottomasti 2020-21 syksyn ja talven lempparijuttu!

(Kattokaas ku muistin! Epäilin itseäni viimeksi. Ehkä tästä suosituksesta tulee uusi säännöllinen juttu.)

And yet another new name for my blog.

Joitakin vuoden 2021 tilastotietoja minun elämästä:

4 runebergintorttua.

6 kirppisreissua.

7 laskiaispullaa.

13 Star Wars -tarraa Nono-putiikista.

20 kirppislöytöä.

79 Clone Wars -jaksoa.

158 eri biisiä kuunneltu.

318 valokuvaa.

Lukematon määrä Pepsi Max -tölkkejä.

1 blogin nimen ja osoitteen muutos.

Taas on blogi vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun... no ei oikeesti. Nimi ja URL vain kaipasivat yhtenäisyyttä ja muutosta. Eikä siinä mennyt kuin vain vajaa 10 vuotta, kun vihdoin keksin simppelin ja itseä miellyttävän nimen sekä blogille että URL-osoitteelle.

Ja vaikka elämäni olisi vinksin vonksin niin blogini ei ole. Siitä olen pitänyt ja pidän edelleen huolen. Blogien kulta-aika saattaa olla ohi, mutta minä vielä täällä porskutan. Ei minusta oikein ole vloggaajaksi, someinfluensseriksi tai tiktokkaajaksi. Saatan pitää epäsäännöllisen säännöllisiä kirjoitustaukoja erinäisistä syistä, mutta ainakin se on varmaa, että blogini on ja pysyy.

Fun fact: pienenä Peppi Pitkätossu oli mun roolimalli. Minäkin kaavin sormella suoraan kakusta kuorrutusta, kunnes äiti ennätti kieltämään. On Peppi paljon muutakin: voimakas, itsenäinen, luova, eläinrakas, hauskaa seuraa sekä ehdottoman lojaali ystävä. Oikein kelpo roolimalli mun mielestä!

Remember me under the sun.

Tiistai 31.12.2019 klo 14.20. Vuoden ja vuosikymmenen viimeinen auringonlasku.

Tunsin oloni todella epätodelliseksi, kun katselin viime vuosikymmenen viimeistä auringonlaskua. Toki seuraavan kerran näkisimme auringon heti seuraavana päivänä, mutta se valaisisi kokonaan uutta vuosikymmentä. Tämä oli siksi merkittävä hetki ja en olisi kyä antanut itselleni anteeksi, jos olisin unohtanut ikuistaa tämän.

Tässä oli myös jotain symbolista. Koin, että aurinko vei mennessään menneen vuosikymmenen huolet ja murheet. Kaikki työhuolet, kaikki talon myymiseen liittyvät vaikeudet, kaikki stressi. Muutos, tervetuloa elämääni. Vaikka toisitkin elämääni uusia stressejä ja huolia, uskon selviäväni niistä samoin kuin aikaisemminkin olen selvinnyt.

Meidän 2020 alkoi itse asiassa tosi hyvin monilla hyvillä uutisilla ja muutoksilla, mutta se on tuonut myös paljon todella odottamattomia haasteita meille ja kaikille ihmisille koronan ja luonnonkatastrofien muodossa.

Me eletään todella jännittäviä aikoja. Mä ennakoinkin ennen vuoden vaihtumista, että tämä voi olla todella merkittävä vuosi, ja tämä onkin ollut tähän asti. On vasta maaliskuu ja on tapahtunut jo todella paljon. Mutta minä uskon vahvasti, että me selviämme yhtä odottamattomalla tavalla kuin millä nämä kaikki ovat alkaneet.

Heippa koti 2014-2020.

Voi kuulkaas. Viime aikoina on tapahtunut niin paljon etten edes tiedä mistä aloittaisin.

Vuoden vaihteen paikkeilla sain töitä. Enkä ihan mitä tahansa töitä. Mä sain töitä KIRPPIKSELTÄ, jossa on huiput työkaverit ja paljon ihania asiakkaita. Olen voinut tehdä itsekin löytöjä sieltä yhä helpommin (toisinaan tämä on myös kirous) ja sinne saa tulla myös koiria. Voiko parempaa työympäristöä ollakaan?

Tässä asiakkaan ihanan Freija-koiro.

Tästä vähän ajan päästä suoranainen ihme tapahtui: me saatiin vihdoin meidän talo myytyä! 3 vuoden stressaava valmiustila on nyt ohi. Paljon on koettu tänä aikana ja on vuodatettu hikeä, verta ja kyyneliä. Enkä edes liioittele.

Silti, vaikka 3 vuotta oli tosi pitkä aika, jotenkin kaikki tämä tuntuu niin yhtäkkiseltä enkä oikeastaan vieläkään täysin tajua kaikkea tätä. Olo on ollut helpottunut ja olen kihissyt innosta.

Sitten elämä tuli ja iski realiteetit oikein nyrkillä naamaan.

Kesken muuttorumban minä tulin pahasti kipeäksi. Tohtori Googlen mukaan tämä saattaa olla RS-virusta, tosin nyt on koronan lisäksi 100 muutakin virusta liikenteessä. Olen siis vieläkin kipeä, yskin ja köhin ja niiskutan. En voinut olla luovuttamassa avaimia uusille omistajille, kuten olisin halunnut. Sain kuitenkin sanottua talolle kunnon heipat räkäitkujen kera ja käytyä viimeisen kerran kunnon puulämmitteisessä saunassa. Saatoinpa tulla vielä pahemmin kipeäksi saunottelusta, mutta oli sen arvoista.

