Se on kyllä totta, mitä itse totesin parisen vuotta takaperin: oikeanlainen ympäristö inspiroi mua kaikista parhaiten. Nyt kun ollaan saatu kämppä näyttämään aikalailla sellaiselta, josta ollaan molemmat haaveiltu jo kauan niin kyllä se vaan tekee mun mielelle ihmeitä.
Syy miksi otan tämän esille on tämä innostus kirjoitella taas kaikesta mahdollisesta. Oon itekin ihan ihmeissäni tästä motivaation määrästä. Mä oon myös tutustunut pitkästä aikaa uuteen musiikkiin! Tässä muutama kappale teidänkin kuunneltavaksi. Lupaan tällä kertaa pitää mahdollisimman lyhyet "myyntipuheet", toisin kuin viime kerralla.
Grace Carter - Silhouette (Jordan Rakei Remix)
Rakkautta ensikuuntelulla. Kylmänväreet menee joka kerta, kun keskityn kuuntelemaan enkä ala fiilistellä ja laulaa Gracen mukana. Rakastan kun Gracen eteerinen "yeah yeah yeah" kaikuu kaukaisuudessa. Rakastan sydäntäsärkevän katkeria sanoituksia. Rakastan Jordanin napinpainalluksia.
My heart is burning with jealousy
You lit the flame
You blinded me
You let me smolder
Then pulled me out
You stepped right on me
You left no doubt
Varmasti voi moni samaistua näihin sanoihin. Minäkin voin. Olen tuntenut samankaltaisia tunteita menneisyydessä. Vaikka niillä jutuilla ei ole enää merkitystä sinänsä, koska olen onnellisessa avioliitossa, mutta silti ne voivat nousta odottamatta pintaan muistojen syövereistä.
You should've told me
You didn't want me (yeah)
Niin. Älkää jättäkö ihmisiä roikkumaan vaan kertokaa suoraan, että missä mennään. Toisaalta jos ei olisi sydänsurua, ei syntyisi näin hyviä biisejä saati remixejä. Silti, totuus satuttaa, mutta valehteleminen tai kertomatta jättäminen satuttaa vielä enemmän.
Joseph Williams - Never Saw You Coming
You know... Oh my goodness. Joseph Williams Totoineen päivineen on ollut enemmän mieheni heiniä, tosin aina toki olen kuunnellut sujuvasti mukana. Fiilistelen edelleen Seventh Onea ja viimeisimpiä Toton albumeita ihan kympillä.
Mutta tää biisi. Hyvänen aika oikeesti. Kitara, Josephin ääniala, koko tuotanto täyttä timanttia. Tältä herralta tulee uutta kokopitkää soittoa ensi vuoden puolella. 2021, tule äkkiä jo!
Tom Misch & Yussef Dayes - What Kinda Music (Jordan Rakei Remix)
Anna Jordan Rakeille ihana pehmeän falsettinen ääni, hän pärjää vallan mainiosti. Anna Jordan Rakeille ilmiömäinen taito tuottaa musiikkia, hän syytää mahtavia biisejä ja vielä mahtavampia remixejä sinne, tänne ja tuonne.
Tämä oli myös sellanen biisi, että heti lähti dopamiinit liikkeelle aivoissa. Jos biisin alkuperäiset muusikot ovat Tom Misch ja Yussef Dayes, niin ei voi muuta kuin onnistua. Vielä kun lisämausteena on Jordan niin ai jumankekka sentään. Tulevaisuuden jazzlaukut vauhdissa!
Dan Kye - Small Moments
Dan Kye on Jordan Rakein alter ego. Siinä missä Jordan Rakei harrastaa sielukkaan alternative R&B:n, soulin ja jazzin tuottamista, Dan Kye on paljon kokeellisempi ja elektronisempi versio Jordanista. Small Moments LP:n biiseissä vilahtaa niin Prince-viboja, 70-luvun teknohenkeä, lyyristä soulia kuin hauskaa tanssilattiameininkiä.
Lainaus London Jazz Newsin artikkelista: "Recorded with just a laptop, a few live instruments and guest musicians, the album is the result of Rakei’s lockdown experience." Ei ikinä uskoisi, että tää on kokonaan läppärillä tuotettu! On myös kunnianarvoista tuottaa näinkin hyvän mielen albumi keskellä lockdownia. Mahtavuutta!
Jesse Markin - Stars In Your Eyes
Tämän singlen julkaisusta on parikolme kuukautta aikaa, mutta koska en ole tätä vielä täällä blogissa asti fiilistellyt, niin käytän tilaisuuteni hyödyksi.
Mun piti yks Rumban haastis lukea ennen kuin tajusin, ettei tää biisi olekaan rakkauslaulu. Stars In Your Eyes onkin luotu survival anthemiksi tämän vuoden inspiroimana. Tämä vuosi ei ole ollut pelkästään koronan kuormittama sillä myös viha, ennakkoluulot ja pelko ovat olleet hyvin vahvasti läsnä. SIYE kertoo ihmisestä, jonka silmissä Jesse näkee saman sisäisen intohimoisen palon ja aitouden kuin itsessään.
Rakastan tässä biisissä myös Jessen lauluääntä, jonka kanssa hän on alkanut rohkeammin eksperimentoida viime kappaleissa. Äänimaailma, melodia ja tunnelma on taattua Jesseä. Uusi levy ei voi tulla yhtään nopeammin.
i know that you feel what i feel / i can see the stars in your eyes
Olis näköjään pitänyt nimetä tämä postaus jokskin JJJ-teemaiseksi, koska pelkkää Jordania täynnä featuring Joseph ja Jesse. Jos sun nimi alkaa J:llä, on aikamoiset tsänssit että olet lahjakas muusikko.
Hätsälämärii, se on Iso-Pebe eiku Ems ja tänään mun blogin Musical Frissons -ohjelmassa listataan lättyjä, jotka on kyä sellasta täyteläistä kermaleivososastoa, että voin tosi iisisti kuunnella skipidiskippaamatta introsta outroon asti. Nää on sitten ihan in alphabetical order, koska mä en usko ns. kaikista parhaimpiin ollenkaan. Nämä rytmiä ja sineä ylitsevuotavat muusikot ja synergiset indielaukut ovat kaikki ykkösiä mun tähän astisessa elämässä.
Jos etsit elektronista räppikamaa, tässä sulle sopiva lätty! Kohta 10 vuotta tämän albumin julkaisusta eikä kyllästymistä ole näkyvissä. Toki tämä teos aina välillä haipuu sinne uudempien levyjen alle, mutta aina mää osaan palata kuuntelemaan tätä (ja It's A Tensta Thingiä). Adamin tyyli on kovasti muuttunut näiden vuosien varrella enkä esimerkiksi oikein välittänyt The Emptystä, joka on toistaiseksi Adamin viimeisin julkaisu.
