Why go to the party at all?

Menen suoraan asiaan. Mun kone vetelee viimeisiään, hitaus on välillä ennätyksellistä ja muisti on aivan piripinnassa. Ei oikein ole mitä poistaa ja vois luulla, että kovalevy on täynnä kuvia, mutta kun ei ole. Jos poistaisin kaikki kuvat, tilaa vapautuisi vain noin 10 gigaa ja kiintolevy olisi kuitenkin taas täynnä ihan kohta.

Tästä syystä työnteko koneella on aivan älyttömän vaikeaa ja ärsyttävää eikä bloggaaminenkaan innosta. Pidän siksi sen aikaa blogitaukoa, kunnes saan hankittua uuden läppärin. Mulla kyllä on tuolla vanhoja luonnoksia, joissa on kuvatkin aikalailla ladattuina, joten jos ja kun jaksan, niin laittelen niitä tänne. Mua hirveesti taas kiinnostais kirjoitella ja asiaakin vois olla, mutta rasittaa vaan tää kone.

Kuvat on btw otettu eräänä heinäkuun yönä, kun kävimme katsomassa Williamin keikkaa Emun kanssa. Tampere on niin kaunis yöllä.

Maaseudun rauhasta kaupunkiin karanteeniin.

Miksi silloin kun minä muutan niin ikinä ei voi olla pelkästään se itse muutto se muutos, joka tapahtuu?

Viimeksi kun muutin, niin toki kaikki muutokset olivat sinänsä hyviä, mutta kun niitä oli niin m o n t a . Opiskelut alkoivat elokuussa kauppiksessa eli uusi koulu tuli ensin. Siitä tasan kuukauden päästä juhlittiin meidän häitä, jonka jälkeen samaan syssyyn muutin pois kotoa ekaan omaan kotiin. Uusi kaupunki, uusia ihmisiä ja vähän ajan päästä tuli vielä uusi työpaikka koulun oheen. Huh huh. Miten ihmeessä jaksoin? Totuus on, etten jaksanutkaan. Vuoden 2015 kevät oli raskasta aikaa, mutta kesällä alkoi vähitellen helpottaa.

Nyt, 5 vuoden jälkeen, tilanne on sama, mutta ei kuitenkaan. Meidän piti vain muuttaa lähemmäksi mun perhettä ja työpaikkoja ja mitä kaikkee. Oli kaikkia kivoja suunnitelmia ja ideoita mitä kaikkea sitten tehdään täällä. Noh. Muuton hetkellä koko muuttopoppoo paitsi Keijo oli sairaana. Muuton jälkeen Keijokin tuli kipeäksi eikä kukaan jaksanut tehdä täällä mitään, joten kämppä oli silmänkantamattomiin pelkkää pahvilaatikko- ja ikeakassilandiaa.

Eikä tässä vielä kaikki! Viikon päästä muutosta Suomen hallitus julistaa koronapandemiaan liittyvät toimet ja panee ne täytäntöön. Minä jouduin lopettamaan työpaikassa, johon olin just ja just päässyt asettumaan ja rutinoitumaan. Olen linnoittautunut meidän uuteen kotiimme ilman sosiaalisia kontakteja, paitsi olen muutaman kerran nähnyt mun vanhempia (en kuitenkaan niin usein kuin olin alun perin ajatellut) ja oon käynyt moikkaamassa muutaman kerran veljeä, joka muutti tohon lähelle. Käytiinpä yksi päivä myös mukavalla joskin kuraisella mettälenkillä. Mulla on silti ikävä mm. kavereita, serkkuja ja isovanhempia.

Tiedän. Asiat voisivat olla vieläkin huonommin ja joillain onkin. Olen törmännyt monenlaisiin ”olemme samassa veneessä” -tyyppisiin mietteisiin. Siinä on vain sellainen juttu, että toisilla se vene on viiden tähden huviristeilijä ja toisilla se on ilmapuhallettava kumivene, jota on teippailtu jesarilla kasaan. Pahimmassa tapauksessa jotkut pitelee kiinni pelastusrenkaasta. Niin paljon kuin on ihmisiä on myös yksilöitä ja aivan erilaisia tilanteita.

En ole siltikään kadottanut lapsesta asti pysynyttä positiivisuutta enkä verenperintönä saatua sinnikkyyttä. Vaikka tekstin alku kuulostaa valittamiselta (ja se onkin, koska uskon että jos ihmiset eivät saa rehellisesti kertoa miltä heistä oikeasti tuntuu jo(t)kin asia(t), se patoutuu ja purkautuu myöhemmin ikävällä tavalla) olen selvinnyt sosiaalisesta eristäytymisestä tosi hyvin tähän asti eikä tunnu missään. Tähänhän mä olen valmistautunut koko mun elämäni! Tai ainakin aikuiselämäni, lapsena olin hyvinkin sosiaalinen. Se on kyllä yksi asia, joka on vahingossa päässyt hioutumaan pois. Onneksi ei kokonaan.

