Unself.

will you help me gather my thoughts?

i'm very skillful at covering my truest self, my truest feelings

facade, hide, masquerade

i could be hitting rock bottom for the umpteenth time

and on the same day look like this and put on a smile

can you be me for a moment

live inside me

see the world the way it always looks to me

why do i think when i can when i really don't

and why do i think i can't when i really do

you can wash away the dirt
but you can't wash away the failure

i crave normalcy

and at the same time i don't

but being normal would be so much easy

but at the same time i know that it's ok to not be ok

maybe i'm too hard on myself

still, i'm so tired of being tired

something has got to change

words by me and my boi steven

Välillä.

Yleensä näin talvella oon ollut superhuono ottamaan minkäänlaisia valokuvia ja varsinkin asukuvat jäävät lähes kokonaan moneksi kuukaudeksi. Viime kirppislöytöpostauksessakin esiintynyt eteisen kokovartalopeili on ollut oikein oiva asujen esittelemiseen, mutta sekin riippuu täysin siitä millä tuulella aurinko on esittäytymisen suhteen ja mistä kulmasta se paistaa meiän kämppään.

Paras paikka nassukuvien ottoon tällä hetkellä meiän kotona on - jep, sinähän sen arvasit - vessa.

Välillä haluaisin kertoa enemmän ja esitellä aidompaa sisältöä sekä blogissa että Instagramissa. Mä kuitenkin olen avioliitossa ja elämässäni on ihmisiä, jotka eivät halua kaikkia minuun tai läheisiini vaikuttavia asioita puitavan julkisessa blogissa. Se on täysin ymmärrettävää. Eikä sillä, että olisin muutenkaan ennen naimisiinmenoa avautunut elämästäni blogissa. Olenhan kuitenkin todella yksityinen ihminen ja oon aika taitava kertomaan paljon kertomatta mitään.

Alkuun halusin pitää blogini positiivisena ja nostaakseni elämäni kohokohtia esiin, jotta pääsen pakoon ankeaa arkea ja ressaavaa ressiä. Nykyään inhoan ylipirteää #positivevibesonly -meininkiä enkä halua pakottaa positiivisuutta kenellekään. En ole oikeastaan koskaan edes osannut tehdä niin. Joskus kirjoitinkin 30 päivän musahaasteen yhteyteen, että silloin kun olen surullinen tai vihainen, en halua kuunnella tunnetilaani vastaavaa tai täysin päinvastaista musiikkia. Jos olen surullinen, kuuntelen melankolisia biisejä, mutta en mitään kyyneleitä pakotuttavia enkä varsinkaan iloisia kappaleita. Jos taas olen vihainen, haluan kuunnella neutraaleja biisejä, joissa on pieni negatiivinen vire, mutta en mitään full-on ragemylvintää tai upbeattejä ”kaikki kääntyy parhain päin” -settejä.

Välillä kuitenkin haluan pystyä avautumaan jonnekin neutraaliin tilaan. Yleensä on riittänyt, että elämässäni on edes se yksi ihminen, jolle kerron kaiken ja viimeisen 7 vuotta se on ollut mieheni. Sitä ennen se oli äitini ja ennen haastavia teinivuosiani se oli joku hyvä kaverini, joka vaan sattui olemaan kuuloetäisyydellä. Kirjoittaminen on joskus parasta mahdollista terapiaa, olipa se ihan kepeää höpsötystä tai aivojeni syvimpien ulottuvuuksien kaivuuta.

Ja tottakai jos ja kun jotain hyvää on tapahtunut, niin se kerrotaan sitten kaikelle kansalle. Kel onni on, se onnen kuuluttakoon! (kursivointi Emilian)

Välillä mietin, että mun pitäisi opetella kysymään mitä kuuluu. Opetella kuuntelemaan ja olemaan hiljaa. Musta tuntuu meinaan usein, että jos ihmiset kysyvät multa ensin, että mitä kuuluu niin he tulevat avanneeksi Pandoran lippaan, josta vuotaa ja pulppuaa kaikki viimeaikaiset asiat ihan kuin en olisi puhunut kellekään sataan vuoteen enkä sitten välttämättä siinä tuoksinassa muista kysyä toiselta, että mitä hänelle kuuluu. Tai ainakin niin mä luulen. Varmaankin mä kysyn sitä, mutta jään usein siihen luuloon, että nyt mä taas puhua pälpätin toiselta korvan irti enkä muistanut häntä ollenkaan.

Jos mä siis teen näin, olkoon tämä yhteisesti kaikille ystävilleni: mulle saa aina kertoa kaikki omat kuulumiset. Oli ne sitten hyviä tai huonoja, ja ilman, että mä kysyn sitä. Mua kiinnostaa aina kuulla mitä just sulle kuuluu, varsinkin nyt koronaviruksen luvattuna aikakautena. Vaikka susta tuntuu, että ei ketään kiinnosta, mua kiinnostaa.