Jokainen biisi ansaitsee tulla kuulluksi. Nopeasti soljuvissa ja nokkelissa lyriikoissa ja syvällä sialussa tuntuvissa biiteissä löytyy. Parhaiten nämä biisit tulevat edukseen kunnon järeillä bassojytkyttimillä tai superkuulottimilla. Tuotanto on kokonaisuutena aivan täys kymppi. Toivon, että Adam palaisi elektrorapin mahtavaan maailmaan, mutta jos ei, tämä albumi säilyy aina mun sydämessä.
Fun fact siteeratusta lyriikanpätkästä: mun piti julkaista tää eilen, jotta olisin voinut sanoa ”mä oon enää tänään 27 vuotta”. #kolmenkympinkriisitäältätullaaaaan
Extra credits: The Undeniable Tape EP / St. John's Dance - Justus Hecker Wants Us Dead EP
bliss is a cheap emotion everyone here seems to afford
Donald Glover - The King of Multitalent. Näyttelijä, koomikko, muusikko, käsikirjoittaja ja ohjaaja sekä mun soittolistojen uusimpia tulokkaita. Tää albumi on upea sekoitus modernia räppiä, chilliä rytmiä ja sineä, villiä tanssimeininkiä sekä psykedeelisiä rytmejä ja äänimaailmoja. Lukuunottamatta kahta biisiä kaikki biisit on nimetty niiden aikaleimojen mukaan ja albumin nimi perustuu sen alkuperäiseen julkaisupäivämäärään.
Algorhythm on mun tämän vuoden kuunnelluin biisi, joten sitä ei tarvinne esitellä sen enempää. Myös 0.00, Time (feat. Ariana Grande) ja 19.10 pääsivät Spotify Wrappedin top viitoseen, että ei huono suoritus! Albumi on laatua konsepti, sillä lähes kaikkien biisien väleissä on siirtymät seuraaviin biiseihin, ja tätä ominaisuutta mä itse henkilökohtaisesti rakastan. Tämän takia tosin mitkään satunnaiskuuntelusessiot eivät onnistu, koska meikän piilevät asperger-ominaisuudet hyppäävät esiin ja sitten mää ärsyynnyn siirtymän keskeytymisestä. Albumi myös alkaa ja loppuu staattisella piippauksella.
Lyyrisesti mun lempparibiisejä edellisten lisäksi on 39.28, 42.26 (a.k.a. Feels Like Summer) ja 47.48. Mä myös RAKASTAN viimeksimainitun kappaleen loppua. Siinä Donald juttelee Legend-pojalleen ja kyselee häneltä, että mitä ja ketä hän rakastaa. Poika toteaa rakastavansa muun muassa isää ja äitiä kuin myös itseään. Donald toteaa rakkaudelliseen sävyyn, että ne ovat hyviä vastauksia. Legend kysyy vastavuoroisesti vanhemmiltaan, että rakastavatko he itseään. Hauska juttu: mun mielestä Legend kuulostaa aivan Bart Simpsonilta, kun hän korottaa ääntään sanoen "MOM!" ja kysyy saman kysymyksen häneltä, kun ei saa vastausta heti. Aivan ihana isän ja pojan keskusteluhetki.
Ja niinhän se on, että ei voi rakastaa muita ennen kuin rakastaa itseään. Se on vaikeaa, mutta todella tärkeä taito opetella.
this goes out to the girls who bump that jd and madlib / this goes out to the girls who bump that mf and talib / ay yo this goes out to the girls who bump that doggy style and illmatic / reasonable doubt, verdict, 6 chambers, blueprint, stillmatic / this goes out to the girls who bump that mainstream sh*t for real / this goes soul, funk, rock, jazz, girls play whatever you feel / punainen tiili, renesanssi, omin sanoin ja peeaa kakstuhatyksi
Siis tää levy. Tää toimii vieläkin. Veikkaisin, että jos soittaisin tätä jollekin Gen-ÅÄÖläiselle 10-20 vuoden päästä, olis kuulkaa muksut ihmeissään kun kertoisin, että "voi lapsoset pienet, kun tää on kuulkaa parikymmentä vuotta vanha levy". Mutta jotta tästä postauksesta ei tulisi kilometrin pituista (ja koska olen laiska), niin laitan tämän aikoinaan artistin itsensä jakaman blogipostauksen tästä levystä ja pyydän teitä lukemaan sen. Se on ihan semmonen lyhyt vaan, että ei hätää.
Ja hei, tällä levyllä on räpännyt Adam Tenstan kollega, Ruotsin oma Eboi!
burgundy red burgundy red red, up-close view of the man on the edge / rosewood, crimson, scarlet, your hues, far too far-fetched / burgundy
red, burgundy red red, done said too many times best kept hush / red lust
done bled too many times red red rust and what? / burgundy red, burgundy
red red, rose red, redrum, ear drums, tuscan, ruby red, harvest, code
red, burn your kingdom
Toisin kuinGlobe, tämä piti kuunnella parikolme kertaa ennen kuin se upposi. Ja sehän upposi.Syvälle jonnekin tonne mun aivojeni sopukoihin, josta paluuta ei ole. Heti kun Repent lähtee käyntiin, mun aivot vapauttaa semmosen määrän serotoniinia, että tätä levyä vois määrätä masennuslääkkeenä.
Ja koska olen tästäkin levystä täällä teitille niin avoimesti kertonut (ja koska olen laiska), niin tässäpä postaus, jonka piti olla musahaasteen osa, mutta josta muotoutuikin vähän niinku puolivahingossa kokonainen levyarvostelufiilistelypostaus.
Kuten Grade uusimmalla suomenkielisellä levyllä toteaa: "Vaik ajat on muuttunu, mulle sä oot ajaton."
liar i know your secret / liar you've never been misunderstood / and all your excuses, all of your lies, i don't need em
Mää kirjoitinkin tästä mokomasta mahtavuusläpyskästä ihan hetki sitten, mutta se tuli väsättyä englanniksi, joten kuvailenpa vielä nyt lyhyesti suomeksi, että mikä tässä levyssä niin kovasti kiehtoo.
Mä siis rakastin Hurtsia ihan kympillä aikoinaan. Mä muka samaistuin siihen musiikkiin, vaikken kummosempaa sydänsurua ollut koskaan kokenut. Siitähän Happiness ja Exile pääasiassa kertoivat. Ainoa biisi, johon oikeasti olen voinut samaistua on Help. Sitten menin naimisiin ja samaistuttavuus katosi, mutta ei se biisien kuunneltavuus siitä mihinkään kadonnut.
Sitten jotain tapahtui. Albumit Surrender ja Desire eivät iskeneet sitten yhtään. Mä en ole edes varma olenko kuunnellut Desireä kuin ehkä kerran. Mulla oli moni muukin lemppariartisti muuttanut tyyliään eikä todellakaan hyvään suuntaan ja harmitti aivan vietävästi muutama vuosi takaperin. Osasin onneksi siirtyä eteenpäin uusiin artisteihin.