Totuushan on se, että tää ei kovastikaan poikkea mun normaalista elämisestä sen kummemmin. Näen vaan vähemmän perhettä ja ystäviä sekä käyn harvakseltaan kaupassa. Mä kyllä kaipaan kovasti työntekoa. En tätäkään olisi uskonut jokin aika sitten, mutta mä haluaisin käydä töissä. Kaipaan sitä tarkoituksellisuuden tunnetta, joka siitä tulee. Toki mulla on aina olemassa back up plääninä mun freelancer-kevytyrittäjän hommelit, mutta se vaatii erilaista ponnistelua kuin säännöllinen töissäkäynti poissa kotoa. Heti kun tää karanteenitila loppuu, mää haen kaikkiin Tampereen ja lähiseutujen kirppiksille töihin.

Yritän ottaa nyt tämän sosiaalisen eristäytymisen levon ja rauhoittumisen kannalta. Olisin tarvinnut tällaista jo aiemmin, mutta nyt kun henkinen vointi on paljon parempi, pystyn lepäämään ja ottamaan rauhallisemmin paljon helpommin. Silti toivon, ettei tämä tilanne venyisi liian pitkälle ajanjaksolle. Ja vaikka venyisikin, uskon vahvasti siihen, että maailma ei kaadu tähän. Tämä voi olla joillekin ärsyttävä klisee, mutta me noustaan tästä vielä. Meidän täytyy vain yrittää selviytyä loppuun asti.

"Nothing makes sense here, man. The only thing that does make sense is that nothing makes sense." - Korg / Taika Waititi, 2017

Kukapa olisi uskonut, että tuo lause tulisi oikeasti pitämään paikkaansa vain 3 vuotta myöhemmin?

Hukassa.

Vietin meleko ressaavat pari viikkoa, kun tämä perintökalleus oli hukanteillä. Olin aivan varma, että olin korun laittanut johonkin laukkuun tai taskuun, mutta ei. Ei sitä millään löytynyt mistään.

Aina kun mulla on jotain hukassa, mulle iskee pakkoneuroosi etsiä sitä koko ajan ja samoista paikoista, joista etsin jo edellisinä päivinä. Katson kaikki mahdolliset laukut, vaatteiden taskut, hyllyt, laatikot ja rasiat.

Olin jo luovuttanut ja äidiltä pyydellyt anteeksi, kun hänen lahjansa sillä tavalla hukkasin. Häntä se ei haitannut niin paljon kuin minua, koska olin juuri oppinut korua pitämään vaatteideni kanssa. Keijo sitten tuossa yks päivä siivoili takkahuonetta ja yhtäkkiä käveli sieltä vieno hymy kasvoillaan ja piti käsiään selkänsä takansa. Hän kysyi, että kumpi käsi ja mää arvasin heti mistä on kyse. En halunnut sanoa, koska pelkäsin, jos en ollutkaan osunut oikeaan arvauksessani. Keijo sinnikkäästi pyysi valitsemaan ja kun suostuin, hän paljasti koruni ja mää kirkaisin. Se oli tippunut tietokonepöydän taakse ja olin unohtanut sen sinne! Muistan kyllä pudottaneeni sen sinne kiireessä, mutta en sillä hetkellä ennättänyt sitä sieltä onkia. Olisi pitänyt vaan, sillä oltaisiin säästytty monelta murheelta.

HUHHUH, mää sanon. Ikinä en enää tuota korua hukkaa enkä mitään muutakaan!

Ajatuksia menneestä, nykyisestä ja tulevasta.

Sunnuntai 14. lokakuuta

Päivä 2358265. Vieläkin kotona, vieläkin ilman meikkiä ja mikä pahinta, ilman elintärkeää kasvoemulsiota mun verivihollista, aknea, vastaan. Iho on alkanut rikkoutua. Pintakuivuus on valloillaan. Tyvi on ainakin 10 senttiä pitkä. Silmänaluset tummenee, koska en nuku koska yskä. Miksi aina aamut on hirveimpiä, kun on kipeenä? Okei, mulla on aina ihan pikkutytöstä asti just aamut olleet hirveintä aikaa päivästä fyysisesti ja henkisesti. Ehkä se vielä korostuu, kun on kipeänä. Kurkkupastillit ja Ibuxin 400 mg on kavereita. Netflix, Viaplay ja Doctor Who-boksi on vielä parempia kavereita. Puhelin on paras.

Seinät alkaa kaatua päälle. Haluaisin nähdä ihmisiä. Haluaisin ulos talosta, edes kauppaan!

HALUAN PYSTYÄ PUHUMAAN.

Onneksi on blogi. Muuten sekoaisin lopullisesti. I'm not kidding.