Siksi mä haluankin kysyä nyt: mitä sulle kuuluu? Vastaa halutessasi kommenttiboksiin tai laita viestiä ♥️

PS. Mun ja miehen iltahepulit osa 129387:

Minä: "Mä haluaisin kuunnella musiikkia, mut kaikki kyllästyttää enkä halua ettiä mitään uuttakaan. Mitä mää teen?!?"
K: "Sillon pitää mennä nukkuun."

Naurujen laannuttua ja vuorokauden vaihduttua tipahti Spotifyyn Jesseltä uusi biisi Smokestack ja voi JUKRANPUJUT että kolisee! Ja vielä just kun pääsin sanomasta, että ei muka oo mitään kuunneltavaa. Toki näillä mun kuuntelutottumuksilla tää fiilis kestää ehkä viikon, mutta nyt tykitän repeatillä tätä tulevat päivät! Last.fm tossa kertoi, että yli 40 kertaa oon tätä biisiä tässä vuorokauden aikana kuunnellut. No hups!

PPS. Mä muuten pääsin sinne kouluun, jee! Mutta se alkaa huomenna ja multa tulee ihan just kaikki mahdolliset hädät housuun. Aaapuuva.

Arktisen puutarhan auringonlasku.

Viime vuosi oli maailmanlaajuisesti todella poikkeuksellinen. Se oli rankka. Pandemia, vessapaperi loppu, ruoka loppu, maskipakko ja rajat meni kiinni. Okei, tää oli aika rajua karrikointia.

Viime vuosi kohteli toisia enemmän ja vähemmän kurjemmin, ja sitä huolehti sekä toisten että omasta terveydestä ihan eri tavalla kuin koskaan aikaisemmin.

Haluan silti jakaa vielä omia ajatuksiani viime vuodesta omasta näkökulmasta että asettuen toisten saappaisiin. Ainakin yritän.

Syksyllä uskalsimme sen verran poistua kotikulmilta, että kävimme appivanhempien luona Rovaniemellä. Ja onneksi kävimme. En tiedä onko se edes mahdollista, mutta voiko saman maan sisällä auringonlaskut näyttää aivan erilaisilta? Mä en kyllä muista koskaan kokeneeni näin taianomaisen herkkää auringonlaskua.

Tätä maisemaa olisin voinut jäädä tuijottamaan koko auringonlaskun ajaksi. Yhtäkkiä olin Konnussa. Muut juhlivat, syövät ja nauravat, ja minä olen vetäytynyt yksin lammen poukamaan ihailemaan tätä näkyä. Vaimea puheensorina häipyy taka-alalle, ja kuulen vain kultaiseksi värjäytyneen lammenpinnan satunnaisen liplattelun ja tunnen lempeän tuulenvireen kasvoillani. Aurinko hyvästelee Konnun tältä päivältä ja tuntuu kuin minä olisin ainoana maailmassa näkemässä ja kuulemassa sen.

Viime vuosi oli itselle samanaikaisesti rankka, mutta uudet poikkeusolot soivat minulle myös kauan kaivattua lepoa. Olen saanut kyllä näiden vuosien aikana levättyä fyysisesti, mutta henkisesti en yhtään. Paitsi viime vuonna.

Sain mahdollisuuden ottaa oikeasti aikaa itselleni ja keskittyä rakentamaan itseäni uudelleen. Vaikka periaatteessa olen aikoinani viettänyt paljon aikaa kotona yksin, se on ollut välillä todella stressaavaa. Pää hajoo neljän seinän sisällä, jopa introvertillä. Kaikki kyselevät jatkuvasti mun tilanteesta ja se voi käydä todella painostavaksi. Ymmärrän mitä ihmiset hakevat tällä takaa, mutta se tuntuu huonona päivänä syyllistävältä eikä auta yhtään. Olen potenut jatkuvaa syyllisyyttä, vaikka en ole voinut kaikille asioille mitään. Tällaiset olosuhteet eivät mahdollista kunnollista lepäämistä.

Voin olla yksi niistä "työttömistä" (en ole viimeiseen 3 vuoteen edes kokenut itseäni täysin työttömäksi, muttah... byrokratia on byrokratiaa), joka sanoo, että se ei todellakaan ole mitään herkkua olla vaan kotona ja "maata sohvalla syömässä sipsiä". Se käy (ainakin) ammatilliselle itsetunnolle. Tarpeeksi kauan kun on toimettomana kotona, niin ainakin mä alan epäillä omia taitojani. Painajaisissani en osaa käyttää yksinkertaisintakaan kassaa ja hajotan kaiken omaa kömpelyyttäni. Näitä kuvia nousee alitajuntani syövereistä varsinkin silloin, jos mulle on tiedossa keikkahommia pitkästä aikaa.

Jos olet nyt työttömänä tai olet joskus ollut työtön, oletko kokenut samanmoisia fiiliksiä?

