Superseerumia suonissa.

Äsken hakkas Draken Don't Matter To Me (feat. MJ) niin oivasti tärykalvoja vasten, että innosti ihan kirjottamaankin asti.

Viime viikon loppupuoli oli jotenkin erityisen ihana, että mun oli pakko tulla kertomaan teillekin.

Torstaina koitti meikäriskiryhmäläisen aika mennä vastaanottamaan eka annos superseerumia koronarokotetta. Ennen sitä piti tietysti kokea matala verensokeri ja pikakäynti M-Marketin kautta. Onneksi olin kerrankin ajoissa liikkeellä, etten edes myöhästynyt, ja onneksi matalan jälkeen kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Ratinan rokotepiste oli järkätty niin hyvin, ettei siellä tarvitse itse ajatella ollenkaan. Kunhan on henkkari/ajokortti/kelakortti mukana niin kaikki menee loistavasti. Parkkipaikasta uloskäyntiin asti oli ystävällisiä opastajia ja selkeitä opasteita riittämiin ja kaikki sujui kuin rasvattu. Että jos sinne meno jännittää, niin huoli pois! Paitsi jos piikit pelottaa niin siihen mä en voi sanoa mitään, mutta olkoon se ainut asia, joka jännittää! Rokotettu käsi oli hieman kipeä illalla ja seuraavana päivänä, mutta muuten kaikki hyvin. Se on se hinta, joka pitää maksaa, jotta saa supersotilaan supervoimat eiku paremman vastustuskyvyn koronaa vastaan.

Rokotuksen jälkeen vointi oli oikein hyvä, joten poikkesin Koskariin moikkaamaan isää ja muita tuttuja. Näin myös tätiä ja serkkua pitkästä aikaa. Iskällä sattui olemaan ruokatauko, joten hän tarjota päräytti mullekin safkat. Mäkkärissä näin myös itse Junkrella The Kirppismuijan! Ruoan jälkeen iskä teetätti mulle elämäni ensimmäiset Footbalance-pohjalliset. Kyllä kelpaa nyt kävellä pitkin Tampereen katuja ja polkuja!

Perjantai oli stressaava päivä, mutta illalla oli aika viimeisen The Falcon and The Winter Soldier -jakson, jonka jälkeen päästiin 6 viikon remppatauon jälkeen SAUNAAN. Odotus oli sen arvoinen, koska saunasta tuli paljon modernimpi ja viihtyisämpi. Ei oo ennen maistunut Breezer niin hyvältä. Also TFATWS oli täyttä kultaa ja minä kiljuin.

Lauantaina hyppäsimme sähköpotkulautojen selkään ja menimme teettämään miehellekin Footbalancet. Sitä ennen hän suostui jopa kirppikselle kanssani! Vein miehen ekaa kertaa Buenoon, jossa ei harmi kyllä sillä kertaa oikein ollut sopivia miesten vaatteita. Itselleni bongasin ihanan punaisen käsilaukun ja NÜ-merkkisen makeen paidan.

Koskarissa näin jälleen vanhoja tuttuja: ex-työkaverini ja toisen serkkuni. Sekin on jännä, että vaikka mä koen olevani ihminen, joka ei jaksa ikinä nähdä ketään niin silti tällaiset random kohtaamiset on tosi hauskoja ja niistä jää pitkäksi aikaa hyvä mieli. Siksi viime viikon loppupuoli olikin niin kiva.

Pohjallisten teettämisen jälkeen iski nälkä ja mun oli tehnyt ravintolarajoituksien alkamisesta lähtien hirveesti mieli Kung Food Pandan buffetin antimia. Crispy Chili -kana, paistetut riisinuudelit ja Zhong Quan -kana maistuivat pitkästä aikaa ihan älyttömän hyvältä. Mä myös join varmaan 3 täyttä lasia Pepsi Maxia! Niille siis, jotka ei tiedä, niin mä oon tosi hidas ja huono juomaan. Se on yleinen vitsi meiän perheessä, että mä sanon mulla olevan jano, juon ehkä yhden pienen kulauksen ja se riittää. Mulla ehtii tölkit ja puolen litran pullot lämmetä laukunpohjalla ja laimentua pöydällä.

Ratinan kauppakeskukseen tultuamme kävelimme Lautapelit.fi-kaupan ohi ja ruoan jälkeen mun teki mieli kävästä siellä vähän kattelemassa. Kattelu johtikin pieneen sijoitukseen, nimittäin Imperial Assault -lisäosaan, jossa on mm. AHSOKA, mun varmaan yks top 3 suosikkihahmo SW-loresta.