Musta on tullut ihminen, jollaiseksi en olisi halunnut tulla: Instagram feed-natsiksi. Se alkoi Instasizella. Nyt kaikki kuvat pitää olla vuorotellen vaaka-pysty-muodostelmassa. Se oli vielä ok, mutta nyt ollaan pisteessä, jossa kolmen peräkkäisen kuvan tulee pysyä suurin piirtein samassa teemassa ja ei saa olla kahta maisemakuvaa tai selfietä tai asukuvaa peräkkäin. Joko 1 tai 3 saa kuitenkin olla. Ääääääää. Miksi se perfektionismi nostaa kuitenkin sieltä aina päätään, kun yritän pitää sen aisoissa? Rasittavaa.

Miksi tämä siis onkaan ongelma? Noh, koska... Mulla on Ruotsi throwback-teema menossa ja vasta 1/3 julkaistuna, niin mää en nyt voi julkaista mitään muuta postausta ennen niitä. Muuten menee fiidi rikki. Ja just nyt mää haluan laatia ja kirjoitella kaikkea muuta paitsi juuri niitä Ruotsi-postauksia.

Like my boi Terry Jeffords says: "You can't put a clock on art."

Miksi perustinkaan blogille Instagramin...? Ai niin, koska en jaksanut henkilökohtaista Instaani. Kohta en kyllä jaksa blogini Instaakaan. Tekis mieli vaan jättää kaikki muut somet ja pitää pelkästään blogia. Pystyisin myös keskittymään paremmin muihin asioihin. #ensimmäisenmaailmanongelmia

Puhutaan nyt jostain muusta.

Jos mää saisin mun kaikki vaatteet mustavalkoisilla pystyraidoilla, pärjäisin niillä loistavasti loppuelämäni.

On kaksi asiaa, jotka vois jättää pois about kaikesta: mango ja sitruuna.

Sitruuna ei kelpaa mihinkään muuhun paitsi tyyliin tippoina katkarapuleivän mausteeksi ja kurkkupastillin makuna, ja mangoa en pysty enää syömään TMI-syistä. Kaikki sanoo, että tuore mango on eri asia kuin mangoesanssi, mutta en oo tähän päivään mennessä päässyt maistamaan oikeaa mangoa, joten voin vielä sanoa näin. Mielelläni kyllä muutan mielipidettäni, mun ei tarvii olla aina oikeassa.

Mutta kaikenlainen mangomehu/jogurtti/rahka/piltti/jäätelö/karkki... Pois ne minusta.

Haaveilen jo tulevasta Tampereen asunnosta. Mun vasen puoli (realisti) huutaa yleensä siihen päälle, että "älä ny vielä vaivaa päätäs tämmösillä", mutta tänään mun oikea puoleni (idealisti) sanoo vasemmalle puolelleni, että "oo nyt ilonpilaaja ees joskus hiljaa!". Anyway, mää haluaisin hankkia erilaisia mustavalkoisia tauluja. Haluaisin ystäväni Nooran korppitaulun. Haluaisin vihdoin teettää meidän lempparihääkuvan canvastauluksi. Haluaisin tulostaa omia valokuvia mustavalkoisina ja kehittää kollaaseja. Ja jos olen onnekas ja saisin ostettua kunnon kameran, olisi mahtavaa kehittää joistain kuvista tauluja.

Makea ja suolainen pysyköön erossa toisistaan. Makea syödään makeana ja suolainen suolaisena. Ananas ei kuulu pizzaan eikä hedelmät kanakastikkeeseen.

En ole päässyt tanssimaan sen yhden kerran jälkeen ja mua itkettäääää. Pari kertaa oon joutunut jo perumaan ja nyt peruuntuu ensi kertakin, koska MUN TYHMÄ VASTUSTUSKYVYTTÖMYYTENI. Mää harvoin sairastan tällä tavalla, mutta sitten kun sairastan, tapahtuu se ihan väärään aikaan ja kestää ihan liian kauan.

Oon taas kerran joutunut huomaamaan sen, että aika parantaa. Oikeasti. Oon kamppaillut epävarmuuden ja kehonkuvani kanssa jo aika pitkään, mutta nyt on tapahtunut jotain. Täyskäännös. Okei, ei ehkä täysi täyskäännös, mutta olo on helpottanut huomattavasti. Oon puhunut äidin kanssa, kavereiden kanssa, miehen kanssa. Obsessoinut edestakaisin, pyörinyt kehää, jossitellut, jälkiviisastellut.

Löysin ehkä ihanimman siteerauksen, joka ehkä muutti mun ajattelua lopullisesti (käännetty vapaasti suomeksi): "Sinä et ole se miltä sinä näytät. Sinä olet musiikki jota kuuntelet, sarjat joita katsot, taide jota teet, kukat hiuksissasi, suosikkipeittosi. Sinä et ole finni nenässäsi tai pömppö vatsassasi. Sinä et ole sinun reitesi etkä hampaasi, vaan sinä olet hiustesi väri, suosikkibändisi, eriparisukkasi ja lempparipaitasi. Sinä olet se mitä rakastat, et miltä näytät tai missä vartalossa olet."

