Musical frissons: It's so good it Hurts.

Oh how I loved you back in the day. How I listened to your first 2 albums every morning. 7 years ago, my mornings started with Silver Lining or Exile, depending on which album I started my listening sessions with the day before. And then one of you featured in a song by a DJ I usually don't like, but MAN that song was a banger! Still is.

Then something happened. The third album. There were a couple of nice singles, but the overall vibe was - as my former favourite artist Kanye would say in his track Love Lockdown - wrong. I liked Rolling Stone, Slow and Kaleidoscope, but that was it. Then the next album... well I must admit, I can't remember any of the songs because there's a chance I only listened to it once and when I asked about it from others, they said it was boring. It hurts to even write this (pun intended), I hate giving critique so much.

Oh, but then. BUT THEN. I don't know whether it was the Covid-19, some reboot in Theo and Adam's lovely creative brains, BUT FAITH. Man oh MAN have you gone back to your roots! This album is AMAZING. Every song is as great as the next one. Of course, some songs demand a certain mood or vibe (for example All I Have To Give or Redemption), but in a perfect mood all of the songs are absolutely unskippable.

Voices was an instant favourite. I could listen to it all day. Suffer is slow-burning, dark, even sensuous melancholy. Slave To Your Love has a gorgeous melody and beautiful sounds. Even though I can't relate (only through empathy and loved one's experiences), I love the lyrics of Liar. Somebody has a victorious feel of getting out of a toxic relationship (also you MUST check out the music video). Numb has a powerfully rusty and anarchic vibe. Redemption demands a certain mood, but the bridge is so mighty I can't help but feel powerful and that I can do anything whenever I listen to that part. And White Horses. Loving the lyrics, the sound, Theo's voice.

Faith by Hurts has everything for everyone. I LOVE IT. 12/10, will recommend! The perfect album for dark days.

Fiiliksiä.

Not so fun fact: meillä on tällä hetkellä päivänvaloa 6 tuntia 47 minuuttia. Eiks oo kiva?

Kun pitkään aikaan ei tapahdu työrintamalla mitään, koska korona ja sen pelko ja epävarmuus ihan kaikesta. Mutta sitten yhtäkkiä vakkariasiakas ottaa yhteyttä ja taas riittää hetkeksi etähommia. Myös vanhaan tuttuun kausiapulaishommaan pääsen pussittamaan teetä ja jauhamaan kahveeta, jee!

Kun oma kirjoitussuoni tökkii 17365272. kertaa, voin kääntyä kanssakirjoittajaveljeni puoleen ja pyytää vähän auttavaa kättä biisinsanojen muodossa. En ikinä pidä tätä itsestäänselvyytenä enkä aseta mitään aikatauluja veikalle. Luovuus iskee kun se iskee, tiedän sen tuskallisen hyvin.

Uskomatonta, mutta totta: mulla on ikävä ryhmäliikuntaa, varsinkin tanssitunteja. Mun piti alkaa Tampereelle muutettuamme käydä taas säännöllisesti tanssimassa syksyn tullen, mutta ei kun ei. Aikalailla kiehtoisi konseptina Fitness 24Seven, kun siellä saisi käydä koska tahansa reenaamassa, vaikka yöllä jos ja kun musta tuntuu, että on purkaumatonta energiaa vaikka muille jakaa.

Ja mulle on turha ehdottaa virtuaalireenejä, koska mä tarviin sen livekokemuksen ja haluan kuulla opettajan tai ohjaajan huutavan salin edessä ilman mitään lageja, joita taatusti tapahtuisi mun laitteilla. Haluan myös voida lähteä jonnekin tiettynä kellonaikana, koska mä en voi olla vastuussa omasta liikkumisesta kotioloissa. Jos se ei oo onnistunut tähänkään asti, niin ei tuu onnistumaan koskaan.

Miksi korviin alkaa aina sattua kuulokkeiden pitäminen jonkin ajan päästä? En tarkoita siis sisäkorvaa vaan ihan tuota ulkoista uloketta. On muuten lievästi sanottuna ärsyttävää. Nappikuulokkeet eivät juuri satu paitsi jos yrittää makoilla sängyssä ne korvissa, mutta nää isot kuulokkeet tuntuu ihan tosi pahoilta. Kiva kun ei malttaisi lopettaa kuuntelua niin istun vaan tässä ja kärsin kivuissani. Onko tuttua kellekään tämmönen vaiva?