Sunnuntaina heräsimme Zoomailemaan, Keijo teki ehkä kaikkien aikojen parasta jauhelihakastiketta ja katottiin Disney+:sta löytyvät SW Rebels-jaksot loppuun. Oli taas niin intensiivistä ja surullista settiä, että minä vallan masennuin. Jostain syystä kausia 3 ja 4 ei löydy Disneyltä ollenkaan, mutta tänään tipahti vihdoin kausi 3 postiluukusta, joten pääsemme jatkamaan SW-putkeamme taas.

Se oli sellane! Loppujen lopuksi aika basic meininkiä, mutta kaikki tää koronan tuoma stressi ja tasaisen tappava tylsyys tekee sen, että arjen pienet ilot korostuvat entisestään. Kuvia mulla ei nyt kauheasti ollut näiltä päiviltä, toivottavasti ei haittaa. Musta myös tuntuu, etten osannut nyt yyyhtään kirjoittaa kuin olisin halunnut, mut ihan sama. Voin ajatella tän niin, että yritän vältellä turhia perfektionistisuuksia (on se sana).

En muuten tiedä tulenko kirjoittamaan tässä kuussa enää muuta, niin tähän väliin voisi ottaa...

HUHTIKUUN SUOSITUS

Jesse teki sen taas ja Akua Narun featuuraus on pelkkää lovee.

Tänä vuonna muuten hemmotellaan meikämarvelfania ja musafania: WandaVision oli mahtava, TFATWS oli mahtava, Bad Batch alkaa ihan justiin jA LOKI ALKAA SAMANA PÄIVÄNÄ KU JESSE MARKININ TOKA ALBUMI JULKAISTAAN. What a time to be alive.

Life? Pretty good.

Depression? Kinda cured.

Anxiety? Almost gone.

Hotel? Trivago.

Oodi paljulle ja kodalle.

Tiedätkö mitä yhteistä on paljulla ja kodalla?

Molemmat ovat maagisia paikkoja.

Jos haluat unohtaa ajankulun, kuumassa vedessä rentoutuminen tähtitaivaan alla tai auringonlaskun aikaan on täydellinen lääke siihen. Saman asian ajaa aina yhtä tunnelmallinen kota. Mikään ei voita sitä fiilistä, kun keskellä talvea istut lämpimässä kodassa ja ihailet tanssivaa nuotiotulta ystävien kanssa syvällisiä keskustellen tai lauluja laulaen.

Missään muualla ei käydä niin hyviä keskusteluja kuin kodassa ja paljussa. Siellä avaudutaan ja kerrotaan syvimmistä tunteista ja asioista, joista ei muuten puhuttaisi. Siellä kehutaan toisia ja jopa itseä, koska muut niin pyytävät. Siellä kerrotaan tarinoita ja luodaan uusia sisäpiirivitsejä. Välillä taas heittäydytään, nauretaan tyhmille ja levottomille jutuille ja lauletaan taustalla soivan biisin mukana.

Jokaisen pitää edes kerran elämässä kokea paljun ja kodan taianomaiset voimat.

Narkissos.

6. toukokuuta oli kansainvälinen Älä Laihduta -päivä. En ollut ajoissa hereillä tehdäkseni silloin mitään postausta mihinkään, mutta haluan sanoa muutaman sanasen aiheesta. Postauksen kuvituksena erään hyvä naama -päivän selfiet, joiden kuvateksteinä iPhonen omat filtterit. Otsikko ei liity tekstiin.

kirkas

Mä olen lihonut viimeisen 4 vuoden aikana yli 20 kiloa. Kyllä. Kaksikymmentä. Se tuntuu suurelta määrältä jopa itselle, mutta tätä nykyä se ei enää tunnu siltä.

kirkas lämmin

Mä olen aina ollut hoikka, ekat 20 vuotta ja rapiat elämästäni. Murrosiässä kurvit vähän pompsahtivat esiin, mutta pysyin silti perusolemukseltani tosi hoikkana. Jos katsot vuoden 2016 ja sitä vanhempia postauksiani (varsinkin 2012, jolloin painoin vielä aiemmasta 10 kiloa vähemmän), niin solis- ja kylkiluut erottuvat varsin hyvin ja oon tosi kapoinen varsinkin käsivarsien, kasvojen ja vyötäröni seudulta.