Hieman ärsyttävä tilanne, mutta ei kovin paha kuitenkaan. Viikonlopun sain sairastaa rauhassa uudessa kodissa. Vai sainko?

Realiteetit palasivat ja iskivät naaman sijasta mahaan. Ja pari kertaa päähän. Ja selkään.

Tuli asia, joka vaikuttaa tälläkin hetkellä kaikkien elämiin: COVID-19, tutummin koronavirus. Suunnilleen kaikki paikat ovat nyt suljettuja, riskiryhmäläiset (kuten minä, kiitos 1-tyypin diabeteksen) eivät saisi mennä minnekään eikä myöskään kukaan saisi vierailla mun luona enkä minä saa nähdä mun isovanhempia. Pienikin flunssa tietää välitöntä kotikaranteenia, jotkut eivät ota tosissaan koko tilannetta ja kaikkialta on vessapaperi loppu.

Mä olen introvertti, mutta rajani erakoitumiseen ovat minullakin. Vielä ei ole alkanut pää hajota, mutta prospektit eivät näytä kovin hyviltä just nyt.

Mä olin suunnitellut näkeväni kavereita, serkkuja ja isovanhempiani taas enemmän kunhan pääsisin Tampereelle. Kävisin äidin kanssa uimahallissa, kirppiskierroksilla ja syömässä välittämättä bussiaikatauluista tai siitä, koska mies pääsee töistä. Odotin myös pääseväni lähemmäs työpaikkaa, saavani nukkua pidempään ja mennä kätevästi tuosta ihan kodin vierestä bussilla töihin.

Nyt kun vihdoin pääsin Tampereelle, en voi tehdä näistä kohta mitään. Jouduin jo lopettamaan toistaiseksi työt riskiryhmään kuulumisen vuoksi, en ole nähnyt juuri ketään ja olen hädin tuskin jaksanut purkaa laatikoita ja asettaa tavaroita paikoilleen. Kirppikset ja kahvilat menivät tällä viikolla yksi kerrallaan kiinni ja latasin just ennen kaikkea tätä kuukausikortin bussikorttiini ihan turhaan.

Voisin niin helposti seota nyt.

Pakko se on todeta kuitenkin, että mä ehdottomasti kannatan riskiryhmäläisenä sitä, että korona otetaan vakavasti. Vaikka tämä tilanne ottaa ihan kunnolla päähän, haluan kunnioittaa suosituksia sekä määräyksiä mitä meille on annettu ja toivon samaa muiltakin. Mieluummin ollaan liian varovaisia kuin liian huolettomia! Vain siten voidaan saada tämä homma kuriin.

Me ihan oikeesti voidaan päihittää tämä epidemia olemalla kotona ja löhöömällä sohvalla. Ei mokata tätä, eihän?

Palaan vielä lopuksi näihin odotettuihin muutoksiin.

Sitä voi olla vaikea uskoa, koska olen hokenut haluavani Tampereelle niin kauan jo, mutta mulla tulee ikävä vanhaa kotia. Minä koin ja me koimme siellä paljon niin hyvässä kuin pahassa. Kaikki paha saa nyt luvan väistyä ja jäädä taakse, mutta niitä hyviä asioita jäämme sitäkin enemmän kaipaamaan.

Lopullinen lähtö olikin hyvin raskasta. En olisi ikinä uskonut, kuinka paljon itkisin yhtä pientä avainta luovuttaessa. Se oli kuin suoraan Frendien viimeisestä jaksosta.

Kaikista nykyisistä ja mahdollisista tulevista vaikeuksista huolimatta mä uskallan taas toivoa ja unelmoida vähän enemmän. Älkää tekään menettäkö toivoanne ja unelmianne, varsinkaan nyt!

Ja hei, mikään ei estä mua ottamasta asukuvia pihalla. Ulkoiluahan ei ole (vielä) kielletty!

Syksy 2019.

Nyt on sen laatuinen kirjoittajan blokki, että käytän tämän postauksen tyhjänkirjoittamiseen. Kirjoitan tähän muistiin sattumanvaraisessa järjestyksessä biisejä mun vuoden 2019 suosikkikappaleiden listalta, jonka Spotify joka vuosi aina niin avuliaasti mulle jaksaa laatia. Ja kuvahan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, eikö?

SYYSKUU

© Melonology.

the day the world went away

street light

UEMM (u ease my mind)

feels like summer

fire

masterpiece

sunshine

jam

banjaxed

say yeah

treat

the light

way up

rolling into one

who's that girl?

all the stars

LOKAKUU

a quiet place

the way

electric lady

blame it on the youth

you should see me in a crown

wicked game

Q.U.E.E.N.

the self

what's up danger?

© Melonology.

PS. Monet tekee ja ovat tehneet jo someissa ja blogeissa erilaisia vuosikymmenkoosteita. Mää en itse oikein tiedä mitä tekisin. Toisaalta ei voisi vähempää kiinnostaa, mutta toisaalta olis se kiva. Mää oon kyllä pitkin tämän blogin olemassaoloa tehnyt jo erilaisia koosteita. Vuosikoosteita, musiikkijuttuja, blogihaasteita ja muita sellasia.

Ehkä teen perinteisen vuosikoosteen ja teen vuosikymmenestä oman postauksensa joskus. Pelkään vaan pahoin, että siitä tulee niin pitkä ettei sitä se kuuluisa Erkkikään jaksa lukea.