Sitten iski vuosi 2020 ja koronavirus. Musiikki on ollut yksi harvoja asioita, joka on pitänyt mut tänä vuonna edes jotenkin pinnalla. CG:tä tuli kuunneltua eka sen puoli vuotta ja sitten veli bongasi Hurtsin uusimman albumin ja toimi tämän levyn sanansaattajana mulle. Mun veljen musamaku on aika erilainen nykyään verrattuna muhun, mutta se on silti laadukas ja uskon aina kun veli sanoo, että jokin albumi on hyvä. Ja sehän on. Aivan sairaan hyvä!
Äänimaailmat on jälleen kerran kuin huumetta mulle ja lyriikkahommat on tutusti hallussa. Kuten todettua niin kaikki biisit toimii, mutta silti on esiin nostettava kuitenkin voimakas Voices, mystinen Suffer, Slave To Your Love, suorapuheinen Liar, toiveikas Somebody, ruosteisen raju Numb ja mahtipontinen White Horses.
tell em that their brain is an app and they'll start using it
Jesse on man/amazing. Hän ei esittelyjä kaipaa. FOLKia fiilistelin viime kesänä, että käy lukemassa tästä, jos et vielä oo sitä tehnyt! Also sAIN JUST TIETÄÄ, ETTÄ JESSE ON _VIHDOIN_ PORI JAZZEILLA! Nyt ollaan kaikki sitten kunnolla koronan aikana, että päästään keikoille ja festareille, eiks niin?!
i got the right, to put up a fight / but not quite, 'cause you cut off my light / but my sight is better tonight / and i might, see you in my nightmare / ooh, how did you get there? / 'cause we were once a fairytale / but this is farewell, yeah
Tiesittekö, että tämän albumin julkaisusta on 12 vuotta ja meitsi tajusi vasta nyt, että albumin kannessa komeilee punainen sydän, joka on tyhjentynyt ilmapallo? Mä oon kattonut koko ajan, että se on rutattu paperisydän. Ei oo kaukana, mutta kuitenkin.
Muistan kun tää lätty julkaistiin ja eka ajatus oli ensikuuntelun jälkeen, että mitäs täällä tapahtuu. Kanye ei räppää vaan laulaa (autotunen höystämänä) ja musiikki on tyyliltään elektronista angstia. Asioita hieman tutkittuani selvisi, että albumi on tehty äidin kuoleman ja pitkäaikaisesta parisuhteesta eroamisen jälkeen. Eipäs ihme, että biisit huokuvat melankoliaa ja ahdistusta. Se ei kuitenkaan ole ensijärkytyksen jälkeen haitannut ollenkaan, koska tää on ihan oikeesti yks mun lempparialbumeita edelleen.
Tässä ei ole yhtäkään biisiä, jonka haluaisin skipata. Paitsi ehkä aikoinaan radiohittinä toiminut Heartless on semmonen, a.k.a. mä kyllästyin siihen ja mä kun kyllästyn niin oon välillä aika armoton. Kyllästymiseni kestävät joskus jopa vuosia. Tässä albumissa ei myöskään ole yhden yhtä biisiä, jossa olisi vilissyt kirosanoja, jota mä arvostan biisinsanoituksissa.
Welcome to Heartbreak on edelleen ihan lemppari. Piano, Kid Cudi, nokkelat lyriikat. Amazing on leuhkan voimakas bängeri. Love Lockdown ajoi mut tanssimaan villisti silloin ja tekee niin edelleenkin. Sekopäinen Paranoid ja voimallinen RoboCop on kuunneltava peräkkäin tietysti. Street Lights on niitä biisejä, joita en voi kuunnella seurassa, koska en halua itkeä muiden nähden. Ja See You In My Nightmares. Siis mää en yleensä tykkää Lil Waynestä, mut hyvänen AIKA, että mää rakastan hänen osuuttaan tässä biisissä.
Kuten eräässä aiemmassa postauksessa totesinkin, Kanyestä voi nykyään olla montaa mieltä, mutta hänen 2004-2011 tuotantonsa on kyllä aikamoista settiä.
i see the sun again, the night has passed / i know it's not too much but that's all i have
Tajuatteko, että tää artisti on 18-vuotias jäbä Turusta?! Ihan tajuttomia soundeja ja kuten Yle Uutiset sen parhaiten kiteytti: "Musiikkilehdissä hämmästeltiin biisin epäsuomalaisuutta ja kysyttiin, että voiko tämä tosiaan tulla Suomesta?" Kyllä voi!
Notes oli myös yksi näistä tän kakkavuoden iloisista yllätyksistä. Confused tuli eteen, kun pläräsin Spotifyn viikon suosituksia ja koska heti pidin kuulemastani, etsin artistin ja lisäsin em. biisin ja Blue Genesin omille listoille. Laitoin läpällä myös isälleni vinkkinä nämä biisit, koska hänkin tykkää tän kaltaisesta musakista ja eikös hän heti alkanut repeatilla kuluttaa kumpaakin biisiä. Ja hän oli myös se, joka mulle tiedotti uudesta albumista (Spotify kun ei osaa ilmoittaa yhtään mitään).
Tää levyskäinen on alusta loppuun ihanan soljuvaa ja pehmeää soulin ja elektronisen musiikin fuusiota ja ai ETTÄ kun mä r a k a s t a n . Kiitos Alec musiikista. ❤
Tottakai pitää edes yksi Michaelin mestariteos olla tällä listalla. Ja ei, se ei ole Thriller, vaikka sitä Maikkelin parhaimpana albumina pidetäänkin ja täysin ansaitusti. Syy, miksi valitsin tähän Dangerousin on yksinkertaisesti se, koska se oli juuri ilmestynyt kun meikälikka oli syntynyt ja sitähän rakas iskäpappa aikalailla luukutteli menemään kotona. Also mää rakastin Jamin ja Remember The Timen musavideoita jo pienenä ja kuuntelin koko albumia kannettavalla kasettisoittimella. Kyllä, luit aivan oikein! Tämmönen milleniaaliplikka on kuunnellut Michael Jacksonia c-kasetilta!
Nimensä perusteella tässä lätyssä on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Rakkautta ja anarkiaa. Tunteita ja tuoksuja. Okei, nyt menee vähän kliseiseksi. Haluan etenkin tässä kohtaa nostaa esille aliarvostettuja biisejä, kuten Why You Wanna Trip On Me, jossa ihmetellään, että miksi media haluaa keskittyä oikeiden ongelmien sijasta Michaeliin ja jatkuvasti kytätä ja kyseenalaistaa hänen joka liikettään. Can't Let Her Get Away, Who Is It ja Give In To Me kertovat kaikki epätoivoisesta rakkaudesta ja siihen liittyvästä nöyryytyksestä sekä petollisuudesta. Jälkimmäisin kertoo myös Michaelin luovuttaneen siinä, ettei kukaan ymmärrä häntä eikä hän enää jaksa auttaa ihmisiä siinä. Also GITM:ssä on aivan sairaan hyvä riffi by The One and Only Slash.