Uskokaa tai älkää, mutta ajattelin olevani silloin - ja nyt siteeraan - "ihan hirveä läski".

kirkas viileä

Niinkin pienenä kuin 6-vuotiaana ajattelin, että mulla on liian isot reidet. Kai vertasin itseäni naapuruston tyttöihin tai luokkakavereihini - en enää edes muista, mutta sen ajatuksen muistan. Ei mulla varmaan oikeasti edes ollut isot reidet, mutta ne olivat isommat kuin tytöillä, joihin itseäni vertasin. Mitä en osannut tietenkään lapsena ottaa huomioon silloin oli, että kyseiset tytöt olivat myös muullakin tavalla mua pienempiä. Lyhyempiä, hentorakenteisempia ja kapeampia. Heillä oli yksinkertaisesti erilainen ruumiinrakenne.

Voit olla mitä mieltä tahansa lihavuudesta, mutta se on ongelma, kun hädin tuskin ekaluokkalainen tyttö ajattelee itsestään, että hän on liian iso ja sitä myöten ruma.

voimakas

Kaiken lukemani ja tutkimani jälkeen näen tämän asian näin: kaikki ihmiset ovat yksilöitä aivan kaikessa mahdollisessa. Ja samalla tavalla kuin ihmiset ovat yksilöitä, kaikilla on yksilöllinen paino, johon keho hakeutuu väkisin tai vaihtoehtoisesti jossa keho pysyy. Meillä kaikilla on kehoissamme mittoja, joita on mahdotonta muuttaa kasvuiän päätyttyä, kuten pituus ja kengänkoko. Miksi siis painokin ei voisi olla sellainen?

Ennen kuin repeät pelihousuistasi: mä en nyt sano, että painoa ei saisi pudottaa. Mä sanon, että se on täysin jokaisen oma asia. Jos haluat itse omasta tahdostasi pudottaa painoa ja pystyt siihen, se on tosi hyvä sulle. Mutta pyydän, älä tuomitse ihmisiä, jotka eivät sitä tee, koska edelleen, se on jokaisen oma asia.

voimakas lämmin

Viimeksi luin jostain, että jonkin teorian tai ties minkä mukaan naisen pitäisi painaa alle 60 kiloa. Kun painoin vuonna 2012 noin 65 kiloa eli periaatteessa "enemmän kuin saisi", näytin jo silloin tosi pieneltä (ja kyllä, en kokenut olevani hoikka vaan päinvastoin). Havainnollisin kuva hoikkuudestani näkyy näissä Wanhojen kuvissa. Ei ihme, että on nuoret sekaisin, kun sanotaan, että tuon näköinen tyttö painaa "enemmän kuin saisi". Ei ihme, että minäkin olin tuolloin sekaisin.

Onneksi ne ajat ovat takana. Ne kauhunhetket, kun vaatekokoni kasvoi M-L:ään. Kehonkuvan vääristymät. Itseinho ja epävarmuus omasta itsestä.

voimakas viileä

Hauskinta tässä on se, että vaikka olen isompaa kokoa mitä olen koskaan ollut, en ole koskaan ollut tyytyväisempi itseeni. Tykkään edelleen mun silmistä ja kuinka fierceltä äskettäin oppimani kissarajaukset näyttävät niissä. Poskipäät, vyötärö, hartialinja - kaikki osia itsessäni, joista pidän. Rakastan myös mun nykyään niin ihanaa kiharapehkoa! Siitä lisää muuten myöhemmin; mulle tulee meinaan kuun lopussa yksi vuosi CG-metodin aloittamisesta!

Toki on hetkiä, kun en meinaa tottua kaksoisleukaani kuvissa, en kestä käsivarsiani enkä pidä peilikuvastani, mutta en ole koskaan aiemmin kokenut samanlaista varmuutta itsestäni kuin mitä nyt. Tunnen olevani vahvempi, itsevarmempi ja yhä enemmän oma itseni kuin mitä olen vuosiin ollut.

Ehkäpä se on henkisen kasvamisen ja kypsymisen ansiota. Ja tietysti kehopositiivisen sisällön suurkulutuksen! Kiitos kuuluu mm. Tinnalle, Veeralle, Jessille ja monille, monille muille kuin myös ihanalle ja upealle äidilleni ja muille elämäni ihmisille, jotka hyväksyvät minut ja muut sen kokoisina kuin he ovat. ♥

Tätä tekstiä kirjoittaessa soi:

View - Intro/Late / Avalon / Ebb n Flow / Otl / Spill / Coldest Season / Deeper

10 hassua faktaa minusta.