Vai tämäkin joku vanhenemisen merkki? Kun ei kroppa kestä minkäänlaista epäergonomisuutta. Samoin tää perushommeli, ettei kroppa kestä koneella istumista samaan tapaan kuin nuorena. Teininä vedin ihan helposti semmosia 6-12 tunnin sessioita (toki söin välissä), mutta nyt parikin tuntia tuntuu heti selässä, niskassa, hartioissa ja peppu puutuu. Voihan pylly, mää sanon.

Kun syksy jatkuu ja jatkuu vaan. Okei, nyt kai on luvassa lumisadetta, mutta oon nauttinut yli 10 asteen keleistä. Mua niin sapettaa, kun Suomen syksyt on nykyään sellaisia trolleja, että ensin mennään yli 15 asteessa ja on liian kuuma jopa farkkutakille ja sitten tipahdetaan suoraan 5 asteeseen ja saa melkein kaivaa jo talvitakit esille. Jää välistä kaikki hyvät ohuet trenssit ja nahkatakit. Nyt on onneks vähän hengailtu siinä 8-13 asteen paikkeilla, joka on täydellinen nahkatakkilämpötila. Tykkään.

Niin paljon musiikkia, niin vähän aikaa. Oikeesti mullahan sitä aikaa riittäisi, mutta keskittymistä ja sisäistämistä taas niin... ei. Mä en vaan osaa mennä eteenpäin vanhoista tutuista vaan kuuntelen niitä kerta toisensa jälkeen. Mua odottais Spotifyssä listat mm. Lana Del Reyn, Paperi T:n ja Jacob Banksin diskografioista, mutta ei vaan millään nappaa. 

Donald, Jesse, Juuso, Rosie, Theo & Adam, Louie aka Alec, Gracias, Seinabo, Omarion and Billie. Thank you for always keeping me company and giving me momentary euphoria. Kiitos kun pidätte mulle seuraa aina kun mahdollista ja suotte hetken kestävää euforiaa. Harva asia nykypäivänä antaa mulle samankaltaista fiilistä. Eikä saa unohtaa edesmennyttä Michaelia. Hänen musiikistaan tää koko hommahan on lähtenyt.

Kun omistaa aviomiehen, joka on suuri erilaisten portaiden fani. Nämä kuvat ovat otettu eräiden erikoisten, mutta mielenkiintoisten rappusten luona, jotka sijaitsevat Kalevankankaan ja Tampere-talon laitamilla erään sillan juuressa. Mies oli nämä bongannut matkallaan töihin. Jokainen rappunen on erilainen ja siksi jokainen askelluskin tuntuu erilaiselta. Kiviseinustalla oli värikkäitä graffiteja ja oli muutama vaahteranlehtikin saanut pirteän pinkkiä maalia pintaansa. Tämä oli kokonaisvaltainen elämys ja taatusti tulevaisuuden asukuvausspotti.

Black is the new black.

Kirjoitin seuraavan tekstin eräänä synkkänä hetkenä. Yö on parasta mutta samalla myös pahinta aikaa mun mielelle. Se riippuu vahvasti siitä, millaisella päällä satun olemaan. Jos liidän kuvaannollisesti korkeuksissa, olen olohuoneessa, kuulokkeissa pauhaa musiikki ja ylikuumenemispisteessä olevan läppärini näppäimillä syntyy parasta sisältöä ikinä. Jos taas ryömin pohjamudissa, makaan sängyssä säkkipimeässä, puhelimeni himmeä valo valaisee kasvojani ja kirjoitan puhelimeni muistiinpanoihin salattuja merkintöjä. Tämä on yksi jälkimmäisen tilanteen tuotoksista.