Nyt kun koronan takia ohjeistettiin pysymään kotona ja harjoittamaan sosiaalista eristäytymistä, sain oikein luvan kanssa pysytellä kotona. Kyllä se syyllisyys sieltä meinasi koko ajan tulla, mutta hiljentelin sitä sanomalla itselleni: "eiku nyt hiljaa, sä voit pelastaa ihmishenkiä tällä toiminnalla". Ja introverttinä eristäytyminen ei tehnyt juuri yhtään tiukkaa, päinvastoin!

Ymmärrän silti ekstroverttejäkin, koska kyllä sitä tuli ikävä ihmisiä ja olisin halunnut nähdä läheisiäni paljon useammin, aivan kuten olin suunnitellut ennen Tampereelle muuttoa. Ja kyllä introverttikin haluaa käydä kaupoilla ja ulkona syömässä välillä, kuten esim. meikä kirppiksillä (ja oonkin käynyt, mutta vähemmän kuin haluaisin) ja leffaanhan me ei olla päästy yli vuoteen.

Silloin oli myös tiedossa, että diabeetikot kuuluvat riskiryhmään, mutta nyt siinä on lisänä "elinvaurioiset". Tiedä kans, kuka tommosen lisälausekkeen on keksinyt. Varmaan sellainen, joka ei tiedä, että diabetes toimii silein tymhästi, että stressi nostaa verensokeria ja tommonen korona, jos se iskee pahana niin on aika sataprosenttisen varmasti melekonen ressitila se. Vaikka ne oireet kestäisikin, niin viimeistään stressinä on semmoinen pikku juttu, että "kuolenksmä?".

Mmmm.

Mä katoin äsken, että toi pömpeli on postilaatikko ja ihmettelin millisekunnin
ajan, että miksi keskellä tämmöstä hitsin kumpua on postilaatikko.

Tämän levon ja hiljaiselon ansiosta olen nyt kuulkaa semmosessa meleko koirossa tilanteessa, että töitä haluaisin aika kovastikin (ja marras-joulukuussa sitä olikin ihan tarpeeksi) ja aloin harkita paluuta koulun penkille. Kuten aiemminkin teille jo täällä olen avautunutkin, että kaupan ala ei tahdo enää maistua niin olin pakotettu miettimään, että mitäs sitten tekisin. Mielessäni kävi niin pintakäsittely, automaalari (yks teini-iän haaveista, kun tuli katottua kaikkia Pimp My Rideja ja muita tuunaussarjoja), se iänikuinen visualisti ja ompelija.

En ole varmastikaan ainut ihminen, jolla on traumat koulun käsityötunneilta. Ala-asteen puukässä oli mahtista huippuopettaja Kari Salmisen ansiosta, mutta muuten käsityöt oli aina vähän painajaisia ja paniikkioksennuskohtausta herätteleviä. Mulla on myös ollut olettamuksia, että ammatillisen tason ompelupuolelle ei ole asiaa, jos et vähintään osaa yhtä häämekkoa surauttaa ompelukoneella.

Kuitenkin mun serkkuni, joka on opiskellut tekstiili- ja muotialaa rauhoitti mun mieltä kertomalla, että ei ollut hänkään edes koskenut ompelukoneeseen sitten peruskoulun (ja hänellä siitä on 8 vuotta) ja kohdakkoin hän valmistuu mittatilausompelijaksi. Lisäksi haastattelussa oli opo/opettaja sanonut, että moni aloittaa ilman sen kummempaa kokemusta ja että tarjolla on perustunteja kokemattomimmille (kirjoitetaanko se noin? #suamenkileiopihallusa). Mullakin on siis toivoa!

Kun vielä tutkailin lähemmin mitä kaikkea tekstiili- ja muotialan tutkintoon kuuluu, niin siinä oli yhtenä erikoistumisalana muotiassistentti. Kuvauksen luettuani homma oli selvä. Joten jos kaikki menee hyvin, mä olen parin vuoden päästä asiantuntevana muotiassarina jossakin suomalaisessa design-liikkeessä tai näpsäkkänä midinettinä ompelimossa!

Kyä se niin on, että vaatteet kutsuvat mua niin kuin keisari Palpatine Anakin Skywalkeria pimeälle puolelle.

Aaaaaaa, tää on mun yks lempparikuva kans. Nää on kaikki, mut toiset on enemmän lempparimpia kuin toiset. Noi sinililat pitkulaiset hattaraiset ja korallisen vaaleanpunaiset hentoiset pilvet taustalla. Arktikum myös kurkkii siä kivasti.

Olisko joissain näistä kuvista banneriainesta? Tuosta Nooran hanamikuvasta on tullut kyllä ikisuosikki, mutta kyllä sitä voi vähän vaihteluakin harrastaa. Musta tosin tuntuu hassulta laittaa banneriin joltain toiselta paikkakunnalta kuvaa kuin missä mä asun.