Surullista, ettei MJ ole kuulemassa tätä, mutta minä ymmärrän. Olen aina ymmärtänyt. Nyt ihmiset tietysti haluaa päteä ja sanoa: "mUttA EThäN sÄ eDeS TUNtenUt SItä!!!1" Ensinnäkin: ette tunteneet tekään. Toiseksi: miksi pitää aina uskoa heti kaikki mitä mediassa lukee ja sanotaan, ja miksi pitää uskoa juuri aina se kaikkein pahin kaikista ihmisistä? Kolmanneksi: mun ei tartte tuntea ihmisiä ymmärtääkseni heitä. Mulla on ollut pienestä asti hyvä intuitio, empatiakyky ja vibatutka, jolle olen osannut antaa vasta aikuisena arvoa. Mulle ei myöskään kannata alkaa mistään Michaeliin liittyvästä feikkiuutisesta. Mulla on faktoja hihat ja taskut täynnä, locked and loaded.
Fun fact: mulla on jossain tallella vieläkin se Dangerous-kasetti, jota kuuntelin pienenä PALJON. Sillä kyseisellä kasetilla oli vain eräs pikkuinen vika: siinä oli Jamin ja Dangerousin eli ekan ja vikan raidan kohdilla biisit jotenkin sekoittuneet epämääräiseksi takaperoiseksi sössönmössöksi ja se aina haittasi vähän kuuntelua. Jostain syystä aloin tottua tähän bugiin (ja jopa tykätä sumuisen häiriintyneestä Jam-osuudesta Dangerousia kuunnellessani), ja kun kuuntelin muutamia vuosia myöhemmin Dangerousia paremmalla laadulla, mua vähän harmitti, kun tätä uniikkia vikaa ei biiseissä enää ollut.
Ei voi jättää vielä lopuksi mainitsematta levyn loppupuolta: itkettävän kaunis Will You Be There, mahtipontisen gospel-henkinen Keep The Faith, alun perin AIDSiin kuolleelle Ryan Whitelle omistettu Gone Too Soon, jonka lyriikat soveltuvat nyt myös itseensä Michaeliin sekä albumin vaarallisen upea nimikkobiisi Dangerous.
as i lift my head today the wind takes me away and i felt like you / resting deep inside my chest i just put you to rest / i'm back with you
Viimeinen, mutta ei suinkaan vähäisin albumi. Hyvänen aika, tää nainen on yks parhaimmista.Tämä albumi on kaunis kokonaisuus ja todellinen tutkimusmatka itseen. Olen tästäkin albumista tehnyt jonkin sortin arvostelun, mutta lähinnä keikalla esitettyjen biisien pohjalta. Käypä lukemassa se tästä!
On kuitenkin yksi biisi, jota Seinabo ei esittänyt keikalla, mutta joka on aivan ihana ja jota olen myös opetellut itse laulamaan. Truth on todella simppeli, mutta sydäntäsärkevän kaunis biisi. Kun itsellä on mennyt vähän huonommin, tämä biisi on saanut mut itkemään ja tuntemaan kaikki tunteet täysillä. Seinabo on itsekin sanonut Instagram Q&A:ssa, että Truth on yksi hänen omia lemppareita lyriikoiltaan.
Kuuntele biisi tästä ja nauti yksinkertaisesta mutta kauniista pianon soitannasta ja Seinabon upeasta ja monipuolisesta äänialasta.
Mää oon huono loppusanojen kanssa, joten sanon nyt vaan, että kiitos kun jaksoit lukea ja kiitos että olet. ❤
Oh how I loved you back in the day. How I listened to your first 2 albums every morning. 7 years ago, my mornings started with Silver Lining or Exile, depending on which album I started my listening sessions with the day before. And then one of you featured in a song by a DJ I usually don't like, but MAN that song was a banger! Still is.
Then something happened. The third album. There were a couple of nice singles, but the overall vibe was - as my former favourite artist Kanye would say in his track Love Lockdown - wrong. I liked Rolling Stone, Slow and Kaleidoscope, but that was it. Then the next album... well I must admit, I can't remember any of the songs because there's a chance I only listened to it once and when I asked about it from others, they said it was boring. It hurts to even write this (pun intended), I hate giving critique so much.
Oh, but then. BUT THEN. I don't know whether it was the Covid-19, some reboot in Theo and Adam's lovely creative brains, BUT FAITH. Man oh MAN have you gone back to your roots! This album is AMAZING. Every song is as great as the next one. Of course, some songs demand a certain mood or vibe (for example All I Have To Give or Redemption), but in a perfect mood all of the songs are absolutely unskippable.
Voices was an instant favourite. I could listen to it all day. Suffer is slow-burning, dark, even sensuous melancholy. Slave To Your Love has a gorgeous melody and beautiful sounds. Even though I can't relate (only through empathy and loved one's experiences), I love the lyrics of Liar. Somebody has a victorious feel of getting out of a toxic relationship (also you MUST check out the music video). Numb has a powerfully rusty and anarchic vibe. Redemption demands a certain mood, but the bridge is so mighty I can't help but feel powerful and that I can do anything whenever I listen to that part. And White Horses. Loving the lyrics, the sound, Theo's voice.
Faith by Hurts has everything for everyone. I LOVE IT. 12/10, will recommend! The perfect album for dark days.
Mun piti kirjoittaa taannoisesta Jesse Markinin keikasta, mutta se pikkasen viivästyi ja sitten se viivästyi ihan liikaa. Kunnes tajusin, että sieltähän on albumi tulossa toukokuun lopussa, joten voin ihan yhtä hyvin viivästyttää postaukseni kesään asti.
Kuten aiemmassa postauksessa Jessen singleistä jo totesin, Jessen uusi indie-tyyli on D A B O M B. Siis aivan upeaa. Tällaista musiikkia ei ihan joka pojalta tai tytöltä löydy. Mun on ollut vaikea kuvailla mun musamakua viime aikoina, koska en halua sanoa sekalainen, sillä se implikoisi kuitenkin, että kaikki käy, koska ei todellakaan muuten käy. Tästä lähin sanon, että kuuntele Jesseä, niin tiedät mun musamaun. Mun musamaku on Jesse Markin. Ja Michael Jackson. It's a fifty-way tie.
Heti kun FOLKin älppärit lähti myyntiin, mää klikkasin itteni välittömästi Katin Tavaraan ja pistin tilaten. Sitten lähti liian monen päivän mittainen kärsimätön odotus.
Kun perjantai 31.5. vihdoin koitti, oli albumi jo klo 00.00 Spotifyssä. Pikkasenko teki mieli kuunnella FOLK läpi, mutta ei. Järkeni ääni sanoi mulle: "Nyt vielä pieni hetki kärsivällisyyttä, Ems. Kuuntelet sitten illalla kun se on tullut Postiin, haet sen sieltä, veli tulee kylään ja laitatte soimaan LP-soittimella, kuten kuuluu."
Matias sanoi, että toi logo näyttää ihan multa. I'll take it!