En tiedä mistä tuulee, mutta mulla on ollut voimakkaasti aaltoileva ”olen ruma ja mikään ei näytä hyvältä” -kausi. Mun kohdalla se tarkoittaa yleensä sitä, että kotona meikin edetessä ja asukokonaisuuden muodostuessa kaikki tuntuu ja näyttää hyvältä. Vielä viimeisten peiliin vilkaisujen jälkeenkin kaikki on hyvin.

Sitten astun ulos, pois kodin turvasta, ja näen itseni ensimmäisestä heijastavasta pinnasta. Kuka tuo väsynyt, turvonnut ja rupsahtanut olento on ja mitä se tekee mun peilikuvassa?

Siis mä en tiedä onko meidän peileissä joku automaattinen facetune päällä ja valaistus niin hyvä (tai vastaavasti huono), kun meikki ja asu näyttää molemmat hyvältä, mutta heti kun astun kotoa ulos kaikki on yhtäkkiä ihan pielessä.

Tämä voi kuulostaa ylimieliseltä (tai en tiedä, mää oon mennyt vähän sekaisin siitä, mitä on sallittua sanoa itsestä ja mitä ei), mutta mä kyllä tiedostan, että mulla on kiva ja omaleimainen tyyli ja mä osaan pukeutua ja laittautua just niin kuin miten itse tykkään. Olen toki muodostanut arvojeni mukaiset raamit pukeutumiselleni, mutta niihin raameihin mahtuu todella paljon erilaisia variaatioita. Mä oon myös oppinut meikkaamaan yhä paremmin ihan jopa tämän menneen vuoden aikana ja opin lisää koko ajan. Rakastan mun kiharia hiuksia, olivat ne auki tai kiinni. Koen olevani paljon itsevarmempi kuin mitä nuorempana olin.

Silti, jokin tökkii ja pahasti.

Pahinta myrkkyä mun mielelle on toisiin vertailu. Joku aina on sirompi, kapeampi, pienempi tai kurvikkaampi kuin minä. Jollakin on paksummat, kiiltävämmät, pidemmät ja kauniimmat luonnonkiharat tai kuulaampi, hyväkuntoisempi iho. Loogisesti ajatellen mä tiedän, että tällaiset vertailut ovat aivan typeriä ja turhia. Mä en ole pinnallinen ihminen eikä ulkonäkö ole mulle kaikki kaikessa. Se ei ole mulle kaiken määrittävä arvo. Miksi siis ajattelen itsestäni näin?

Ehkä mä heijastan mun sisäistä ajatusmaailmaa ulkoisiin asioihin. Vertailu toisten ulkonäköön viittaa oikeasti siihen, että sisällä ei ole kaikki kunnossa. Haluan pystyä kontrolloimaan aika pitkälle sitä mitä haluan muiden näkevän ja saatankin aluksi olla tyytyväinen, mutta sitten kun se ei vastaakaan jotain just tiettyä keinotekoista, ulkopuolelta tulevaa mielikuvaa siitä miltä minun muka pitäisi näyttää, jokin päässäni napsahtaa ja menen aivan sekaisin. Asiaa ei myöskään yhtään auta pahana riehuva maskne eli maskin käytöstä johtuva nenän ja leuan kukkiminen. Tämä tästä vielä puuttuikin.

Koskaan en kuitenkaan pysty lähtemään sille linjalle, että koska mulla on huono fiilis itsestä niin lähtisin arvostelemaan muiden ulkoista habitusta. Ei. Minä pidän mahdolliset mölyt mahassani ja kuten jo edellä sanoin: mua ei kiinnosta miltä muut ihmiset näyttävät tai haluavat näyttää. Muistakaa lapset: toisen ihmisen ei tarvitse tietää, että sä et tykkää sen vaatteista tai ulkonäöstä. Ja jos joku haukkuu sun ulkonäköä, se oikeasti tarkoittaa sitä, että hän ei pidä itsestään eikä voi hyvin ja kaikki se paha olo on jäänyt kokonaan käsittelemättä.

Jos on oikeasti onnellinen, voi hyvin ja on tyytyväinen itseensä, silloin ei tarvitse pönkittää itseään muiden kustannuksella.