Onko kukaan muuten kattonut Pori Jazzin tän vuoden esiintyjälistaa? Siellä on meinaan niin tymäkkää tavaraa tiedossa, että meinasin pökertyä kun näin niiden viimeisimmän mainoksen. Tuomo Prättälä esiintyy itsenään kuin myös monien muiden artistien kanssa. Emeli Sandé. John Legend. JA JESSE MARKIN. Mä tiedän, oon nähny Jessen livenä ihan pirun monta kertaa, mutta hEI PORI JAZZEILLA. AAAAA. Eikä kaikkia artisteja oo vielä edes julkistettu!

NYT. Nyt jos koskaan pidetään niitä turvavälejä, pidetään ne maskit nassussa kun kotoa poistutaan julkisiin tiloihin, jynssätään kädet kynnenalusia myöten ja desinfioidaan niin, että silmiä ja nenää kirvelee.

Tämä maisema kuvastaa mielestäni täydellisesti nykyaikaa. Viivoilla maalatun asfaltin, valosaasteen ja kylttien täyttämästä kiireisestä maailmasta löytyy vielä luonnollista kauneutta, kun sitä jaksaa vain etsiä ja pysähtyä paikoilleen. Nyt sitä ei tarvinnut etsiä, sen verran kaunista väripalettia tarjosi taivas tänä päivänä. Kiitos Lappi.

Jätkänkynttilä.

Vuoden 2021 ensimmäinen postaus! Koska kaamosaika ei todellakaan ole mun valokuvausinspiksen kulta-aikaa, kuvituksena on tällä kertaa Rovaniemen reissukuvat, joita en ole jostain syystä laittanut blogiin vielä ollenkaan (paitsi vuosikoosteessa on pari hassua).

Mulla on ollut pitkästä aikaa vuosiin ihan hirvee energiapiikki. Vai voiko sitä sanoa piikiksi, kun tää fiilis on kestänyt kohta 3 päivää? Mut siis tää on mulle todella harvinaista ja siksi haluan ottaa tästä ilon irti. Mää haluan tehdä kaikkee kotona ja käydä ulkona (turvavälejä yms. noudattaen). Jaksan pitää paikat siistinä, ja jopa tylsistyn kun hommat loppuvat. Mitä täällä tapahtuu?

Kuitenkin tulevaisuuden Ems tai sinä siellä, jolla on voimat just nyt lopussa: se on ihan täysin ok levätä ja kerätä voimia. Riittää, että olet päässyt ylös sängystä vaikkapa vessaan tai syömään, ja sekin on täysin ok, jos olet palannut takaisin sinne sänkyyn lepäämään. Älä soimaa itseäsi. Kehosi tekee viimeisillä voimanrippeillään kaikkensa, että pysyt hengissä ja järjissäsi tässä maailmantilanteessa.

#hienokivihermanni

Pakko sanoo tästä kuvasta vähän. Tää oli hauska bongaus kesken kävelylenkin, kun oltiin Rovaniemen reissulla. Mun piti laittaa tää Instagramiinkin, mutta se vähän jäi. (Ehkä tää vois olla semmonen mainoskuva tälle postaukselle...) Menin tätä kuvaa varten selvittämään kuka näyttelikään Hermannia, koska nimi ei sattunut pläjähtämään mieleeni. Wikipediasta sain selville, että Pelle Hermannin näyttelijä Veijo Pasanen kuoli sydäninfarktiin helmikuussa 1988 kaksi päivää viimeiseksi jääneen Pelle Hermannin jakson kuvausten jälkeen. Sattumalta Hermanni ja äitiliini puhuivat viimeisessä jaksossa kuolemasta. Olipas surullista... Muistan katelleeni lapsena Pelle Hermannia ja se oli aika hasu.

Rest in peace, Veijo Pasanen.

Graffiteista voi olla montaa mieltä, mutta mää rakastan tälläsiä luovia teoksia. Tämä teos sijaitsi erään alikulkusillan alla. Vesipisarat vaikuttavat erityylisiltä ja simppelimmiltä kuin kalat, joten olisiko tässä ollut jotain jatkettua taidetta? Sellanen on parasta mun mielestä.

Tää retrovene on niin symppis! Noi värit ja ja malli henkii vanhanajan meininkiä. Kuvasta ei veneen kunto näy, mutta oli melko huonossa hapessa enkä tiedä onko se käytössä. Veneessä on myös verhot, eli siinä voi varmasti jonkinmoista asumista tai ainakin yöpymistä harrastaa. Olis kiva kokemus semmonenkin ja vaikkapa tossa veneessä! 

Oon oikeesti kuunnellut tätä Grace Carterin Silhouette-remixiä yli 40 kertaa viimesen viikon sisään. Hyvänen aika. En oo tästä ominaisuudesta kasvanut ikinä ulos. Eipä tuo kai haittaa, mutta kun mää kyllästyn kahta nopeammin hyviin biiseihin ja se vähän ketuttaa.