Lisäisin omalta osaltani myös kaikkein tärkeimmän ajatuksen: Sinä olet se, mihin sinä uskot.

Toinen vallan mahtava siteeraus, jonka bongasin taannoin kuuluu taas näin:"You're not alive to just pay bills and lose weight." Eli emme ole elossa vain maksaaksemme laskuja ja pudottaaksemme painoa. Niinpä.

Su 21.10.2018: Aikastalailla ollaan elävien kirjoissa. Yskittää enää vain satunnaisesti (varsinkin kun pitäis yrittää nukkua), on tiettyä tukkoisuutta ja ääni on 90% palautunut. Kävin tänään ulkona ja näkemässä ihmisiä pitkästä aikaa. Olo oli kuin Prinsessa Vespan kuningasisällä Spaceballsin lopussa: "I can breathe. Air. AAAAAIR!"

Nettiriippuvaisen millenniaalin seikkailuja.

Lokikirja 6.7.2018, klo 15.39.

Netti katkesi. Sekä puhelimesta että tietokoneesta. PANIIKKI.

Ellei DNA:lla ole yleistä käyttökatkoa niin heitä odottaa melekonen reklamaatio, koska laskuja ei ole unohdettu maksaa ja kaiken pitäisi olla kunnossa. Jos jotain on unohtunut, niin DNA on unohtanut lähettää viimeisen varoituksen netin katkeamisesta. Meanwhile, mää kirjoittelen ”vanhanaikaisesti” Wordiin ja nettiyhteyden palatessa yes no maybe julkaisen tän blogiini.

Tunnen verensokerini laskevan. Pitäis varmaan syödä jotain. Ja AI NIIN, mulla on pyykit koneessa! BRB.

Tää on oikeastaan aika oudon jännittävää ja helpottavaa. Nyt mun ei OIKEASTI tarvi pitää kehenkään yhteyttä. Pitää ottaa tästä kaikki irti.

Mulla on vanha kunnon antenni-tv päällä just nyt uutisten varalta, mutta vois laittaa ekaa kertaa moneen vuoteen levyn soittimeen ja kuunnella kokonainen levy alusta loppuun. Okei ei ehkä moneen vuoteen, oon mää kuunnellut vanhoja kunnon levyjä, sekä fyysisiä että Spotifyn, alusta loppuun, mutta on viime kerrasta aikaa. Niin ja onhan tossa kaikkia dvd:itä!

Toki voisin myös mennä uloskin… Aurinko vaan moikkailee kovin vaisusti just nyt ja pilvet on turhan paljon esillä nyt. Nääh.

Eikä tässä onneksi oo muutakaan paniikkia. Sain tehtyä päivän työt ja vähän meni tän viikon tunnit jopa yli. Mulla on tavoitteena saada tehtyä kaikki tän kuun hommat 16.7 mennessä, koska silloin alkaa mieheni loma enkä halua olla sinä aikana stressaantunut ja pönöttää koko ajan vaan koneen ääressä näpyttelemässä.

No nyt on outoa. Nyt kone väittäis, että nettiyhteys on palautunut, mutta millekään sivulle ei pääse.

Vielä kaksi tuntia miehen kotiinpaluuseen… Tästä tulee pitkät kaksi tuntia.

Klo 16.07

Hieman valoa tunnelin päässä näkyvissä. Sain hetkeksi yhteyden Facebookiin ja mieheeni. En tiedä menivätkö viestini perille, mutta halusin vain saada hänelle tiedon, että olen ok ja että onko DNA:n verkoissa häikkää vai mitä täällä tapahtuu.

Aftermath klo 21.04

Kestin kokonaiset puoli tuntia netittömyyttä. #vainmillenniaalijutut #addmuch?

Netti palautui vähitellen tuolloin neljän aikaan ja en osaa kuvailla kuinka helpottunut olin. En ollut edes ahdistunut pelkästä netittömyydestä vaan oikeasti pelkäsin, että oonko taas mokannut pahemman kerran ja unohtanut maksaa laskun ja sitten oltais oltu koko viikonloppu ilman nettiä. Sitä kun on tapahtunut nyt vähän liikaa viime aikoina meiän taloudessa... Unohtelua ja mokailua, meinaan. Ei semmosta enää vähään aikaan, kiitos!

Noh, valtakunnassa kaikki hyvin.

PS. Siitä on kyllä oikeasti monta vuotta aikaa, kun kirjoitan pelkästä yhdestä päivästä tai hetkestä. It was kinda nice. Viime ajat on ollut pelkkiä teemajuttuja, kuukauden suosikkeja tai tunteenpurkauksia. Vois ottaa jälleen tavaksi avata kone ihan vaan hetkeksi ja kertoa mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu.