Pikakelataan tähän päivään. Olen kuunnellut FOLKia vähintään kaksi kertaa päivässä putkeen viimeisen viikon ja 3 päivää. (Oikeastaan tätä ja iki-ihanaa Rosie Lowea, jolta myös tuli toukokuussa uusi albumi). Tietysti ne ehdottomat lempparit ovat sieltä muotoutuneet, joita kuuntelen enemmän kuin muita, mutta tältä albumilta löytyy joka mielialaan oma biisinsä. Kun olen iloisen chilli, kajarissa soi Sunshine. Kun kropassa riittää energiaa ja tanssituttaa, pistän Treatin soimaan (ja vedän lihasmuistista Didin koreoo). Kun raivostuttaa, rauhoitun ja laitan jonoon Peelin, Run (One Dropin) ja Firen. Kummasti auttaa, vaikka kaikissa biiseissä vallitsee tietty kaoottisuus. Kaoottinen musiikki rauhoittaa mua, kun olen vihainen.Kun olo on melankolinen, Jericho ja Hope auttavat ja tuovat toivoa.
Nyt laitan levyn soimaan ja tunnelmoin. Kirjoitan ajatuksiani ylös. I'll let myself flow.
Driving Ms. Daisy in Millennium Falcon. Jesse lentää haukan lailla syvistä vesistä. Miles away / miles away from all I've known / apply the pain / inside my veins, I might explode. Ihmiset ovat vihanneet ja heittäneet lokaa niskaan, mutta Jesse ei menetä kontrollia ja nousee ylös kaikesta huolimatta. Soundi on rosoisen chilli ja kotoisan akustinen.
All I wanna do is drop these and Peel. Biisi, jonka Jesse esitti myös Olympian keikalla. Kuulosti jo siellä aivan timanttiselta. Rakastan tämän biisin äänimaailmaa. Tämä on just sitä parasta bestii. Jo biisin alku puhuttelee: You gotta lotta s*** up on your mind / that I can tell / trying to hide it, so they wouldn't find / when you might as well / let it out / like a pressure valve, all the tensions out / like what you vexed about, see when you breaking down / I knew how you felt / basic human nature, stay alive and well. Ain't that the truth. Paljon mielessä kaikkee, mutta ei halua sanoa mitään. Välillä kyllä tekis mieli päästää kaikki ulos, muttah niin. Jesse on kuitenkin just siellä asian ytimessä.
Run it how you run it as long as the shoe fit. AAAAA tässäkin kyä sellasta ääntä ja meininkiä, etten kestä. Ja mitä riimejä. All black way before Son of Odin / The freshest prince with the peppermint. Thor ja Will Smith mainittu. You got my vote. Tämä soi myös keikalla livenä ja painui mieleen. Punaisia strobovaloja. Täydellisyyttä.
Oh, I'll Treat you so right. Tähän upeaan biisiin reenattiin koko kevään, mutta suureksi harmiksi tämä ei koskaan päässyt esitykseksi asti. Tunneilla kävi niin vähän väkeä, ettei tästä oikein olisi saanut kunnollista esitystä aikaan. Reenipätkiä on kuitenkin olemassa ja koreografia tuoreessa muistissa, että kyllä tästä jotain sais kasaan. Didin koreografia ansaitsisi tulla nähdyksi ja kuulluksi!
But no, from the Root we can start again. Jesse latoo suoria totuuksia mustien omista kokemuksista tässä maailmassa. Todella kaunis äänimaailma. Jessen räppi ja kertsien laulu sulautuvat huikeasti yhteen. Vaikka Jesse käyttää rajua kieltä, tässä on jotain todella herkkää ja traagista. Puhutaan kokemuksen syvällä rintaäänellä. Ja hei, Jesse, jos satut ehtimään lukemaan tätä, niin kerropas viittaako "going out like Tony just to become a legend" juuri siihen mihin mää luulen? Terveisin MarvelFanGirl92, joka tykkää lukee liikaa rivien välistä. Vaikkei viittaisikaan, niin mää tulkitsen sen tästä eteenpäin omalla tavalla.
I ain't playing with this Fire, try to hold what it require. Tässä taas sitä kunnon indiehyvää. Tässä musan hienossa lajissa voi yhdistää eri musiikkityylejä samassa biisissä. Verset on yhtä kaoottista elektropunkkia ja kertsi iloista akustista kitaraa. Nopeaa räppiä ja sanojen havinaa. Tulella ei leikitä. Tuli on hyvä renki, mutta hyvin huono isäntä.
Tähän väliin sanon, että mää diggailen ihan kybällä näitä interludeja biisien väleissä. Näitä ei paljoo nykypäivänä näe eikä kuule. Ne nivoo biisejä hienosti yhteen.
I Will Shoot. Ehdottomasti lempparein versenpätkä koko maailmassa on tässä biisissä: Tell em that their brain is an app and they'll start using it. Ja edelleen, tämä biisi oli mun viime vuoden kuunnelluin biisi Spotifyn mukaan. En ole vieläkään kyllästynyt. Biisin lopussa kikkaillaan kivasti: ihan kuin biisi loppuisi, mutta eipäs lopukaan. Se jatkuu vielä muutaman sekunnin. Myös piano on täyttä rakkautta.
To get to our promised land you gotta start with Jericho. Täydellistä. Aivan uskomattoman kaunis. Muistan kyynelieni valuneen vuolaina, kun kuuntelin tätä ensimmäisen kerran. Piano, äänimaailma, lyriksit. It's a maze what we face everyday / I ain't afraid no more. Siltä on tuntunut viime kuukaudet, ellei jopa viimeiset kaksi vuotta. Mutta niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin aina, uskon oikeasti että asiat järjestyy. Let it stand for hope / that we redesigned / so we see the skies / I believe it's close / do believe it's time / get some peace of mind.
Day's long, oh my Sunshine. Rakastan kertsiä, soundeja, biittiä, sanoja. Biisissä käsitellään elämän huolia, murheita, epäuskoa, vääriä ihmisiä elämässä. Kuitenkin valo pilkahtelee elämään sumupilvien välistä. Perhe kannustaa ja uskoo suhun.
A Quiet Place. Tämä ei ole biisi vaan pätkä kahden nuoren pojan keskustelua kuinka on rauhaisaa istua hiljaisessa paikassa. Pätkä on Freshin ja Chuckyn keskustelusta, joka käydään elokuvassa Fresh. Voin samaistua tähän myös aika vahvasti.
Chucky: It's quiet here.
Fresh: Yeah, I like to come here.
Chucky: It's lonesome. You know what's whack. When I'm down with the posse or at home and everybody be screaming and yelling, it gets real lonesome. It be like crowded and noise and screaming. And suddenly it feels like I'm the only one there.
Fresh: The more people there is, the lonelier it get... I have this dream.
Chucky: Yeah, like what?
Fresh: Nothing, sometimes I have it, that's all.
Big Mood.