Opin just muuten uuden termin: stimming. Mä en tiedä sen suomennosta, mutta se tarkoittaa vapaasti tulkittuna tapaa, jolla ihminen stimuloi itseään toistuvilla liikkeillä ja äänillä. Stimming auttaa tasoittamaan aistikokemusten määrää, riippuen siitä onko aistiärsykkeitä liikaa tai liian vähän. Sä voit kuunnella samaa ääntä toistuvasti, silittää eläintä, kuunnella ASMR:ää, painella nappeja ja - kyllä - kuunnella samaa biisiä koko ajan.

Stimming liitetään usein autismikirjoon kuuluviin ihmisiin, mutta todellisuudessa kaikki ihmiset stimmaavat jossain määrin. Mä nyt oon epäillyt itelläni ADD:tä parikolme vuotta, mutta tää mun binge-listening ei välttämättä liity siihen.

Fun fact: kattelen aina välillä mun Last.fm-profiilia ja yks kerta keksin mennä kattomaan veljeni profiilia. Sieltä voi huomata tilastoista aika merkittävän eron mun ja veljeni musiikinkuuntelutavoissa. Vaikka veljeni kokee olevansa rajoittuneempi musiikin suhteen kuin minä (joka olen kanssa aika rajoittunut, koska mä en ole niitä ihmisiä, joka kuuntelee "ihan mitä vaan" ja voin myöntää sen ihan rinta rottingilla #musiikkielitisti), hänellä on silti paljon enemmän rangea kuin siskollansa.

Mä olen scrobblannut musiikkia Last.fm:ään aikalailla taukoamatta 8.7.2008 alkaen. Matias aloitti scrobblaamisen 30.1.2010 ja viimeisin scrobblaus on tallentunut 12.12.2014. Mun tilastot ovat 47 632 soittoa ja 940 artistia ja nämä ovat kertyneet 12 vuodessa. Matiaksen vajaan 5 vuoden statsit taas näyttävät 44 250 soittoa ja 818 artistia. Siis ei hyvän tähden!

Mä en voi mitenkään enää selvittää, milloin olen tarkalleen ohittanut Matiaksen mun statseissa, mutta siis 12 vuoden scrobblauksen jälkeen olen vasta reilu 3000 soittoa ja 122 artistia edellä. Oivoivoi.

(Ja ketä tämä osuus kiinnosti, Ems? Ketä?)

Monet sanovat, että blogien aikakausi alkaa olla lopuillaan ja "so last season". Olen huomannutkin tässä 10 vuoden ajalta seuraavan trendin: ensin ihmiset alkoivat kirjoittaa julkisia blogipostauksia. Sitten tulivat vlogit eli Youtube-videot päivittäisestä elämästä ja omista mielipiteistä sekä muista asioista mistä vaan voi videoita tehdä. Sitten tuli Periscopet ja vastaavat livelähetykset muihinkin sovelluksiin. Sitten tuli Snapchat ja IG-tarinat ja sitten Tiktok ja Reelsit. Tarinat voivat olla toki pitkiä, mutta ainakin IG:ssä ne ovat 15 sekunnin pätkissä, ja tiktokit ja vastaavat pätkät voivat olla pisimmillään minuutin pituisia.

Ei ole siis ihme, että bloggaamisen aikakausi alkaa olla taputeltu.

Mutta minä en luovuta. Multa tämä luovuuden muoto luonnistuu edelleen kaikkein parhaiten ja vaikka oon esim. kokeillut Tiktokin ihmeellistä maailmaa (ja hupsistakeikkaa, sieltä vaan tultiin Tiktok-kaapista ulos), niin oon liian perfektionisti julkaistakseni nopealla aikataululla lyhyitä pätkiä. Vaikka nekin pätkät mitä mulla siellä on eivät todellakaan ole mitään hienoja tai laadukkaita, niin silti haluan, että mä näytän niissä sellaiselta miltä haluan ja että lipsyncit ja muut menee just eikä melkein. Myös fiiliksen pitää olla just oikea.

Kirjoittaessa mää voin olla just niin kakkasena tässä kun mä oon eikä mun tarvii välittää valaistuksista, esiintymisestä ja ainoa editointi mitä mun tarvitsee tehdä, on kuvien muokkaus ja tekstin oikoluku sekä typojen korjaaminen. Aina mulla vähintään ykskaks typoa ja pilkkuvirhettä tekstiin eksyy, mutta yritän olla itselleni armollisempi. Kunhan asia tulee ymmärretyksi.

Kertokaas te Ems-tädin pikkumussukat mulle, että luetteko te vielä blogeja? Luetteko mun blogia ja mitä kautta ootte tykänneet seurata mua? Tiedän ainakin kaksi ihanaa, jotka siellä seuraavat mua Bloglovinin kautta, kiitos ihan superisti teille ♥️

1.000.000 colours!