Kuvat otettu kesäkuun alussa.

This is happening to me, this is happening to you.

Sunnuntai 17.6.2018

Onko se vain minä vai onko tää joku yleinen #vainintroverttijutut? Koska mulla on tällä hetkellä ylikierrokset päällä sinänsä ehkä turhaan, mutta jos siellä on muitakin introverttejä ja varsinkin väsyneitä sellaisia, niin te toivottavasti ymmärrätte.

Ennen muinoin rakastin odottamista. Mulla oli päässä ja joskus jopa blogissa asti milloin mitäkin laskureita ja odotin kaikkea hauskaa ja ihanaa tapahtuvaksi. Milloin ne oli keikkoja, leffojen ensi-iltoja, illanviettoja tai muita elämän hienoja asioita. Kaipasin aktiviteetteja, halusin nähdä ihmisiä, janosin jännitystä.

Nyt on tilanne se, että on paljon huippuja häppeninkejä tiedossa seuraavalle kahdelle viikolle ja myöskin sellaista, että ei välttämättä nyt mukavaa, mutta ehdottoman välttämätöntä, jota ei voi perua.

Jotain on erilailla. Mää odotan, mutta mua ahdistaa.

Mikään näistä sopimistani jutuista ei ole ylitsepääsemätöntä tai ikävää. Ei missään nimessä. Mutta tiedän myös sen, etten ehdi missään välissä hengähtää kunnolla vaan oon menossa pää kolmantena jalkana melkein sen koko 2 viikkoa. Nykyään pyrin järjestämään elämäni niin, että osaan sanoa ei ja voin pitää rauhassa välikuolemia (= yksi kokonainen päivä jolloin en tee MITÄÄN ja jos mahdollista niin seuraavana päivänä teen rauhassa töitä ja kotihommia) mutta nyt en ehdi, koska olen vähän niinku vahingossa ylibuukannut kalenterini. Eli en näköjään osaa vieläkään hallita elämääni täysin. ADD much?

Valitanko turhasta vai onko mulla joku burnout? On tosi rasittavaa väsyä jo pelkästä ajatuksesta, että on ihan liikaa tekemistä, vaikka ne olisi pelkästään kivoja juttuja. Tuntuu ettei mikään lepo tai unen määrä auta, vaan olen jatkuvasti väsynyt.

Ja ennen kuin joku tekee päätelmiä omassa päässään, niin pelkkä laiskuus on, noh, laiska selitys. Mää kun ryhdyn tekemään niin osaan sivuuttaa väsymyksen ja en malttais millään lopettaa (nimim. edellisessä työpaikassa meinas aina mennä ylitöiksi). Jaksan valvoa myöhään ja siksi viihdyn illanvietoissa pisimpään enkä malttaisi lähteä kotiin ja jättää juttuja kesken.

Mutta sitten kun vihdoin lopetan ja pääsen kotiin huomaan, että koko kroppa on kipeä ja haluaisin vaan nukkua kellon ympäri.

Sooo... What is wrong with me?

Perjantai 22.6.2018

Nyt kun kirjoitan tätä, olen keskellä tätä kaikkea. Kirjoitin ylläolevan ennen kuin tämä mainittu 2 viikkoa alkoi vyöryä eteenpäin. Nyt tuntuu siltä, että selviän, mutta tulen tarvitsemaan kipeästi välikuoleman viettoa. Varasin jo kalenteriin viikonlopun, jonka kohdalla lukee EI MITÄÄN. Se tarkoittaa, että en varaa siihen mitään, mutta voin päättää tehdä asioita voimieni puitteissa. Ja se tuntuu ihanalta. Sitä mää odotan jo nyt ja pelkästään ilolla.

Tarina Stressipeikosta.

Olipa kerran Stressipeikko.

Se ilmestyy eri ihmisten elämään eri tavoilla. Mun elämässä se on tainnut olla mukana jo varhaisesta teini-iästä. Välillä pienempänä ja huomaamattomampana, välillä isona ja hyvin ärsyttävänä. Melko sinnikäs kaveri, eikö?

Näin vanhempana se on aiheuttanut epämääräisiä vatsavaivoja ja valvottanut pitkin öitä joko pitkiä aikoja tai katkonaisesti. Se on taikonut mun kasvoille outoja ruusufinnirykelmiä, aknen sekä isoja ja kipeitä hormonipatteja.

Nyt Stressipeikko on mennyt liian pitkälle. En tiedä, voiko tämä olla jotain muutakin, mutta sen tiedän, että kaikki on alkanut Stressipeikosta ja sen töppäyksistä.