Hope. Albumin viimeinen biisi. Loistava valinta albumin loppukaneetiksi. Tässä on nimensä mukaisesti sitä toivoa ja tsemppiä. Elämässä tulee vastoinkäymisiä: ystäviä lähtee elämästä, koska eivät ymmärrä, lapsuuden haasteita erinäisistä syistä ja ihmiset eivät usko suhun ja sun kykyihin. Sää voit kaatua seitsemän kertaa ja nousta kahdeksan. The ground is breaking / I'm impatient / off the pavement / towards our haven / walls are caving, overtaking palpitations / thoughts are racing / still can not turn away / cos I feel it down in my bones / something I haven't been feeling before / they told me I should be letting it go / let it all go / what do they know?Yup, what do they know?
This dude right here. Man/amazing. Kiitos musiikista. Since 2012.
It's Fall 2015. My husband has just started to play the all new FIFA16. While he is playing in our living room and I'm lying on the sofa playing with my phone, I hear the most awesome sounds. Because Fifa is not about music and finding out what song is playing is not very practical, I had to go through dozens of songs from the playlist to find the right one. When I found the right song and artist I went straight to Spotify and played all the songs from that artist.
The artist was Seinabo Sey and the song was Pretend.
And that song was the first song My Queen performed. I straight up started to scream and then cry. And that was my mood through the whole show.
The show was just... perfection. Seinabo is a true visionary. She wore a gorgeous sequin dress and even though it was a challenge to take photos and videos of her because of the sequins, it was also a pleasure for the eyes. You could see the reflections of the sequins all over the ceiling and walls.
The band and the background singers. The sheer amount of different drum sets, keyboards and instruments. And I just loved the live versions of the songs. They were amazing and Seinabo is a true live performer.
The second song was Pistols At Dawn. I immediately started to cry. I bet that is my favourite song of all the songs. In the whole world. I love everything about it. It's so mystical, dark and full of raw energy. It was just phenomenal hearing it performed live. It was just about the only song I have wanted to hear live. The live band gave it an awesome afrorock vibe. And they didn't forget about the pistols, the essential part of the song. I'm against all guns, but as a sound effect in a song... What a power move.
You was just beautiful. Full of soul and dem deep bass. The band and background singers did an incredible job. Just wow.
Hard Time has some very powerful lyrics and very interesting beat and mood. This was just amazing to see live. I loved how the background singers captured the very essence of this song. It really became alive.
I Owe You Nothing. Man what a b'dass song and a B'DASS PERFORMANCE. I fell in love with this song immediately when it came out as a single. The live version had very cool rock vibes.
My Eye was so... I don't know the English or even the Finnish word for this, but mysig. Oh well, at least Seinabo would understand the word and other Swedish peeps. Seinabo sat on a bar stool all by herself, all spotlights on her and she had this echoing gramophone-like mic with her. Sorry, I have zero clue about all the technical terms and words, but yeah. Such a mysig performance.
Remember was just phenomenal. Seinabo also sang Jacob Banks' parts and it was soooo AWESOME. "Show me some stars beneath this, beneath this ceiling". Seinabo's luminous dress provided the stars for the night.
"And when the going gets rough and life gets tough, don't forget to Breathe." Wow. I'm still crying to this song. I screamed and sang along and cried when Seinabo performed this. I just don't have any words. The most important song.
I have a little confession though. I wasn't sure about this song at first. Can't exactly say why, but when I really tuned in and listened to the lyrics, it hit me right away. Now I love every second of this song.
Never Get Used To is Seinabo's song to his late father, Maudo. He spoke about him after singing this song. And, you guessed it, I started to cry. This is a touching song with heartwarming vibes, but when you really listen to the lyrics, it really hits you right in the feels. All you girls and boys without parents, listen to this.
Words is inspired by her mother Madeleine. The last verse goes:
My will is pure, I adore Grief and give all of me All I have, all I am and all I wish to be To be part, to be part of your harmony Still in my mind, I'm in the corner singing off key
Well not today, my queen.
Who is one of my fave upbeat songs, even though the lyrics probably ain't the most upbeat. I so would've wanted to stand up and scream the lyrics from the bottom of my lungs!
FINALLY WE GOT UP. I know, Seinabo's music is not exactly the most upbeat music and maybe won't make you dance that much. But still I love to stand up at concerts because I simply can't stay still and sitting down at concerts is almost torture for me. Luckily when Seinabo started Younger, she wanted us to stand up and sing with her. When she sang "you know you ain't getting any..." we shouted "YOUNGER, YOUNGER, YOUNGER, ARE YOU?" It was a beautiful moment of unity.
Still was another song where Seinabo wanted us to sing with her. I always love these moments.
"Peace and love. Uhhh... Is there any particular vibe you're interested in?"
NOW IT'S A PARTY! It was time for GOOD IN YOU. Man I LOVE this song! It's so full of joy and party vibes (and still it makes me cry, why you do this Seinabo?!). And even though the song is about a man and a woman meeting at a club and sweet talking and stuff, I find my own deeper meaning from the song. Like I said in my review about this song, I really feel like Seinabo is saying to me to find the good in me. It has been hard lately, but I will never stop striving.
Even though I didn't want this night to end, it was time for the last song. Hold Me As I Land. Dimmed red lights set the mood right. So delicate and beautiful. Perfect way to end a perfect show.
I never would have believed that I would say this but... Thank you Fifa for bringing Seinabo Sey into my life. I have gotten so much from her. Beautiful melodies, lots of inspiration and the most meaningful lyrics. I am not a black woman, but I am a young woman (2 years younger than Seinabo) and I can recognize myself from a lot of the struggles she talks about in her lyrics. Seinabo is so genuine and deep as an artist. She is true to herself. She is all about class and high end fashion, but at the same time she keeps her feet on the ground. I love that.
Seinabo, you are The Dream. You made my whole year with your beautiful new album and your phenomenal show. To quote one of your fans I found from Instagram:
"Vad Beyonce är för dig är du för mig." (Elin Waernström)
The Megaphone Statesta tuttu Jesse Markin on tarjonnut tänä vuonna kolmen soolobiisin verran puhdasta mahtavuutta. Viimeksi 2012 musiikkia julkaissut Jesse yllätti ainakin meikäfaninaisen, kun yhtäkkiä tipahti indie-viboja huokuva kahden biisin single, Blood/Will Shoot. Muutaman kuukauden päästä tästä eli viime viikolla Jesse julkaisi uuden singlen Treat.
Ja oi kyllä, on meinaan D A B O M B, koska mulla lähtee välittömästi koko kroppa tanssimaan! (Pls Didi, ota Treat johonkin sun koreografiaan biisiks, tuun aivan heti reenaamaan ♥♥♥♥♥)
Ihan ihan IHAN aluksi mulla oli hieman sulattelemista Ekow'n a.k.a. E. Thelon n.k.a. (now known as) Jessen uudessa tyylissä. Piti kuunnella ensin muutamaan kertaan Blood ja Will Shoot vuorottain vuoronperään. Ja sittenhän mää kuuntelin. Aika monta kertaa peräkkäin. Varmaan miljoona, koska tää on parasta indie R&B-musiikkia maailmassa. Kyllä, uskallan sanoa näin. Mää en yleensä halua tituleerata mitään parhaaksi missään, koska aina voi löytyä parempi jostain (typical INFJ thinking), mutta nyt pistän niin sanotusti jalkani maahan ja sanon, että PARASTA.