Istun just nyt jääkylmässä kämpässä pörrösukat jalassa ja kaulahuivi kaulassa, verensokeri on korkeuksissa ja kittaan Pepsiä. Nyt kun on tunnelma asetettu ja on vuoden pimein päivä, niin tässä viimeiset Projiossa otetut kuvat. Katselkaa ja ihailkaa.

 

i'll take the first step, i hope that it makes sense

'cause it's hard for me to love myself without you here
'cause the days are slow, but the years are fast

i wonder when i'll feel your smile

and she'll be up on the saddle
and she'll be holding him tight

they'll be galloping thunder
under the violet sky

 as they ride white horses

bliss is a cheap emotion, everyone here seems to afford
so i don't know why i'm here without you...

grief is a standing ocean

i never swam unless you did
so i don't know why i'm here without you

 

i miss you

i know that you feel what i feel

maybe all the stars in the night are really dreams

maybe this whole world ain't exactly what it seems

maybe the sky will fall down tomorrow

 

but one thing's for certain, baby

we're running out of time

did you ever wonder how it would feel if you could go higher

'cause it's something they won't find

no matter how they try

 

no matter how they try

Sometimes people are beautiful. Not in looks. Not in what they say. Just in what they are. - Markus Zusah

Kuvat: Laura Baikov

Aika: 19.10.2020

Paikka: Projio, Finlaysonin taidealue

Fiiliksiä.

Not so fun fact: meillä on tällä hetkellä päivänvaloa 6 tuntia 47 minuuttia. Eiks oo kiva?

Kun pitkään aikaan ei tapahdu työrintamalla mitään, koska korona ja sen pelko ja epävarmuus ihan kaikesta. Mutta sitten yhtäkkiä vakkariasiakas ottaa yhteyttä ja taas riittää hetkeksi etähommia. Myös vanhaan tuttuun kausiapulaishommaan pääsen pussittamaan teetä ja jauhamaan kahveeta, jee!

Kun oma kirjoitussuoni tökkii 17365272. kertaa, voin kääntyä kanssakirjoittajaveljeni puoleen ja pyytää vähän auttavaa kättä biisinsanojen muodossa. En ikinä pidä tätä itsestäänselvyytenä enkä aseta mitään aikatauluja veikalle. Luovuus iskee kun se iskee, tiedän sen tuskallisen hyvin.

Uskomatonta, mutta totta: mulla on ikävä ryhmäliikuntaa, varsinkin tanssitunteja. Mun piti alkaa Tampereelle muutettuamme käydä taas säännöllisesti tanssimassa syksyn tullen, mutta ei kun ei. Aikalailla kiehtoisi konseptina Fitness 24Seven, kun siellä saisi käydä koska tahansa reenaamassa, vaikka yöllä jos ja kun musta tuntuu, että on purkaumatonta energiaa vaikka muille jakaa.

Ja mulle on turha ehdottaa virtuaalireenejä, koska mä tarviin sen livekokemuksen ja haluan kuulla opettajan tai ohjaajan huutavan salin edessä ilman mitään lageja, joita taatusti tapahtuisi mun laitteilla. Haluan myös voida lähteä jonnekin tiettynä kellonaikana, koska mä en voi olla vastuussa omasta liikkumisesta kotioloissa. Jos se ei oo onnistunut tähänkään asti, niin ei tuu onnistumaan koskaan.

Miksi korviin alkaa aina sattua kuulokkeiden pitäminen jonkin ajan päästä? En tarkoita siis sisäkorvaa vaan ihan tuota ulkoista uloketta. On muuten lievästi sanottuna ärsyttävää. Nappikuulokkeet eivät juuri satu paitsi jos yrittää makoilla sängyssä ne korvissa, mutta nää isot kuulokkeet tuntuu ihan tosi pahoilta. Kiva kun ei malttaisi lopettaa kuuntelua niin istun vaan tässä ja kärsin kivuissani. Onko tuttua kellekään tämmönen vaiva?

Vai tämäkin joku vanhenemisen merkki? Kun ei kroppa kestä minkäänlaista epäergonomisuutta. Samoin tää perushommeli, ettei kroppa kestä koneella istumista samaan tapaan kuin nuorena. Teininä vedin ihan helposti semmosia 6-12 tunnin sessioita (toki söin välissä), mutta nyt parikin tuntia tuntuu heti selässä, niskassa, hartioissa ja peppu puutuu. Voihan pylly, mää sanon.

Kun syksy jatkuu ja jatkuu vaan. Okei, nyt kai on luvassa lumisadetta, mutta oon nauttinut yli 10 asteen keleistä. Mua niin sapettaa, kun Suomen syksyt on nykyään sellaisia trolleja, että ensin mennään yli 15 asteessa ja on liian kuuma jopa farkkutakille ja sitten tipahdetaan suoraan 5 asteeseen ja saa melkein kaivaa jo talvitakit esille. Jää välistä kaikki hyvät ohuet trenssit ja nahkatakit. Nyt on onneks vähän hengailtu siinä 8-13 asteen paikkeilla, joka on täydellinen nahkatakkilämpötila. Tykkään.