Shirt dress 3,50€ - Bikbok / Kirpputori Tilkkutäkki
Hat - H&M / Zadaa | Earrings by me

1. Minua on luultu monta kertaa kiinalaiseksi/japanilaiseksi/aasialaiseksi. Minulta on kysytty, että puhunko suomea. Kerran jopa mun kiinalaisen kaverin veli luuli mua kiinalaiseksi.
2. Minulla on ollut sama hiustyyli kymmenisen vuotta ja saman verran aikaa on siitä, kun olen viimeksi käynyt kampaajalla. Sekin tapahtui ollessani parturi-kampaajalinjalla TAO:ssa, joten kampaajani oli joko joku ylemmän luokan opiskelija tai mun luokkakaveri. Leikkaan itse hiukseni ja äitini värjää tyven. Olen päättänyt nyt yli kymmenen vuoden jälkeen kasvattaa otsatukkani pois, mutta jos haluankin sen takaisin, se tuskin on ongelma. Vaikka ensimmäinen ammatinvalintani olikin väärä en koe, että olisin hukannut aikaa väärässä opiskelupaikassa. Sain hyviä perustaitoja ja ansiostani isäni ja veljeni ovat säästäneet paljon rahaa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Muiden hiuksia en kauheasti leikkaile, koska en koe sitä mukavaksi, varsinkin jos on jotain erityistoiveita. En kuitenkaan ole ammattilainen ja pelkään, että pilaan toisten hiukset.

Shirt - Monki | Earrings - Ninja

3. Joskus juttuni ja ajatukseni lähtevät todella laukalle. Ja kun sanon joskus, meinaan usein. Ja kun sanon usein, meinaan aina.
4. En osaa päättää kirjoittaisinko tänne blogiin kirjakielellä vai osittain kirjakielellä ja osittain puhekielellä vai täysin sillä tyylillä miten puhuisin ihmisille normaalisti. Joskus teenkin sellaisia täysin tajunnanvirtaisia postauksia, joissa kirjoitan kuten puhuisinkin. Haluan kuitenkin (yrittää) AINA pitää huolta kieliopista!

5. Kun olin pieni, äiti ja iskä nauhoittivat mulle videokasetille Pekka Töpöhännän telkkarista. Jostain syystä sen perässä oli nauhoitettuna Young Frankenstein - Mel Brooksin ohjaama, mustavalkofilmillä kuvattu parodia Frankensteinin hirviöstä. Joskus sitten varmaan olin katsonut videota yksin ja huomannut perässä tuon elokuvan. Koska olin pieni, luulin että se oli kauhuelokuva ja minua hieman aina jänskättikin jotkin kohtaukset (esim. ekassa kohtauksessa arkku ponnahtaa auki yhtäkkiä ja sisällä on mätänevä ruumis). Tykästyin leffaan, koska vaikka luulin sen olevan kauhua, se oli mun mielestä tosi hupsu ja viihdyttävä. Vuosia katsoin molemmat elokuvat aina peräkanaa ja aina alkoi viimeisten Pekka-kohtausten aikana jännittää mitä tuleman piti. Kasetti tuhoutui myöhemmin epäonnisissa olosuhteissa. Vuosia myöhemmin työssäkäyvänä lukiolaisena bongasin kaverini dvd-kokoelmissa Pekka Töpöhännän. Määhän tilasin sen oitis itelleni ja istahdin odottamaan oven eteen (okei en nyt sentäs). Kun se tipahti postilaatikosta, katsoin sen heti siltä istumalta. Leffan jälkeen tunsin jännää tyhjyyttä. Jotain puuttuu kyllä nyt. Kun tajusin mistä se johtui, tilasin myös Young Frankensteinin. Katsoin ne taas monen vuoden jälkeen peräkkäin ja jälleen tuntui, että on balanssi Voimassa.

Dress 6€ - Marimekko / 2nd hand
Earrings 4€ - Kirpputori Tarina

6. Mä oon tosi huono ylläpitämään päivittäisiä rutiineja. Harvoin teen mitään samassa järjestyksessä (tietysti lukuunottamatta mm. ihon- ja hiustenhoitoa sekä meikkaamista). Toisaalta taas tykkään tehdä asioita samalla tavalla kerta toisensa jälkeen, esim. tilaan aina saman ruoan tutuissa ravintoloissa tai katson tietyt jaksot tai biisit tai jopa elokuvat peräkkäin (kts. edellinen kohta) tai kun löydän juuri oikean kosmetiikkatuotteen itselleni, haluan ostaa aina sitä yhtä ja samaa enkä jaksa eksperimentata monilla tuotteilla muuten vaan. Välillä mulle syntyy jonkinlaisia rutiineja, mutta ne eivät kestä mulla kuukautta pidempään. Mä vaan jotenkin kyllästyn jos huomaan, että mun elämässä on paljon toistoa.