Ensin Stressipeikko häiritsi mun unta vaikeuttamalla mun hengittämistä. Riensin tohtorille apua kysymään. Kun selvisikin, että hengitän yöllä normaalisti, Stressipeikko päästi sen verran liikaa irti, että nyt taas voisin nukkua vaikka koko päivän eikä mikään unen määrä virkistä.

Stressipeikko tykkää myös käännellä mun unirytmiä miten haluaa. Olen kuitenkin oppinut, että Stressipeikon pahin vihollinen on Herra Melatoniini, joka onkin pelastanut mun monet tärkeät yöunet.

Stressipeikko häiritsee mua koko päivän niin etten muista mitä mun pitikään tehdä seuraavaksi. Pyykit jää koneeseen tunneiksi, kaikkialla on sotkua ja tavaraa, miljoona hommaa jää kesken. Saan kaiken kyllä tehtyä, mutta liian hitaasti ja liian monen ”AI NIIN”-parahduksen jälkeen. Aivoni ovat kuin televisio, jossa kaikki kanavat ovat yhtä aikaa päällä.

Stressipeikko ei anna mun tehdä yhtä asiaa, josta oikeasti välitän. Se ei anna mun kirjoittaa blogia. Olen oppinut, että Stressipeikko ei ehkä yksinään aiheuta tätä, mutta mulla on paljon ideoita enkä saa mitään valmiiksi. Stressipeikko ei anna mun mielen askarrella rauhassa ja inspiroitua, jotta voisin kirjoittaa vapaasti ilman häiriöitä ja kolinaa päässäni. Mulla on blogissa tusinan verran luonnoksia, osassa pelkästään otsikot. Idea on päässä, mutta en saa sitä ulos kaiken stressirojun ja ahdistusroskan keskeltä.

Stressipeikko vei mun näläntunteen ja antoi tilalle aaltoilevaa pääkipua, roskaruokahimon ja lisää painoa.

Ja mikä pahinta, kaiken tämän jälkeen Stressipeikko tartutti muhun RUMAN. Se tukahdutti ja tulehdutti ihohuokoseni ja nyt minut voi sekoittaa Harvey Two-Faceen.

Tämän nimi on "Emilian kaksi puolta".

Mistä tiedän, että Stressipeikko on mennyt liian pitkälle?

Se on vienyt minun itsevarmuuteni. Huolella ja pala kerrallaan rakentamani itsevarmuuden. Se on aina ollut hieman huojuva ja hutera, mutta niinhän olen minäkin. Nyt olen lannistunut, väsynyt, aivan puhki.

En haluaisi poistua kotoa. Tuntuu etten pysty olemaan ihmisten keskellä. Kaikkien nähtävänä. Paljastettuna. Haavoittuvana.

Välillä on hyviä päiviä. Sulaudun ihmisvilinään ja on ihanaa olla tuulettumassa hyvässä seurassa. Viihdyn, nautin kahvista ja katselen ihmisiä. Kiinnitän huomiota erinäköisiin ja tyylisiin ihmisiin ja teen havaintoja. ”Onpa hällä kaunista huulipunaa. Kivanvärinen scrunchie. Oi, tänne tuli koiro, voisinpa olla taas lapsi jolloin oli hyväksyttävää sanoa 'saako tota koiraa silittää?'”

Mutta hyvää päivää ennen on monta huonoa päivää. Silloin linnoittaudun kotiin poistumatta mihinkään. Pää on kipeä, mieli on kipeä, naamakin on kipeä. En halua nähdä ketään enkä puhua kenellekään. En jaksa esittää että kaikki on hyvin. Hyvin harva ihminen kun saa nähdä millainen olen, kun asiat ovat huonosti. Näin viime yönä unta, jossa meille tultiin kylään ilmoittamatta. Se ahdisti niin paljon, että huokaisin helpotuksesta, kun heräsin.

Välillä taas on päiviä, jolloin haluaisin todella kovasti lähteä kotoa, mutta koen, että pukeminen, hiustenlaittaminen ja meikkaaminenkin on liikaa. Ne tuntuvat työltä, jota en kykene tekemään. Jos nämä kolme asiaa, mun jokapäiväisen elämän lempparirutiinia, tuntuu TYÖLTÄ... ovat asiat todella huonosti.

MUTTA MINÄ EN LUOVUTA.

I can do it!

Ja tähän semmonen fiftarityylinen posteri musta haba ojossa ja huivi päässä.

Ei vaan, mutta mää oon nyt kyllä hieman ylpeä itestäni. Osasin korjata mun tietokoneen vian ilman apua. No okei, en nyt täysin ilman apua, mutta olin yksin kotona, joten ketään ei ollut edes henkisenä tukena. Oli vain Google ja Windows 7:n tekninen tuki.