Kuten kaikki mun päänsisäiset ajatusketjut, tämäkin tulee päättymään kaiken edellisen sotkun mitätöivään loppupäätelmään. Tällä kertaa se on: eff your beauty standards. Minun ja meidän kaikkien tulee keskittyä siihen mitä meidän sisällä on, ei siihen mitä on ulkona. Painolla ei ole väliä ja kaikenlaiset kehot ovat arvokkaita. Vaatekokolappuja ei kannata tuijottaa, koska jos vaate istuu sulle päälle siten kuin sä haluat, se on sitten just hyvä sulle. Kiharan laadulla ei ole väliä. All curls matter, laineista afrokihariin, 2A:sta 4C:hen.

Toki edelleen huolehdin omasta esteettisestä puolesta kuten meikistä, hiuksista ja vaatteista, mutta vain koska mä itse haluan. Mä ilmaisen itseäni vaatteilla ja meikillä, ja olen tehnyt niin ihan jo lapsesta asti. Okei, ehken meikannut lapsena, mutta joskus äitini meikkasi mut ja se oli joka kerta yhtä jännittävää ja hienoa.

Vaikka mun mielestä on tärkeää saada puhua tunteistaan avoimesti eikä ikäviä ajatuksia pidä aina mitätöidä jollain tyhjänpäiväisellä "kyllä tää tästä" -meiningillä, mä en tykkää jättää tekstejäni täysin toivottomaan nuottiin. Sanon siis, että ehkä tää on vaan loputon taistelu. Loputonta taistelua itsensä ja mielensä kanssa. Ehkä se loppuu, kunnes maailma muuttuu sellaiseksi, jossa me saadaan ja voidaan olla parhaita versioita itsestämme. Aika näyttää.

All of the lights.

Kanye Westistä voi nykypäivänä olla montaa mieltä, mutta kyllä se ainakin osas musiikkia tehdä vuosina 2004-2011. Olisinpa älynnyt olla tarkkana vuonna 2006, kun hän oli esiintymässä Pori Jazzeilla ja oli uransa huipulla (siis mun mielestä). Eipä mulla muuta.

Kuvat on otettu Projio -valotapahtumassa Finlaysonin taidealueella.

L I G H T S A B E R S

Se on kuulkaa tämmöselle visionistille (expression courtesy of Taika Waititi) yks valintojen maailma, kun pääsee tämmösen valotaiteen paljouden keskelle. Niin paljon kuvakulmia, niin vähän aikaa.

storytelling paper discs

Ja tässä näette upean, värikkään ja valoisan ilmestyksen sekä tommosen hianon puun. Hän oli myös ihana, kun pyysi mua lähtemään tähän häppeninkiin. Siis Laura, ei toi puu.

elysian

Tää kasvihuone oli ihan mieletön. Tuolla kasvoi oikeita kasviksia ja vihanneksia! Eka oletettiin, ettei ne oo aitoja, mutta ainakin siltä ne tuntui. Tosin kun kosketin raakaa mitälie tomaattia tajusin, että saatoin tartuttaa nyt koronan koko satoon ja se sitten leviää varmaan koko Tampereen kaupunkiin. Sorppa.

#socialmediaslave

Näistä valoista ja asetelmasta tulee mieleen joko avaruusaluksen moottorit tai Minas Morgul Taru Sormusten Herrasta -leffoista.

Energy Flow

Nämä oksat muistuttavat kovasti vanhan omakotitalomme pihalla seissyttä kiinalaista hernepuuta. Koin hetkellisen pienen ikävän pyyhkähdyksen.

H E X A G O N S .

Kyllä voi tekokukatkin toimia kuulkaa tälläisessä näyttelyssä. Näyttää niin makeelta! Tekis mieli tehdä rajuja muutoksia meidän kodin valaistukseen ja sisustukseen ja muuttaa siitä tällainen neonvärivalolandia.

PLANET EARTH.