Dress - Monki | Earrings - Siru Collection

7. Mainostan aikalailla kaikkia julkaisemiani tekstejäni Instagramissa, mutta joskus teen pieniä postauksia, joista en kerro erikseen. Ne ovat vähän niinku piilossa mutta näkyvillä. Hidden in plain sight. Toki mun postaukset menevät automaattisesti Blogloviniin ja Twitteriin, mutta Instagram vaatii vähän enemmän enkä aina sinne halua kaikkea tuutata. Niin että jos kiinnostaa nähdä ja lukea kaikki mitä mä tänne tarinoin ja turinoin niin ei muuta ku etsimään!
8. Olen vasta tänä vuonna opetellut tekemään silmiin siipirajaukset. Se johtuu siitä, etten ole osannut tehdä rajauksia niillä ohkosilla siveltimillä tärisevine käsineni. Kynät ja tussit ovat mun juttu kaikessa meikissä.

Shirt dress - Monki | Earrings - Pieces

9. Kun olin 2,5-vuotias, osasin nimetä kaikkien maiden liput. Mulla meni kieli solmuun monien maiden kohdalla, kuten Trinidad & Tobago ja Brittiläiset Neitsytsaaret, mutta selviydyin kunnialla. Älkää kuitenkaan pyytäkö mua luettelemaan niitä nyt ulkoa, en todellakaan enää muista niitä!
10. Vielä 5 vuotta sitten inhosin punaista väriä ja huulipunaa, kun taas rakastin violettia väriä. Nykyään en voi elää ilman huulipunaa ja punainen väri on syrjäyttänyt violetin, kiitos kauppiksen kavereiden ja meidän huulipunapäivän.

Hukassa.

Vietin meleko ressaavat pari viikkoa, kun tämä perintökalleus oli hukanteillä. Olin aivan varma, että olin korun laittanut johonkin laukkuun tai taskuun, mutta ei. Ei sitä millään löytynyt mistään.

Aina kun mulla on jotain hukassa, mulle iskee pakkoneuroosi etsiä sitä koko ajan ja samoista paikoista, joista etsin jo edellisinä päivinä. Katson kaikki mahdolliset laukut, vaatteiden taskut, hyllyt, laatikot ja rasiat.

Olin jo luovuttanut ja äidiltä pyydellyt anteeksi, kun hänen lahjansa sillä tavalla hukkasin. Häntä se ei haitannut niin paljon kuin minua, koska olin juuri oppinut korua pitämään vaatteideni kanssa. Keijo sitten tuossa yks päivä siivoili takkahuonetta ja yhtäkkiä käveli sieltä vieno hymy kasvoillaan ja piti käsiään selkänsä takansa. Hän kysyi, että kumpi käsi ja mää arvasin heti mistä on kyse. En halunnut sanoa, koska pelkäsin, jos en ollutkaan osunut oikeaan arvauksessani. Keijo sinnikkäästi pyysi valitsemaan ja kun suostuin, hän paljasti koruni ja mää kirkaisin. Se oli tippunut tietokonepöydän taakse ja olin unohtanut sen sinne! Muistan kyllä pudottaneeni sen sinne kiireessä, mutta en sillä hetkellä ennättänyt sitä sieltä onkia. Olisi pitänyt vaan, sillä oltaisiin säästytty monelta murheelta.

HUHHUH, mää sanon. Ikinä en enää tuota korua hukkaa enkä mitään muutakaan!

Karhuntyttö sairastaa.

No se on Ems täältä sairaspedistä terve.

En muista koska viimeks olisin ollut näin kipee. Kuumetta, kurkkukipua, tukkoisuutta kaikkialla, yskää, räkää, limaa ja kaikkia näiden johdannaisia. Kaikkialle sattuu. Ai niin ja mun äänikin lähti. Se lähtee melkein aina nykyään, jos oon flunssassa. Kerrankin Keijo saa pelata Fifaa rauhassa (ja sekin on muuten ollut nyt saikulla), enkä mää pölötä sille kaikkee mitä mieleen tulee ja häiritse sen keskittymistä.

