Kirjoitin seuraavan tekstin eräänä synkkänä hetkenä. Yö on parasta mutta samalla myös pahinta aikaa mun mielelle. Se riippuu vahvasti siitä, millaisella päällä satun olemaan. Jos liidän kuvaannollisesti korkeuksissa, olen olohuoneessa, kuulokkeissa pauhaa musiikki ja ylikuumenemispisteessä olevan läppärini näppäimillä syntyy parasta sisältöä ikinä. Jos taas ryömin pohjamudissa, makaan sängyssä säkkipimeässä, puhelimeni himmeä valo valaisee kasvojani ja kirjoitan puhelimeni muistiinpanoihin salattuja merkintöjä. Tämä on yksi jälkimmäisen tilanteen tuotoksista.
En tiedä mistä tuulee, mutta mulla on ollut voimakkaasti aaltoileva ”olen ruma ja mikään ei näytä hyvältä” -kausi. Mun kohdalla se tarkoittaa yleensä sitä, että kotona meikin edetessä ja asukokonaisuuden muodostuessa kaikki tuntuu ja näyttää hyvältä. Vielä viimeisten peiliin vilkaisujen jälkeenkin kaikki on hyvin.
Sitten astun ulos, pois kodin turvasta, ja näen itseni ensimmäisestä heijastavasta pinnasta. Kuka tuo väsynyt, turvonnut ja rupsahtanut olento on ja mitä se tekee mun peilikuvassa?
Siis mä en tiedä onko meidän peileissä joku automaattinen facetune päällä ja valaistus niin hyvä (tai vastaavasti huono), kun meikki ja asu näyttää molemmat hyvältä, mutta heti kun astun kotoa ulos kaikki on yhtäkkiä ihan pielessä.
Tämä voi kuulostaa ylimieliseltä (tai en tiedä, mää oon mennyt vähän sekaisin siitä, mitä on sallittua sanoa itsestä ja mitä ei), mutta mä kyllä tiedostan, että mulla on kiva ja omaleimainen tyyli ja mä osaan pukeutua ja laittautua just niin kuin miten itse tykkään. Olen toki muodostanut arvojeni mukaiset raamit pukeutumiselleni, mutta niihin raameihin mahtuu todella paljon erilaisia variaatioita. Mä oon myös oppinut meikkaamaan yhä paremmin ihan jopa tämän menneen vuoden aikana ja opin lisää koko ajan. Rakastan mun kiharia hiuksia, olivat ne auki tai kiinni. Koen olevani paljon itsevarmempi kuin mitä nuorempana olin.
Silti, jokin tökkii ja pahasti.
Pahinta myrkkyä mun mielelle on toisiin vertailu. Joku aina on sirompi, kapeampi, pienempi tai kurvikkaampi kuin minä. Jollakin on paksummat, kiiltävämmät, pidemmät ja kauniimmat luonnonkiharat tai kuulaampi, hyväkuntoisempi iho. Loogisesti ajatellen mä tiedän, että tällaiset vertailut ovat aivan typeriä ja turhia. Mä en ole pinnallinen ihminen eikä ulkonäkö ole mulle kaikki kaikessa. Se ei ole mulle kaiken määrittävä arvo. Miksi siis ajattelen itsestäni näin?
Ehkä mä heijastan mun sisäistä ajatusmaailmaa ulkoisiin asioihin. Vertailu toisten ulkonäköön viittaa oikeasti siihen, että sisällä ei ole kaikki kunnossa. Haluan pystyä kontrolloimaan aika pitkälle sitä mitä haluan muiden näkevän ja saatankin aluksi olla tyytyväinen, mutta sitten kun se ei vastaakaan jotain just tiettyä keinotekoista, ulkopuolelta tulevaa mielikuvaa siitä miltä minun muka pitäisi näyttää, jokin päässäni napsahtaa ja menen aivan sekaisin. Asiaa ei myöskään yhtään auta pahana riehuva maskne eli maskin käytöstä johtuva nenän ja leuan kukkiminen. Tämä tästä vielä puuttuikin.
Koskaan en kuitenkaan pysty lähtemään sille linjalle, että koska mulla on huono fiilis itsestä niin lähtisin arvostelemaan muiden ulkoista habitusta. Ei. Minä pidän mahdolliset mölyt mahassani ja kuten jo edellä sanoin: mua ei kiinnosta miltä muut ihmiset näyttävät tai haluavat näyttää. Muistakaa lapset: toisen ihmisen ei tarvitse tietää, että sä et tykkää sen vaatteista tai ulkonäöstä. Ja jos joku haukkuu sun ulkonäköä, se oikeasti tarkoittaa sitä, että hän ei pidä itsestään eikä voi hyvin ja kaikki se paha olo on jäänyt kokonaan käsittelemättä.
Jos on oikeasti onnellinen, voi hyvin ja on tyytyväinen itseensä, silloin ei tarvitse pönkittää itseään muiden kustannuksella.
Kuten kaikki mun päänsisäiset ajatusketjut, tämäkin tulee päättymään kaiken edellisen sotkun mitätöivään loppupäätelmään. Tällä kertaa se on: eff your beauty standards. Minun ja meidän kaikkien tulee keskittyä siihen mitä meidän sisällä on, ei siihen mitä on ulkona. Painolla ei ole väliä ja kaikenlaiset kehot ovat arvokkaita. Vaatekokolappuja ei kannata tuijottaa, koska jos vaate istuu sulle päälle siten kuin sä haluat, se on sitten just hyvä sulle. Kiharan laadulla ei ole väliä. All curls matter, laineista afrokihariin, 2A:sta 4C:hen.
Toki edelleen huolehdin omasta esteettisestä puolesta kuten meikistä, hiuksista ja vaatteista, mutta vain koska mä itse haluan. Mä ilmaisen itseäni vaatteilla ja meikillä, ja olen tehnyt niin ihan jo lapsesta asti. Okei, ehken meikannut lapsena, mutta joskus äitini meikkasi mut ja se oli joka kerta yhtä jännittävää ja hienoa.
Vaikka mun mielestä on tärkeää saada puhua tunteistaan avoimesti eikä ikäviä ajatuksia pidä aina mitätöidä jollain tyhjänpäiväisellä "kyllä tää tästä" -meiningillä, mä en tykkää jättää tekstejäni täysin toivottomaan nuottiin. Sanon siis, että ehkä tää on vaan loputon taistelu. Loputonta taistelua itsensä ja mielensä kanssa. Ehkä se loppuu, kunnes maailma muuttuu sellaiseksi, jossa me saadaan ja voidaan olla parhaita versioita itsestämme. Aika näyttää.