Ja kuten tekstistä näkyy, niin Treat upposi välittömästi ensitahdeista lähtien. Ikuinen tanssijan sieluni rakastaa.
Arvatkaas pojat ja tytöt mitä? Se on kuulkaas ny sillä tavalla, että kun mulla luonnistuu jostain ihmeen syystä nää musiikkihommat englanniksi, niin...
Boy oh boy, aren't you anglophiles in for a treat! (and grammar/error nazis, be warned, I haven't done this in a while so prepare yourselves) Because I'm gonna write in English for a change!
Pori Jazz was UH-mazing. I mean, DAYMN. So many marvelous artists and fantastic musicians that I just can't even. First we were supposed to go there on Friday only, but as we were browsing Saturday's set list we simply could not stand the thought of missing all the great performances set for that day! I mean hey c'mon, how we would've been able to miss The Phenomenal Erykah Badu, The Awesome Cory Henry or The Amazing Chaka Khan?
What in the world is going on with my hair!? #itsthehumidityy
I managed to film all the performances we saw, except for Ms. Badu. The security personnel were quite strict during her show and told all the people who tried to take photos or videos to stop immediately. Don't know why, but I didn't really mind. Got to enjoy the performance more and didn't need to focus on filming. Her show was awesome and bad ass even, I might say. Erykah is the true boss lady of soul! And despite of the security personnel, I got a few photos of her just for me. I'll upload one of them here, of course.
We had nothing but sheer luck this weekend: this was the only rainy day. The rest of the time it was over 20 degrees celsius (the nights were cold as heck though).
FRIDAY
Kandace Springs Samm Henshaw & The Sound Experiment Rhye Yussef Dayes presents Black Focus Herbie Hancock Jamiroquai
The festivities kickstarted with Kandace Springs, a young and sweet piano playing afro-headed talent. I loved her songs and stage persona. She had a very talented group of jazz players with her. Smooth tunes and mellow atmosphere. What a perfect start to our weekend of jazz!
Up next was the first artist we actually were waiting for - Samm Henshaw. Like he said many many MANY times after performing and hearing our reactions, AMAZING. Before Pori Jazz we listened to a few artists beforehand and Mr. Henshaw was one of them. It was love at first listening when I listened to These Hands, both the original and Oliver Nelson remix. He also had an awesome band with him, The Sound Experiment. And according to his own words, Samm said it was his first time in a long time that he was performing live. It sure went well enough for us not to notice that! Absolutely loved them all, without a doubt!
Rhye. What can I say? When I listened to their music before Pori Jazz, I was 100% sure the singer is a 30-40 year old black woman with dreadlocks and a genuine stage persona oozing soul. Boy was I totally wrong. Rhye's lead singer is a white male, about 40 years old and looks like a family man. Still, they sounded so amazing. I just stood there in awe while listening to them. Mesmerizing. I still listen to their songs every once in a while when I'm in the mood for some eerie love songs.
Then the whole festival area exploded, when the great Yussef Dayes and his bass player and key boardist took over Lokki Stage! I still get chills even thinking about their set. They were so good, I almost want to say PERFECT. You could see that Yussef was the heart and soul of the trio. He led the whole thing and everything was perfected by the minute, nay, by the second. Wow. I don't even know what to say anymore. Just watch it from the video and enjoy. LOVED THEM FROM THE BOTTOM OF MY HEART. Much respect and love.
Herbie Hancock is legen - wait for it - DARY! Legendary! His show was very experimental and he had a truly talented band with him. Of course I had to film the part where they play Cantaloop! An absolute classic!
Last but not least... Jared? Juicebox? Jellyfish? JAMIROQUAI!
You got yourselves a hardcore fan! Let me tell you a story: I didn't like Jamiroquai at all when I was little. I thought it was boring, too artsy and "music for adults". How childish I was (well duh, I was a child). All those years wasted on shitty music (ok no, a huge part of it were a big deal in my life at some point). I even remember stating after singing Cosmic Girl on Singstar that I hate the song and I never want to sing it again. Well guess who sang it at Pori Jazz from the bottom of her lungs?! I love Automaton more than anything and the older classics... Wow. If I had lived my mid-twenties back in the 90s, I probably would've been totally in love with Jay Kay.
Awesome ending to an awesome day. To be continued...
SATURDAY
Michael Kiwanuka
(Erykah Badu)
Cory Henry & The Funk Apostles
Chaka Khan
Saturday started with the chill, African tunes of Michael Kiwanuka. Sun was shining from a cloudless blue sky, people were chilling on the grass. I almost fell asleep on the ground. A perfect way to start the next and last day of Pori Jazz.
Then it was time for Erykah Badu, the originator of Baduizm.Even though I didn't get to film her show at all, I want to dedicate a few words to her and her brilliant live band. Her drummer was extremely skillful and because the soul diva was running a bit late (not surprising), he put on a little showcase of his mad drumming skillz. Man he was GOOD! When finally the Queen of Soul walked to the stage, we felt ourselves a bit weird first. No offense, but she seemed like a stoned drug addict. But soon we realized it was a part of her on-stage persona. She had a ginormous white stetson hat and heavy boots and I loved her red Native American-styled dress. She performed songs like Appletree, Rim Shot and See You Next Lifetime, and man, I fell in love with her mellow and extremely feminine soul music. Whenever I feel chill and empowered, I love to listen to the sweet tunes of Erykah and especially Baduizm.
I have never danced as much as I danced when Cory Henry was playing with the Funk Apostles! The Funk Apostles played mostly funky cover versions of old classics such as Staying Alive by Bee Gees. He had an extremely talented band with him and two future Whitney Houstons and Tina Turners! Can't remember their names for the life of me, but boy oh boy did they have SOUL written all over them! Safe to say that I had the time of my life during their show. Absolutely amazing!
Last but not all the least: Chaka Khan. The Kween of Funk had it all. The style, the hair, the background choir AND THE SURPRISE FEATURE ARTIST.
Yes. She brought ERYKAH BADU BACK ON THE STAGE WITH HER AND OMG I DIED. I just wanted to cry looking at Erykah fangirling over Chaka and messing up with the song lyrics they were singing together. You and me both, Erykah. You and me both. It was the perfect ending to a perfect festival.
Oh. My. Goodness. Tää biisi on edelleenkin DA B O M B.
Mää selailin joku päivä tässä for the heck of it mun vanhoja blogimerkintöjä viiden vuoden takaa ja sitä kautta törmäsin tähän legendaariseen biisiin myöhäisteinivuosilta. Ah. Niin huippu. Wale ei oo vähään aikaan ollut enää mun lemppari, kun siirtyi Maybach Music Groupin yhteyteen, mutta nää vanhat raidat niin... Wow. Dem chills.