Niin paljon musiikkia, niin vähän aikaa. Oikeesti mullahan sitä aikaa riittäisi, mutta keskittymistä ja sisäistämistä taas niin... ei. Mä en vaan osaa mennä eteenpäin vanhoista tutuista vaan kuuntelen niitä kerta toisensa jälkeen. Mua odottais Spotifyssä listat mm. Lana Del Reyn, Paperi T:n ja Jacob Banksin diskografioista, mutta ei vaan millään nappaa. 

Donald, Jesse, Juuso, Rosie, Theo & Adam, Louie aka Alec, Gracias, Seinabo, Omarion and Billie. Thank you for always keeping me company and giving me momentary euphoria. Kiitos kun pidätte mulle seuraa aina kun mahdollista ja suotte hetken kestävää euforiaa. Harva asia nykypäivänä antaa mulle samankaltaista fiilistä. Eikä saa unohtaa edesmennyttä Michaelia. Hänen musiikistaan tää koko hommahan on lähtenyt.

Kun omistaa aviomiehen, joka on suuri erilaisten portaiden fani. Nämä kuvat ovat otettu eräiden erikoisten, mutta mielenkiintoisten rappusten luona, jotka sijaitsevat Kalevankankaan ja Tampere-talon laitamilla erään sillan juuressa. Mies oli nämä bongannut matkallaan töihin. Jokainen rappunen on erilainen ja siksi jokainen askelluskin tuntuu erilaiselta. Kiviseinustalla oli värikkäitä graffiteja ja oli muutama vaahteranlehtikin saanut pirteän pinkkiä maalia pintaansa. Tämä oli kokonaisvaltainen elämys ja taatusti tulevaisuuden asukuvausspotti.

Black is the new black.

Kirjoitin seuraavan tekstin eräänä synkkänä hetkenä. Yö on parasta mutta samalla myös pahinta aikaa mun mielelle. Se riippuu vahvasti siitä, millaisella päällä satun olemaan. Jos liidän kuvaannollisesti korkeuksissa, olen olohuoneessa, kuulokkeissa pauhaa musiikki ja ylikuumenemispisteessä olevan läppärini näppäimillä syntyy parasta sisältöä ikinä. Jos taas ryömin pohjamudissa, makaan sängyssä säkkipimeässä, puhelimeni himmeä valo valaisee kasvojani ja kirjoitan puhelimeni muistiinpanoihin salattuja merkintöjä. Tämä on yksi jälkimmäisen tilanteen tuotoksista.

En tiedä mistä tuulee, mutta mulla on ollut voimakkaasti aaltoileva ”olen ruma ja mikään ei näytä hyvältä” -kausi. Mun kohdalla se tarkoittaa yleensä sitä, että kotona meikin edetessä ja asukokonaisuuden muodostuessa kaikki tuntuu ja näyttää hyvältä. Vielä viimeisten peiliin vilkaisujen jälkeenkin kaikki on hyvin.

Sitten astun ulos, pois kodin turvasta, ja näen itseni ensimmäisestä heijastavasta pinnasta. Kuka tuo väsynyt, turvonnut ja rupsahtanut olento on ja mitä se tekee mun peilikuvassa?

Siis mä en tiedä onko meidän peileissä joku automaattinen facetune päällä ja valaistus niin hyvä (tai vastaavasti huono), kun meikki ja asu näyttää molemmat hyvältä, mutta heti kun astun kotoa ulos kaikki on yhtäkkiä ihan pielessä.

Tämä voi kuulostaa ylimieliseltä (tai en tiedä, mää oon mennyt vähän sekaisin siitä, mitä on sallittua sanoa itsestä ja mitä ei), mutta mä kyllä tiedostan, että mulla on kiva ja omaleimainen tyyli ja mä osaan pukeutua ja laittautua just niin kuin miten itse tykkään. Olen toki muodostanut arvojeni mukaiset raamit pukeutumiselleni, mutta niihin raameihin mahtuu todella paljon erilaisia variaatioita. Mä oon myös oppinut meikkaamaan yhä paremmin ihan jopa tämän menneen vuoden aikana ja opin lisää koko ajan. Rakastan mun kiharia hiuksia, olivat ne auki tai kiinni. Koen olevani paljon itsevarmempi kuin mitä nuorempana olin.

Silti, jokin tökkii ja pahasti.

Pahinta myrkkyä mun mielelle on toisiin vertailu. Joku aina on sirompi, kapeampi, pienempi tai kurvikkaampi kuin minä. Jollakin on paksummat, kiiltävämmät, pidemmät ja kauniimmat luonnonkiharat tai kuulaampi, hyväkuntoisempi iho. Loogisesti ajatellen mä tiedän, että tällaiset vertailut ovat aivan typeriä ja turhia. Mä en ole pinnallinen ihminen eikä ulkonäkö ole mulle kaikki kaikessa. Se ei ole mulle kaiken määrittävä arvo. Miksi siis ajattelen itsestäni näin?