Aina kun mulla (tai no kenellä tahansa diabeetikolla) on flunssaa tai muuta tulehdustilan aiheuttavaa, verensokerit pomppaa korkeuksiin. Tätä en sitten eilen jostain syystä älynnyt ja ihmettelinkin, että miten Libre näyttää niin tasaista käyrää koko ajan. Korkeimmillaan verensokeri oli 10,0. Ajattelin pitkin päivää vaan, että oon osannut laittaa insuliinit oikein, plus että kun en jaksa kipeenä hoitaa itteeni muuten kuin aikalailla sen tarpeellisen minimin. Vasta myöhään illalla alkoi hälytyskellot soida ja mittasin sormenpäästä old school stylez. Mittari näytti hulppeet 28,4! Näköjään keho oli niin kuuma ja tulehdustilassa, että Librekin meni sekasin. Ja sitte ammuttiin kovilla: laitoin samantien 12 yksikköä Fiaspia. Mittasin ihan hetken päästä uudestaan ja oli noussut yhden yksikön lisää... Huoh. En jaksanut päivystää enää ja nukahdin.

Nukuin ehkä 5 tuntia ja senkin ajan melko huonosti. Heräilin koko ajan yskimiseen ja kuumeen takia. Lopulta luovutin ja olin hereillä pari tuntia. Mittasin verensokerin ja... se näytti HI. Tykitin Fiaspia 22 yksikköä ja onneksi sain verensokerin nopeasti alas. Otin särkylääkettä saadakseni kuumeen alas ja nukahdin. Heräsin 3 tunnin päästä ja laitoin selvästikin liikaa insuliinia: mittari näytti 3,8.

Nyt kaikki on hyvin. Tai no niin hyvin kuin kipeenä voi olla. Keijo haki pizzaa ja nyt jatketaan Tohtori-maratonia!

Tarina Stressipeikosta.

Olipa kerran Stressipeikko.

Se ilmestyy eri ihmisten elämään eri tavoilla. Mun elämässä se on tainnut olla mukana jo varhaisesta teini-iästä. Välillä pienempänä ja huomaamattomampana, välillä isona ja hyvin ärsyttävänä. Melko sinnikäs kaveri, eikö?

Näin vanhempana se on aiheuttanut epämääräisiä vatsavaivoja ja valvottanut pitkin öitä joko pitkiä aikoja tai katkonaisesti. Se on taikonut mun kasvoille outoja ruusufinnirykelmiä, aknen sekä isoja ja kipeitä hormonipatteja.

Nyt Stressipeikko on mennyt liian pitkälle. En tiedä, voiko tämä olla jotain muutakin, mutta sen tiedän, että kaikki on alkanut Stressipeikosta ja sen töppäyksistä.

Ensin Stressipeikko häiritsi mun unta vaikeuttamalla mun hengittämistä. Riensin tohtorille apua kysymään. Kun selvisikin, että hengitän yöllä normaalisti, Stressipeikko päästi sen verran liikaa irti, että nyt taas voisin nukkua vaikka koko päivän eikä mikään unen määrä virkistä.

Stressipeikko tykkää myös käännellä mun unirytmiä miten haluaa. Olen kuitenkin oppinut, että Stressipeikon pahin vihollinen on Herra Melatoniini, joka onkin pelastanut mun monet tärkeät yöunet.

Stressipeikko häiritsee mua koko päivän niin etten muista mitä mun pitikään tehdä seuraavaksi. Pyykit jää koneeseen tunneiksi, kaikkialla on sotkua ja tavaraa, miljoona hommaa jää kesken. Saan kaiken kyllä tehtyä, mutta liian hitaasti ja liian monen ”AI NIIN”-parahduksen jälkeen. Aivoni ovat kuin televisio, jossa kaikki kanavat ovat yhtä aikaa päällä.

Stressipeikko ei anna mun tehdä yhtä asiaa, josta oikeasti välitän. Se ei anna mun kirjoittaa blogia. Olen oppinut, että Stressipeikko ei ehkä yksinään aiheuta tätä, mutta mulla on paljon ideoita enkä saa mitään valmiiksi. Stressipeikko ei anna mun mielen askarrella rauhassa ja inspiroitua, jotta voisin kirjoittaa vapaasti ilman häiriöitä ja kolinaa päässäni. Mulla on blogissa tusinan verran luonnoksia, osassa pelkästään otsikot. Idea on päässä, mutta en saa sitä ulos kaiken stressirojun ja ahdistusroskan keskeltä.

Stressipeikko vei mun näläntunteen ja antoi tilalle aaltoilevaa pääkipua, roskaruokahimon ja lisää painoa.

Ja mikä pahinta, kaiken tämän jälkeen Stressipeikko tartutti muhun RUMAN. Se tukahdutti ja tulehdutti ihohuokoseni ja nyt minut voi sekoittaa Harvey Two-Faceen.

Tämän nimi on "Emilian kaksi puolta".

