Tarina Stressipeikosta.

Olipa kerran Stressipeikko.

Se ilmestyy eri ihmisten elämään eri tavoilla. Mun elämässä se on tainnut olla mukana jo varhaisesta teini-iästä. Välillä pienempänä ja huomaamattomampana, välillä isona ja hyvin ärsyttävänä. Melko sinnikäs kaveri, eikö?

Näin vanhempana se on aiheuttanut epämääräisiä vatsavaivoja ja valvottanut pitkin öitä joko pitkiä aikoja tai katkonaisesti. Se on taikonut mun kasvoille outoja ruusufinnirykelmiä, aknen sekä isoja ja kipeitä hormonipatteja.

Nyt Stressipeikko on mennyt liian pitkälle. En tiedä, voiko tämä olla jotain muutakin, mutta sen tiedän, että kaikki on alkanut Stressipeikosta ja sen töppäyksistä.

Ensin Stressipeikko häiritsi mun unta vaikeuttamalla mun hengittämistä. Riensin tohtorille apua kysymään. Kun selvisikin, että hengitän yöllä normaalisti, Stressipeikko päästi sen verran liikaa irti, että nyt taas voisin nukkua vaikka koko päivän eikä mikään unen määrä virkistä.

Stressipeikko tykkää myös käännellä mun unirytmiä miten haluaa. Olen kuitenkin oppinut, että Stressipeikon pahin vihollinen on Herra Melatoniini, joka onkin pelastanut mun monet tärkeät yöunet.

Stressipeikko häiritsee mua koko päivän niin etten muista mitä mun pitikään tehdä seuraavaksi. Pyykit jää koneeseen tunneiksi, kaikkialla on sotkua ja tavaraa, miljoona hommaa jää kesken. Saan kaiken kyllä tehtyä, mutta liian hitaasti ja liian monen ”AI NIIN”-parahduksen jälkeen. Aivoni ovat kuin televisio, jossa kaikki kanavat ovat yhtä aikaa päällä.

Stressipeikko ei anna mun tehdä yhtä asiaa, josta oikeasti välitän. Se ei anna mun kirjoittaa blogia. Olen oppinut, että Stressipeikko ei ehkä yksinään aiheuta tätä, mutta mulla on paljon ideoita enkä saa mitään valmiiksi. Stressipeikko ei anna mun mielen askarrella rauhassa ja inspiroitua, jotta voisin kirjoittaa vapaasti ilman häiriöitä ja kolinaa päässäni. Mulla on blogissa tusinan verran luonnoksia, osassa pelkästään otsikot. Idea on päässä, mutta en saa sitä ulos kaiken stressirojun ja ahdistusroskan keskeltä.

Stressipeikko vei mun näläntunteen ja antoi tilalle aaltoilevaa pääkipua, roskaruokahimon ja lisää painoa.

Ja mikä pahinta, kaiken tämän jälkeen Stressipeikko tartutti muhun RUMAN. Se tukahdutti ja tulehdutti ihohuokoseni ja nyt minut voi sekoittaa Harvey Two-Faceen.

Tämän nimi on "Emilian kaksi puolta".

Mistä tiedän, että Stressipeikko on mennyt liian pitkälle?

Se on vienyt minun itsevarmuuteni. Huolella ja pala kerrallaan rakentamani itsevarmuuden. Se on aina ollut hieman huojuva ja hutera, mutta niinhän olen minäkin. Nyt olen lannistunut, väsynyt, aivan puhki.

En haluaisi poistua kotoa. Tuntuu etten pysty olemaan ihmisten keskellä. Kaikkien nähtävänä. Paljastettuna. Haavoittuvana.

Välillä on hyviä päiviä. Sulaudun ihmisvilinään ja on ihanaa olla tuulettumassa hyvässä seurassa. Viihdyn, nautin kahvista ja katselen ihmisiä. Kiinnitän huomiota erinäköisiin ja tyylisiin ihmisiin ja teen havaintoja. ”Onpa hällä kaunista huulipunaa. Kivanvärinen scrunchie. Oi, tänne tuli koiro, voisinpa olla taas lapsi jolloin oli hyväksyttävää sanoa 'saako tota koiraa silittää?'”

Mutta hyvää päivää ennen on monta huonoa päivää. Silloin linnoittaudun kotiin poistumatta mihinkään. Pää on kipeä, mieli on kipeä, naamakin on kipeä. En halua nähdä ketään enkä puhua kenellekään. En jaksa esittää että kaikki on hyvin. Hyvin harva ihminen kun saa nähdä millainen olen, kun asiat ovat huonosti. Näin viime yönä unta, jossa meille tultiin kylään ilmoittamatta. Se ahdisti niin paljon, että huokaisin helpotuksesta, kun heräsin.

Välillä taas on päiviä, jolloin haluaisin todella kovasti lähteä kotoa, mutta koen, että pukeminen, hiustenlaittaminen ja meikkaaminenkin on liikaa. Ne tuntuvat työltä, jota en kykene tekemään. Jos nämä kolme asiaa, mun jokapäiväisen elämän lempparirutiinia, tuntuu TYÖLTÄ... ovat asiat todella huonosti.

MUTTA MINÄ EN LUOVUTA.