Ehkä mä heijastan mun sisäistä ajatusmaailmaa ulkoisiin asioihin. Vertailu toisten ulkonäköön viittaa oikeasti siihen, että sisällä ei ole kaikki kunnossa. Haluan pystyä kontrolloimaan aika pitkälle sitä mitä haluan muiden näkevän ja saatankin aluksi olla tyytyväinen, mutta sitten kun se ei vastaakaan jotain just tiettyä keinotekoista, ulkopuolelta tulevaa mielikuvaa siitä miltä minun muka pitäisi näyttää, jokin päässäni napsahtaa ja menen aivan sekaisin. Asiaa ei myöskään yhtään auta pahana riehuva maskne eli maskin käytöstä johtuva nenän ja leuan kukkiminen. Tämä tästä vielä puuttuikin.

Koskaan en kuitenkaan pysty lähtemään sille linjalle, että koska mulla on huono fiilis itsestä niin lähtisin arvostelemaan muiden ulkoista habitusta. Ei. Minä pidän mahdolliset mölyt mahassani ja kuten jo edellä sanoin: mua ei kiinnosta miltä muut ihmiset näyttävät tai haluavat näyttää. Muistakaa lapset: toisen ihmisen ei tarvitse tietää, että sä et tykkää sen vaatteista tai ulkonäöstä. Ja jos joku haukkuu sun ulkonäköä, se oikeasti tarkoittaa sitä, että hän ei pidä itsestään eikä voi hyvin ja kaikki se paha olo on jäänyt kokonaan käsittelemättä.

Jos on oikeasti onnellinen, voi hyvin ja on tyytyväinen itseensä, silloin ei tarvitse pönkittää itseään muiden kustannuksella.

Kuten kaikki mun päänsisäiset ajatusketjut, tämäkin tulee päättymään kaiken edellisen sotkun mitätöivään loppupäätelmään. Tällä kertaa se on: eff your beauty standards. Minun ja meidän kaikkien tulee keskittyä siihen mitä meidän sisällä on, ei siihen mitä on ulkona. Painolla ei ole väliä ja kaikenlaiset kehot ovat arvokkaita. Vaatekokolappuja ei kannata tuijottaa, koska jos vaate istuu sulle päälle siten kuin sä haluat, se on sitten just hyvä sulle. Kiharan laadulla ei ole väliä. All curls matter, laineista afrokihariin, 2A:sta 4C:hen.

Toki edelleen huolehdin omasta esteettisestä puolesta kuten meikistä, hiuksista ja vaatteista, mutta vain koska mä itse haluan. Mä ilmaisen itseäni vaatteilla ja meikillä, ja olen tehnyt niin ihan jo lapsesta asti. Okei, ehken meikannut lapsena, mutta joskus äitini meikkasi mut ja se oli joka kerta yhtä jännittävää ja hienoa.

Vaikka mun mielestä on tärkeää saada puhua tunteistaan avoimesti eikä ikäviä ajatuksia pidä aina mitätöidä jollain tyhjänpäiväisellä "kyllä tää tästä" -meiningillä, mä en tykkää jättää tekstejäni täysin toivottomaan nuottiin. Sanon siis, että ehkä tää on vaan loputon taistelu. Loputonta taistelua itsensä ja mielensä kanssa. Ehkä se loppuu, kunnes maailma muuttuu sellaiseksi, jossa me saadaan ja voidaan olla parhaita versioita itsestämme. Aika näyttää.

Onnea on...

... aamupäivän rantahengailut ystäväni kanssa mansikoita mussuttaessa ja pilvetöntä taivasta ihaillessa.⁣ Syvällisiä keskusteluja ja pohdintoja erilaisuudesta.

... kyläpuodit pienillä paikkakunnilla. Ne on aina yhtä symppiksiä ja ainutlaatuisia. Aina kun ollaan mökillä tai roadtripillä, haluan poiketa edes yhteen pikkupuotiin vaikka ostaisin sieltä vain juoman tai jäätelön. Niissä on omanlaisensa tunnelma ja mitä vanhempi rakennus, sen parempi.

... seesteinen auringonlasku peilityynen järven yllä.

... Wonder Woman -bikinit, jotka löytyivät kirppikseltä täysin käyttämättöminä hintalappuineen päivineen. Jos niissä ei tule voimakas olo, niin sitten ei missään.⁣ Voin ihan kuulla päässäni joka kerta Wonder Woman -tunnarin, kun nousen vedestä ne bikinit päällä.

... kun vihdoin löytää täydellisen paikan auringonlaskukuvien ottoon omasta kerrostalosta. Ykköskerroksesta käsin ei kovin kummoisia kuvia saa, varsinkin kun on muita kerrostaloja tiellä. Jos mulla jotain on ollut ikävä vanhasta kodista niin sitä pihaa ja kuinka hyviä auringonlaskukuvia siellä sai ikuistettua.