Tää oli hauska! En nyt jaksa tähän videota upata tästä, mutta tämä projisoiva valoteos Mirror of Life (jos en väärin muista) heijastaa liikettä screenille. Turkoosi olio on Laura ja keltainen on minä. Me joko heilutetaan käsiämme tai näytetään peace-merkkiä.

selcouth

Ruudun henkilö puhui säröisellä, epäinhimisellä äänellä. Hän lausui yksittäisiä sanoja ja ilmaisuja, jotka kaikuivat Finlaysonin sisäpihan aukiolla. Sanat liittyivät yhteiskuntaan ja mihin tulisi kiinnittää huomiota, jotta maailma pelastuisi. Teoksen tarkoitus olikin luoda tulevaisuudennäkymää 100 vuoden päähän ja että millainen maailma ja nimenomaan Suomi on. Sitä sopii itse kunkin miettiä.

Taustalla hehkui kauniina sinisen, pinkin, punaisen ja lilan sävyjä.

kaikki on kaikkia

Kyllästytkö jo näihin kuviin? Jos ei kyllästytä, hyvä. Jos kyllästyttää, deal with it, koska tulossa on vielä ainakin yksi postaus, jossa mm. yllä olevan kaltaisia kuvia. Stay tuned...

GUARDIAN OF THE LIGHTSABERS

Photos of me: Laura S.

Other photos: Ems

Let my energy flow.

Ihana entinen työkaverini Laura laittoi eräänä hämärtyvänä maanantai-iltana viestiä, että onko mulla tekemistä kyseiselle illalle. Yleensä vähän kauhistun tällaisista kysymyksistä hetkeksi, koska olen superhuono tekemään spontaanisti yhtään mitään. Hän halusikin kysyä mua mukaan kuvailemaan Projio -valotapahtumaan hianoa taidetta sekä itsejämme. Ja te tiedätte mut: mä todella harvoin kieltäydyn kuvaamishommista! Suoritin ennätyksellisen glow upin nuutuneesta ja kalpeasta sohvaperunasta edustavaksi valokuvamalliksi vajaassa kahdessa tunnissa.

DISCLAIMER: Kuvat ovat otettu Projio -tapahtumassa Finlaysonin taidealueella. Kuvissa näkyvä taide on osa Teemu Raudaskosken Energy Flow -teosta.

Anchorage

n. the desire to hold on to time as it passes.

Kun saavuimme Finlaysonille Lauran kanssa ajattelin, että tunti pari on ihan riittävä aika valotaiteen ihasteluun ja kuvaamiseen. Olin pahan kerran väärässä. Meillä meni ihan viimeisille aukiolosekunneille asti, kun keksimme toinen toistaan luovempia ideoita meidän kuvaussessioihin. Tuolloin olisin toivonut, että saisin ajan pysäytettyä ja kuvattua kaikki mahdolliset värit ja kuviot.

Fitzcarraldo

n. an image that somehow becomes lodged deep in your brain.

Sitä voisi ajatella, ettei tällaiset abstraktit kuvat voi mitenkään jämähtää syvälle aivojen sopukoihin, mutta kyllä. Tämä tapahtuma ja sen teokset vilkkuu edelleenkin mielessäni sekä kokonaisuutena että yksityiskohtaisesti.

Mahpiohanzia

n. the disappointment of being unable to fly, unable to stretch out your arms and vault into the air.

Kuinka satumaista se olisi. Kuvittelen mielessäni supersankaritarinoiden inspiroiman maailman tai ulottuvuuden, jossa taivas näyttäisi samalta kuin ylläolevassa kuvassa ja maa olisi täynnä kaikkia näitä värejä. Voisin vain lentää ja leijua näiden värien seassa.

Mal de coucou

n. a phenomenon in which you have an active social life but very few close friends - people who you can trust, who you can be yourself with, who can help flush out the weird psychological toxins that tend to accumulate over time.

Varsinkin nyt korona-aikana on korostunut se, kuinka vähän mulla loppujen lopuksi on läheisiä ystäviä. Ja se ei haittaa. Mä tykkään olla yksin ja mä tykkään olla vain mieheni kanssa. Mun perhe ja serkut ovat mulle tärkeitä, vaikkei aina voitaisi nähdäkään niin usein kuin haluaisimme. Mulla on paljon hyviä tuttuja ja kavereita, joiden kanssa voin heittää läppää ja joiden kanssa viihdyn. Mutta mulla on myös ne harvat upeat tyypit elämässäni, joiden kanssa pystyn laskemaan enimmät suojaukset alas ja olemaan oma itseni. Heidän kanssaan menen kirppiskierroksille, kuvaamaan kauniita paikkoja ja vietän terapeuttisia kahvilahetkiä.