Mistä tiedän, että Stressipeikko on mennyt liian pitkälle?

Se on vienyt minun itsevarmuuteni. Huolella ja pala kerrallaan rakentamani itsevarmuuden. Se on aina ollut hieman huojuva ja hutera, mutta niinhän olen minäkin. Nyt olen lannistunut, väsynyt, aivan puhki.

En haluaisi poistua kotoa. Tuntuu etten pysty olemaan ihmisten keskellä. Kaikkien nähtävänä. Paljastettuna. Haavoittuvana.

Välillä on hyviä päiviä. Sulaudun ihmisvilinään ja on ihanaa olla tuulettumassa hyvässä seurassa. Viihdyn, nautin kahvista ja katselen ihmisiä. Kiinnitän huomiota erinäköisiin ja tyylisiin ihmisiin ja teen havaintoja. ”Onpa hällä kaunista huulipunaa. Kivanvärinen scrunchie. Oi, tänne tuli koiro, voisinpa olla taas lapsi jolloin oli hyväksyttävää sanoa 'saako tota koiraa silittää?'”

Mutta hyvää päivää ennen on monta huonoa päivää. Silloin linnoittaudun kotiin poistumatta mihinkään. Pää on kipeä, mieli on kipeä, naamakin on kipeä. En halua nähdä ketään enkä puhua kenellekään. En jaksa esittää että kaikki on hyvin. Hyvin harva ihminen kun saa nähdä millainen olen, kun asiat ovat huonosti. Näin viime yönä unta, jossa meille tultiin kylään ilmoittamatta. Se ahdisti niin paljon, että huokaisin helpotuksesta, kun heräsin.

Välillä taas on päiviä, jolloin haluaisin todella kovasti lähteä kotoa, mutta koen, että pukeminen, hiustenlaittaminen ja meikkaaminenkin on liikaa. Ne tuntuvat työltä, jota en kykene tekemään. Jos nämä kolme asiaa, mun jokapäiväisen elämän lempparirutiinia, tuntuu TYÖLTÄ... ovat asiat todella huonosti.

MUTTA MINÄ EN LUOVUTA.

We all must meet our moment of truth.

Painostavaa hiljaiseloa on eletty, mutta nyt rikon hiljaisuuden kertalaakista pienen novellin muodossa! Tarjolla on vanhoja kuvia, uusia ei vain ole.

Kirjoitin tämän pikkukertomuksen samana päivänä (tai seuraavana, en enää muista tarkkaan) kun olin juuri kärsinyt psykan kirjoitukset. Tää on lojunut joutilaana luonnoksissa maaliskuusta asti odottaen joko julkaisemista tai delete-nappulaa. Päätin kuitenkin julkaista koko roskan, samapa tuo ja kirjoitinkin tätä melko pitkään silloin taannoin. Mietin ainakin kymmenentuhatta kertaa, että kirjoitanko preesensissä vai imperfektissä, ja erinäisistä syistä päädyin epäkorrektisti imperfektiin. Kielipoliisinatsit, äikkäperfektionistit ja muut kirjailijat antakaa pliis anteeksi.

Keskiviikkona 13.3 matkalla kotoo VaKelle ja VaKelta kotio kehittelin päässäni kaksi kuviteltua vaihtoehtoista loppua psykologian yo-arvosanatragedialle.

Laahustaessani paniikinsekaisin tuntein VaKelle puuterilumessa ja lempeässä tuulentuiverruksessa pohdiskelin ja kertailin sikinsokin psykologian eri teorioita, suuntauksia, käsitteitä, kaikkea. Tiesin varsin hyvin, etten aloittanut lukemista ajoissa enkä lukenut tarpeeksi. Kuvittelin päässäni, kuinka joutuisin vastaanottamaan 24. toukokuuta paperiliuskan, jossa lukee PS:n kohdalla i (ja joku kettumainen + vieressä ja mikä parasta: PISTETTÄ VAILLE APPRO) ja joutuisin katsomaan masennuskuoleman partaalla vierestä, kuinka kaikki kauniiksi laittautuneet sädehtivät ystäväni saisivat puhtaanvalkoiset lakit päähänsä. Minä joutuisin kärsimään kirjojen parissa vielä seuraavat 4 kuukautta valmistuen vasta hyisen kylmänä talvipäivänä ylioppilaaksi. Samana päivänä juhlittaisiin vielä Suomen itsenäisyysjuhlaa. MIKÄ PAINAJAINEN.