Luulin jo, että tää kakkarakkine oli tullut tiensä päähän, kun yrittäessäni kirjautua mun profiiliin tää herjas vaan, että "Käyttäjäprofiilia ei voitu ladata". Kirjauduin varmaan 5 kertaa ja käynnistin 2 kertaa uudelleen, ja edelleen sama herja ilmestyi näytölle. Olin jo valmis masentumaan ja itkemään menetettyjä muistoja ja kuvia, heittämään hyvästit bloggaamiselle ja samalla heittämään koko roskan roskiin, kunnes ryhdistäydyin, venytin mun älylliset kykyni äärimmilleen ja googletin kyseisen vikailmoituksen. Sieltä löytyi selkeät ohjeet jopa munkaltaiselle epänörtille. Epävarmana tein juuri kuten ohjeet käski ja tunsin itseni kuin mikskäkin high level koodaajaksi. Sitten kun kaikki tarpeellinen oli tehty, käynnistin kauhunsekaisin tuntein koneen uudelleen. Kirjauduin sisään ja näyttö meni pimeäksi hetkeksi. Ja sitten ihana tuttu näky 11. Tohtorin TARDISista ilmestyi näytölle.

"IT'S ALIVE!" huusin niin, että koko talo kaikui.

Ilmeeni kun luulin, että mun läppäri oli tullut tiensä päähän.

Ja ilmeeni, kun sain koneeni ihan ite kuntoon.

Tää viikko on ollut suoraan sanottuna kauhea. Raskas. Todella ärsyttävä. Oli lupauksia, joita ei pidetty ja siitä koitunutta pettymystä. Ikäviä ihmisiä. Kurja olo. Kiukuttelua. Väsymystä. Kipua. Ressiä. Liikaa kaikkee negatiivista.

Onneksi lauantai oli vapaapäivä ja äiti kävi ex temporeesti kylässä perjantaina. Ilman sitä, Keijoa ja veljeä en jaksais tätä pimeyden läpi rämpimistä, en sitten millään.

#sweetmemories #anniversary #ilovehim #myman #onefineweekend

Hopelessly drifting, bathing in beautiful agony.

Voiko tää olla mahdollista? Ei enää yskitä? JEE!

No okei, yskä hellittää kyllä pikkuhiljaa, mutta jos puhun vähänkään liikaa, kurkkua alkaa kutittaa aivan jäätävästi ja seuraavassa sekunnissa yskin vedet silmistä valuen. Ääni meinaa myös mennä aina välillä, kun unohdan että oon kipee ja höpötän tuttuun tapaani vauhdilla 100 sanaa sekunnissa. Oon kai aiheuttanut myös rajulla yskimisellä jonkin sortin haavauman tai semmosen nieluun. Siellä tuntuu kuin sinne olis juuttunut ikävästi jokin ruoanpalanen. Eka pelästyin, että nyt mulle tuli taas angiina kaiken hyvän päälle, mutta onneks ei ollut sitä. Eiköhän tää tästä.

Mun työssäoppijakso alkaa vähän päälle viikon kuluttua and could I be anymore stressed and anxious about that? Koko ajan hirvittää, että on tekemättä joitakin koulujuttuja, vaikka onhan tässä vielä 7 päivää aikaa ottaa kiinni tekemättömyyksiä. Ylihuomenna on myyntityökurssin tuote-esittely, ja sit pitäis vielä olla samanmoinen tai sen tapaisia ainakin ruotsissa ja englannissa. Tuote-esittely ei sinänsä oo paha, koska pidän sen mulle rakkaasta aiheesta eli Converseista, mutta pelkään koko ajan blackoutteja, kurkunpäänkutitusyskäkohtauksia ja että en pidä sitä esitystä niin kuin pitäis. Sairastelun takia en nähnyt yhtäkään esitystä viime viikolla, joten en yhtään tiedä miten muut on sen pitäneet.

Äää. Ahdistaa, stressaa, jännittää, ketuttaa kaikki, ärsyttää kaikki, menee hermot, mahaan sattuu ja VÄSYTTÄÄ. Oon nukkunut viime viikon niin huonosti tän yskän takia. Nytkin mulla on viime yöltä 3 tuntia unta, ja su-ma-yönä sain 0 tuntia unta. Sen sijaan se 6 tuntia, jotka lojuin sängyssä, meni yskimiseen. Jepjep. Oli ihme, etten seonnut seuraavana päivänä. Kävin terkalla, joka vähätteli mun olotilaani, laahustin hoitotarvikejakeluun hakemaan neuloja ja liuskoja ja sit pääsin porukoille nukkumaan hetkeksi. Se autto taas vähäks aikaa.

En tiedä miks, mutta mua ressaa ton työssäoppijakson pituus. 4 kuukautta samassa, ennestään vieraassa työpaikassa. Oon kyllä toisaalta saamassa tarpeekseni tosta koulusta, joten uskon, että työnteko voi jopa piristää. Mää nyt vaan oon tämmönen, että ressaan etukäteen kaikesta mahdollisesta ja pelkään pahinta.