Midding

v. intr. feeling the tranquil pleasure of being near a gathering but not quite in it - feeling blissfully invisible yet still fully included, safe in the knowledge that everyone is together and everyone is okay.

Todellinen introverttitunne. Tiedätkö ne muutamat minuutit, kun poistut sivumpaan hakemaan juotavaa ja jäät hetkeksi keittiöön kuuntelemaan iloista puheensorinaa ja naurunremakkaa? Se on ihanan rentouttava tunne. Lataat energiaa pienen hetken itseksesi, kunnes olet valmis palaamaan ystäviesi luo nauramaan heidän kanssaan. Tämä oli mahdollista myös Projiossa. Katsottiin ja kuunneltiin vieressä, kun lapset ja aikuiset ihastelivat erilaisia töitä ja leikkivät heijastavan valoteoksen edessä.

Degrassé

adj. entranced and unsettled by the vastness of the universe.

Tämä osa teoksesta muistuttaa revontulia tai loppukesän kylmäsävyisiä auringonlaskuja. Abstrakti taide on siitä parasta, kun se voi olla mitä vaan. Sitä voi tulkita omalla tavallaan ja siinä voi nähdä vaikkapa eri päivänä tai erilaisella tuulella ollessaan ihan muuta kuin mitä aikaisemmin on nähnyt. Eräs hyvä tuttavani Matte tekee supermakeeta abstraktia taidetta (käy tsekkaa Retee Arts!) ja hän haluaa aina kuulla miten muut tulkitsee hänen teoksiaan ja mitä he näkevät niissä.

Olis ihana itsekin osata valjastaa sisälläni selvästi kuohuva taiteellinen puoli. Haluaisin kokeilla siipiäni ihan vaikka jollakin amatöörien taidekurssilla ja luoda taidetta meidän kodin seinille.

The bends

n. frustration that you're not enjoying an experience as much as you should.

Tämä on ollut mun ongelma niin kauan kuin muistan. Turhaudun suuresti siitä, etten osaa nauttia elämyksestä niin paljon kuin pitäisi. Se ikuinen "mun pitäisi katsoa tätä ja tallettaa muistiini ja sydämeeni, mutta ne säilyisi siellä paremmin, jos mulla on miljoona videota ja kuvaa niistä" -kurimus. Tämä onneksi on sellainen tapahtuma, jonka kuvat tuottavat iloa vielä paljon ja pitkään. Niinkin paljon, että editoin puhelimeni layoutin lähes kokonaan tässä tapahtumassa otettujen kuvien pohjalta. Siihen en tule hetkeen kyllästymään.

Xeno

n. the smallest measurable unit of human connection, typically exchanged between passing strangers.

Sekin on ihanaa näissä tapahtumissa. Värien, valojen ja teemojen tuoma ilo tarttuu katsojasta toiseen. Taide inspiroi ja yhdistää ihmisiä jopa pandemian aikana. Vaikka emme voi ollakaan lähekkäin, voimme vaihtaa hyväksymyksen hymyjä tuntemattomien ihmisten kanssa.

Kauniit valot ja värit herättävät mussa niin paljon kuplivaa iloa. Koin viimeksi tällaista onnen tunnetta Linnanmäen Valokarnevaaleilla viime syksynä. Näitä kuvia aion fiilistellä vielä pitkään ja jakaa Instagramissa pitkin syksyä ja loppuvuotta, kun päiväsaikaan alkaa olla yhä haastavampaa kuvata yhtään mitään, koska kuvien onnistuminen riippuu niin monesta asiasta.

Toivoisin kovasti, että tällaisia tapahtumia ja näyttelyitä järjestettäisiin useamminkin ja just näin kaamoksen aikaan. Nämä piristävät niin ihanasti ja tehokkaasti!

Kuvia tapahtumasta tulee lisää. Stay tuned...

Text by Ems / The Dictionary of Obscure Sorrows

Art by Teemu Raudaskoski @ Projio

Photos by Ems