Musical frissons: Nostalgic vibes.

Oh. My. Goodness. Tää biisi on edelleenkin DA B O M B.

Mää selailin joku päivä tässä for the heck of it mun vanhoja blogimerkintöjä viiden vuoden takaa ja sitä kautta törmäsin tähän legendaariseen biisiin myöhäisteinivuosilta. Ah. Niin huippu. Wale ei oo vähään aikaan ollut enää mun lemppari, kun siirtyi Maybach Music Groupin yhteyteen, mutta nää vanhat raidat niin... Wow. Dem chills.

Ja tässä toinen mokoma mahtavuus. Mää muistan vieläkin elävästi, kuinka mää kävelin kouluun pimeinä syys- ja talviaamuina ja tää jytäs kuulokkeissa. Lumihiutaleet leijuivat taivaalta ja fiilis oli kuin musiikkivideossa. Olo oli hyvin ambitious. Biisi siis teki tehtävänsä.

Ajattelin ensin, että vaikka tää ei ookaan kovin vanha niin haluan fiilistellä tätä silti, koska tätä ei oo vieläkään Spotifyssä ja oon täysin Youtuben varassa, jos tätä haluan kuunnella. Mutta sit äkkäsin, että ensimmäisen kerran mää esittelin tän biisin teille 2012 marraskuussa. 4 hitsin vuotta sitten. Olin lukiossa sillon! Että on tästä jonkin verran aikaa jo. Tuntuu vaan niin uudelta. Varmaankin osittain siksi, ettei Gracias oo tipauttanut uutta matskua hetkeen, koska on viime aikoina keskittynyt näyttelijänuraansa, jolle mää en siis anna muuta kuin paljon rispektiä ja toivon menestystä. Oon kuitenkin tullut tulokseen, että odotus palkitaan, joten mä jaksan odottaa.

Olin myös lukevinani Graden FB-sivulta, että Ekow'n eli E. Thelon eli Jessen kanssa olis tekeillä jotain collaborationia ja mulla jäi yks sydämenlyönti väliin.

Tänkin olen varmasti joskus jakanut täällä blogin puolella, mutta jaetaans uudestaan. Tää on kans yks mun ehdottomia lempparikipaleita syksyn tullen. Psykedeelisempi ja melankolisempi versio Graden Night Shiftistä. Turtaa synkkyyttä ja utuista eteerisyyttä. Ah. Kaunista.

Oikeesti. Tää biisi. Vitsin kylmät väreet pitkin kehoa. Niin ihana. Ja oli muuten eka biisi, jota kuunnellessa aloin itkeä, kun MJ kuoli. Siihen asti ei mitään paitsi epäuskoa ja keräsin jonkin sortin patoa varmaan, koska se räjähti ja tulvi valtoimenaan. Surullisinta tässä biisissä on kuitenkin se, että MJ kirjoitti tämän tuntiessaan suurta yksinäisyyttä. Luin jostain, että hän joskus lähti iltaisin kävelylle kotoaan, istui penkille ja odotti, että joku tulisi juttelemaan hänelle. Kukaan ei pysähtynyt juttelemaan, joten hän meni takaisin kotiin. En tiedä onko tämä totta, mutta niin surullista ja varmasti monen julkisuuden henkilön ongelma. Tunnetaan paljon ihmisiä, mutta silti kenestäkään heistä ei välttämättä tule sun oikeita ystäviä.

Anyhoops. On niin kaunis biisi, kertakaikkiaan.

MJ:llä oli kyllä tasoja ja ääripäitä. Stranger in Moscow on yksi surullisimmista ja kauneimmista biiseistä, mutta sitten on biisejä kuten Speed Demon, P.Y.T. ja tämä. Video on ihanan kasari ja huvittava, mutta sanoma on kova. MJ slämmää kaikki häneen liittyvät huhut ja juorut kerrasta poikki. Avaruusajan dieetti, jäädyttäminen, norsunluurankokeissi, Bubbles. Kaikki. Muita tämänkaltaisia biisejä on Tabloid Junkie, Privacy ja Xscape. Suosittelen kuuntelemaan nekin.