Nyt kömmin miehen viereen rauhoittumaan ja yritän päästä morjestaan Nukku-Mattia tarpeeks pitkäks aikaa. Onneks koulussa on Starbucks ja huominen päivä on vain pari tuntia. Sitten suuntaan vaihteeks porukoille viihdyttämään heti aamusta pikkuveikkaa ja äitiä! Ne kohta kyllästyy, kun ravaan siellä jatkuvasti. Ei vaan, oonhan mää niin ihana ärsyttävä isosisko.

Good night, don't let the bed bugs bite!

Back pockets full of promises.

Nämä Graciaksen OD Cumulus -biisistä mukaillut sanoitukset kertovat mun lifestoorin just nyt:

Momma, I'm growing up to be a slacker slash blogger 

and it don't matter if you don't like the looks of it.

Momma, I slacked at being a blogger

so now I'm just a slacker and umm... that ain't what you wanted.

Viimeksi päätin, että heti kun tulee fiilis, niin oli mikä paikka ja tilanne hyvänsä, niin avaan läppärin ja kirjoitan. Nyt tuli sellanen fiilis.

Mää mokoma loppasuu en mm. ole muistanut kertoa, että kauppis ja liiketalouden perustutkinto kutsuvat ensi maanantaina! Oon siis lomanainen enää vain 4 PÄIVÄÄ. KÄÄKSISTÄ. En osaa niinkun yhtään ajatella, että ensi maanantaina mää ihan aikuisten oikeesti palaan kahdeksi vuodeksi koulunpenkille homehtuun. Lukionjälkeiset opiskeluahdistusnegatiivisuusfiilikset vellovat vahvoina takaraivossa, mutta ei auta.

No okei, se on vaan sen 2 vuotta ja that's it. Mulla on koulukaverina mm. ihana nuorempi serkkuni Sankku sekä vanhemmat ja ihana mies tukena, jos alkaa taas ahistaa ja ressailen liikaa. Ja toisaalta parempi tääkin kuin taas toinen puolivuotinen ilman mitään, eh? Mää olen myös naiivi ja toiveikas optimisti, koska luulen pääseväni koulun lusittuani työelämään ja haluamiini töihin paljon helpommin kuin pelkillä lukionpapereilla, joilla siis en päässyt niin mihinkään. Toivotaan parasta! Toivokaa tekin?

Delfin Basket Tournament tuli ja meni. Tää oli kuudes ja viimeinen kerta tätä laatua. Ensi vuonna siellä on ihan muut tyypit myymässä ja kassatyttöilemässä. Mun pitäis tuntea haikeutta, mutta oon itse asiassa aika helpottunut. Tulin todenneeksi, että vaikka tää onkin tosi hauskaa ja kivaa, niin oon oikeestaan aika väsynyt tähän. Ensi vuonna mää osallistun Delfin Basketiin muulla tavoin, mm. menemällä pitkästä aikaa viiteen vuoteen kattomaan vanhoja kunnon paikallispelejä iskän kanssa.

Teimme myös perheen kanssa toisen reissun Yyteriin tänä kesänä. Merivesi oli vielä kirkasta ja ihanan raikasta toisin kuin Tampereen ihmisten- ja helteenpilaamat järvet. Tuuli helpotti korventavaa kuumuutta enkä mää polttanut ihooni tälläkään kertaa. Viimeks kun oltiin, mun vilustuminen yltyi tuulisen sään takia 38 asteen kuumeeksi ja kuolemanräkätaudiksi. Tällä kertaa mua pisti ekaa kertaa yli 10-15 vuoteen ilkeä raidallinen paholainen eli amppari. Ja vieläpä KAKSI (2) kertaa. Tästä lähin kannan Raid-pulloa mukana kaksneljäseittemän!

Keijo yöpyi meillä viime yön. Viime näkemisestä oli ehtinyt kulua melkein viikko ja ikävä oli ainakin mulla melkoinen. Me pulahdettiin Mältinrannan kylmään veteen ja siinä ainakin virkistyi! Suunnitelmissa oli myös hakea Sticky Wingersistä kevyttä iltapalaa ja syötiin 80 siipee curly friessien kera Ocean's Eleveniä katsellen. Loppuilta meni hääjuttuja suunnitellessa ja haaveillessa. ♥

Tänä aamuna nousin aikaisin ja lähdin ystävän kanssa käppäilemään ympäri Herwoodia juttelemassa ihmisten kanssa tärkeistä asioista. Nyt aurinko paistaa ja vettä sataa, ja äsken vielä ukkosti ihan kivasti. Taustalla soi The 1975, päällä on lempparimaksimekko, tukka pikkumyynutturalla ja fiilis on väsynyt, mutta aika ihana. It's really just the little things, honestly.