Ja tässä toinen mokoma mahtavuus. Mää muistan vieläkin elävästi, kuinka mää kävelin kouluun pimeinä syys- ja talviaamuina ja tää jytäs kuulokkeissa. Lumihiutaleet leijuivat taivaalta ja fiilis oli kuin musiikkivideossa. Olo oli hyvin ambitious. Biisi siis teki tehtävänsä.
Ajattelin ensin, että vaikka tää ei ookaan kovin vanha niin haluan fiilistellä tätä silti, koska tätä ei oo vieläkään Spotifyssä ja oon täysin Youtuben varassa, jos tätä haluan kuunnella. Mutta sit äkkäsin, että ensimmäisen kerran mää esittelin tän biisin teille 2012 marraskuussa. 4 hitsin vuotta sitten. Olin lukiossa sillon! Että on tästä jonkin verran aikaa jo. Tuntuu vaan niin uudelta. Varmaankin osittain siksi, ettei Gracias oo tipauttanut uutta matskua hetkeen, koska on viime aikoina keskittynyt näyttelijänuraansa, jolle mää en siis anna muuta kuin paljon rispektiä ja toivon menestystä. Oon kuitenkin tullut tulokseen, että odotus palkitaan, joten mä jaksan odottaa.
Olin myös lukevinani Graden FB-sivulta, että Ekow'n eli E. Thelon eli Jessen kanssa olis tekeillä jotain collaborationia ja mulla jäi yks sydämenlyönti väliin.
Tänkin olen varmasti joskus jakanut täällä blogin puolella, mutta jaetaans uudestaan. Tää on kans yks mun ehdottomia lempparikipaleita syksyn tullen. Psykedeelisempi ja melankolisempi versio Graden Night Shiftistä. Turtaa synkkyyttä ja utuista eteerisyyttä. Ah. Kaunista.
Oikeesti. Tää biisi. Vitsin kylmät väreet pitkin kehoa. Niin ihana. Ja oli muuten eka biisi, jota kuunnellessa aloin itkeä, kun MJ kuoli. Siihen asti ei mitään paitsi epäuskoa ja keräsin jonkin sortin patoa varmaan, koska se räjähti ja tulvi valtoimenaan. Surullisinta tässä biisissä on kuitenkin se, että MJ kirjoitti tämän tuntiessaan suurta yksinäisyyttä. Luin jostain, että hän joskus lähti iltaisin kävelylle kotoaan, istui penkille ja odotti, että joku tulisi juttelemaan hänelle. Kukaan ei pysähtynyt juttelemaan, joten hän meni takaisin kotiin. En tiedä onko tämä totta, mutta niin surullista ja varmasti monen julkisuuden henkilön ongelma. Tunnetaan paljon ihmisiä, mutta silti kenestäkään heistä ei välttämättä tule sun oikeita ystäviä.
Anyhoops. On niin kaunis biisi, kertakaikkiaan.
MJ:llä oli kyllä tasoja ja ääripäitä. Stranger in Moscow on yksi surullisimmista ja kauneimmista biiseistä, mutta sitten on biisejä kuten Speed Demon, P.Y.T. ja tämä. Video on ihanan kasari ja huvittava, mutta sanoma on kova. MJ slämmää kaikki häneen liittyvät huhut ja juorut kerrasta poikki. Avaruusajan dieetti, jäädyttäminen, norsunluurankokeissi, Bubbles. Kaikki. Muita tämänkaltaisia biisejä on Tabloid Junkie, Privacy ja Xscape. Suosittelen kuuntelemaan nekin.
Huge L on sen sortin miekkonen, että sen musan pariin palaan joka syksy. Sillä ei juuri ole ilosia duuripainotteisia biisejä, ja jos ne on, niin ne on jokseenkin ironisia tai kertoo esineestä tai asiasta, kuten sen nahkarotsista tai polkupyörästä. Sen lyrikseillä ei joskus ole mitään sen suurempaa merkitystä kuin että ne rimmaa hienosti ja kikkaillaan sanoilla. Niin hän on sanonutkin eräässä taannoisessa haastiksessa. Ja joskus taas sen sanat on niin diippejä omalla tavallaan, että huhhuh. Hugen biiseistä saan syksyyn tarvittavaa voimaa ja jaksamista, niin absurdia kuin se onkin.
And then there's Common. This smooth, dark, sweet, handsome man from Chi-city. Commonin ääni on niiiiin ihana ja pehmeä, että en kestä. I just can't even. Tässä on myös todella ihanat sanat ja kaunis äänimaailma.
TÄÄ. SIIS TÄMÄ. ÄÄÄÄÄ. Spotify on ollut tän illan kaputt ja oon joutunut turvautumaan Youtubeen ja omaan muistiini ja fiiliksiini. Kuuntelin Commonia ja Kanye Westiä ja TÄMÄ IHANA AH NOSTALGINEN BIISI OLI SEURAAVANA EHDOTUKSISSA. Niin parasta ja niin 2000-lukua. Ainakin noi Commonin ja Kanyen vaatteet. Vielä ku oltais saatu John Legenda tohon oikeesti laulamaan eikä vaan playback-nauhana soimaan niin *tähän monta sydäntä*. Kanye oli vielä hyvä ja ei-itteensä täynnä ja Common nyt oli Common. Upea oma itsensä.
Mun nostalgiannälkä oli oikeesti suuri ja tästä jää tosi iso osa biisejä julkaisemati, mut päätin tässä in the middle of writing, että vois heittää tähän tasaisen määrän näitä biisejä, niin heitetääs vielä viimeisenä mutta ei todellakaan vähäisimpänä...
Jos etsit sanakirjasta sanan "eeppinen", tämä biisi on siinä esimerkkinä. Okei ei ole, mutta pitäisi olla, KOSKA SITÄ TÄMÄ ON ja isolla E:llä. Tää on alusta loppuun asti niin upeasti muodostettu mestariteos, että mulla menee oikeesti kylmät väreet, mä itken, olen onnellinen ja kokolailla täynnä euforiaa. Jos ei progesta paljoa tiedä, niin sitä voi luulla, että tässä on 5 eri biisiä, mutta ei. Reilu 22 minuuttia yhtä ja samaa biisiä, ja täyttä musiikkia.
Jos oikeesti kuuntelet koko kyseisen biisin, odota puoli minuuttia. Se jatkuu vielä. Se on ikään kuin koko albumin lopputekstitys (ja jota se olikin 2014 Dream Theater-kiertueen aikana, tämän biisin soidessa isolla screenillä luki kaikki mahdolliset artistit ja krediitit). Siinä ei ole paljon, pianoa ja vähän sähkökitaraa, mutta mielestäni se nivoo yhteen koko biisin ja samalla koko kyseisen Dream Theaterin albumin.
Vaikka mää aina sanonkin, että mun olo ja mieli synkkenee syksyllä, niin musiikki on aina, AINA auttanut mua jaksamaan. Ja sitä se tekee nytkin. On ihan parasta löytää uutta musiikkia just syksyllä ja talvella. Vanhat biisit herää eloon, vaikka luonto ympärillä kuolee hetkeksi.