Huge L on sen sortin miekkonen, että sen musan pariin palaan joka syksy. Sillä ei juuri ole ilosia duuripainotteisia biisejä, ja jos ne on, niin ne on jokseenkin ironisia tai kertoo esineestä tai asiasta, kuten sen nahkarotsista tai polkupyörästä. Sen lyrikseillä ei joskus ole mitään sen suurempaa merkitystä kuin että ne rimmaa hienosti ja kikkaillaan sanoilla. Niin hän on sanonutkin eräässä taannoisessa haastiksessa. Ja joskus taas sen sanat on niin diippejä omalla tavallaan, että huhhuh. Hugen biiseistä saan syksyyn tarvittavaa voimaa ja jaksamista, niin absurdia kuin se onkin.

And then there's Common. This smooth, dark, sweet, handsome man from Chi-city. Commonin ääni on niiiiin ihana ja pehmeä, että en kestä. I just can't even. Tässä on myös todella ihanat sanat ja kaunis äänimaailma.

TÄÄ. SIIS TÄMÄ. ÄÄÄÄÄ. Spotify on ollut tän illan kaputt ja oon joutunut turvautumaan Youtubeen ja omaan muistiini ja fiiliksiini. Kuuntelin Commonia ja Kanye Westiä ja TÄMÄ IHANA AH NOSTALGINEN BIISI OLI SEURAAVANA EHDOTUKSISSA. Niin parasta ja niin 2000-lukua. Ainakin noi Commonin ja Kanyen vaatteet. Vielä ku oltais saatu John Legenda tohon oikeesti laulamaan eikä vaan playback-nauhana soimaan niin *tähän monta sydäntä*. Kanye oli vielä hyvä ja ei-itteensä täynnä ja Common nyt oli Common. Upea oma itsensä.

Mun nostalgiannälkä oli oikeesti suuri ja tästä jää tosi iso osa biisejä julkaisemati, mut päätin tässä in the middle of writing, että vois heittää tähän tasaisen määrän näitä biisejä, niin heitetääs vielä viimeisenä mutta ei todellakaan vähäisimpänä...

Jos etsit sanakirjasta sanan "eeppinen", tämä biisi on siinä esimerkkinä. Okei ei ole, mutta pitäisi olla, KOSKA SITÄ TÄMÄ ON ja isolla E:llä. Tää on alusta loppuun asti niin upeasti muodostettu mestariteos, että mulla menee oikeesti kylmät väreet, mä itken, olen onnellinen ja kokolailla täynnä euforiaa. Jos ei progesta paljoa tiedä, niin sitä voi luulla, että tässä on 5 eri biisiä, mutta ei. Reilu 22 minuuttia yhtä ja samaa biisiä, ja täyttä musiikkia.

Jos oikeesti kuuntelet koko kyseisen biisin, odota puoli minuuttia. Se jatkuu vielä. Se on ikään kuin koko albumin lopputekstitys (ja jota se olikin 2014 Dream Theater-kiertueen aikana, tämän biisin soidessa isolla screenillä luki kaikki mahdolliset artistit ja krediitit). Siinä ei ole paljon, pianoa ja vähän sähkökitaraa, mutta mielestäni se nivoo yhteen koko biisin ja samalla koko kyseisen Dream Theaterin albumin.

Vaikka mää aina sanonkin, että mun olo ja mieli synkkenee syksyllä, niin musiikki on aina, AINA auttanut mua jaksamaan. Ja sitä se tekee nytkin. On ihan parasta löytää uutta musiikkia just syksyllä ja talvella. Vanhat biisit herää eloon, vaikka luonto ympärillä kuolee hetkeksi.