Astuin pää lähes tyhjänä VaKen saliin 50 muun abin kanssa edelleen kertaillen psykajuttuja. Jostain syystä sana heuristiikka soi päässäni. Kellon lyödessä yhdeksän selailin tehtävät nopeasti läpi ja päätin etukäteen, että mitkä kirjoitan merkiten ne ylös suttupaperiini. Hyihyi ei ainakaan tilastontulkitsemistehtävää, eikä tota projektiivinen testi-juttua eikä ainakaan tota aivojen kuvantamismenetelemää (jonka sitten kuitenkin tein), emmä semmosia osaa enkä muista. Päädyn kirjoittamaan tehtävät 3, 4, 5, 6, +9 ja +10. Kirjoitin siis molemmat jokerit, mitä en olisi ikinä uskonut, mutta aiheet liippasivat läheltä sitä, mistä mä satun jotain tietämään. (jos haluat välttämättä tietää kysymykset, klikkaile menemään tästä)

Aika vilahti silmien edestä ja kello löi 12. Vain pari abia poistuu salista. Mä taas häilyin paniikin rajamailla, sillä mä olin tehnyt vasta 2 tehtävää ja neljä pitäisi vielä rykästä. KOLMESSA (3) TUNNISSA. Käsi kramppaa kolmen tunnin aikana ainakin 5 kertaa, koska mä kirjoitan todella oudosti. Käytän siis kaikkia oikean käden sormia paitsi pikkurilliä, ja siksi saatan käyttää huomaamattani kaiken käsivoimani kirjoittamiseen. Välillä kipu tuntui koko käsivarressa asti. Autsista.

Yhtäkään esseetä en saanut venytettyä 4-sivuiseksi, enintään 3 ja puoli. Aivot löivät tyhjää, ja esseet jäivät niitä kahta ensimmäistä lukuunottamatta hyvin vajavaisiksi. Lopetukset olivat todella kökköjä, mutta lohduttauduin sillä ajatuksella, ettei nyt onneksi ollut äikän essee kyseessä.

Jätin viimeiseksi 4-esseen, jonka aloitin klo 14.40. 20 minuuttia aikaa. Onnistuisinko, jos pinnistäisin aivoni ja tietoni äärimmilleen ja kirjoittaisin nopeasti välittämättä käsialan selvyydestä? No, enpä tietenkään. Essee jäi ikävästi kesken ja vieläpä keskeltä lausetta. Pettymys oli suuri, mutta toivottavasti sain siihen edes yhden pisteen edestä asiaa.

Heuristiikka, muisti, psykodynaaminen psykologia, tarkkaavaisuusteoriat ja Maslow'n tarvehierarkia. Muutamia aiheita, joista olisin tiennyt lähes kaiken, mutta niistä ei kysytty niin mitään. Onneksi persoonallisuushäiriöistä ja kiintymyssuhteista kysyttiin, sentäs. Kiintymyssuhteista luin vahingossa lähes kyllästymiseen asti, ja persoonallisuushäiriöt ovat todella kiinnostavia, että tiesin niistä jo ilman sen enempää lukemista.

Viikon parin päästä koepäivästä poikkean koululla tsekkaamassa alustavat pisteet. Ja mitä näenkään?

Kuvitelma 1:

Arvosana keikkuu masentavasti A:n ja i:n rajamailla. Jos YTL ei tykkää yhtään mun aikaansaannoksista, niin arvosana voi hyvinkin tipahtaa improksi. Toivotaan, että psykan ope on arvioinut pisteet tiukasti alakanttiin... Joudun jännittämään vielä pari kuukautta.

17. toukokuuta tulevat lopulliset tulokset. Kuten Guru aikoinaan riimitteli: We all must meet our moment of truth. Kanslisti ojentaa paperiliuskan, jossa lukee mun tuomioni psykologian lisäksi myös äikästä ja enkusta. Haluan pyytää jotakuta toista katsomaan mun tulokset, ja kukakaverisiinänytonkaan kurtistaa kulmiaan, silmät laajenevat ja ilme on hämmästyneen huolestunut. Kaveri ojentaa lapun mulle epäröiden ja ilme kertoo kaiken: "mä oon pahoillani, että joudun näyttämään tämän". Ja siinähän se tuli: improbatur, joka on vielä kettumaisesti pistettä vaille A. Maksimaalisen megaketutuksen multihuipennus. KIITOS YTL:N SENSORIT, MÄKIN TEITÄ. Ei muuta kun iloista naamaa ja kavereita juhlimaan, syksyllä uusiksi! Oikeasti haluan käpertyä sikiöasentoon ja itkeä pelkkää ajatusta uusimisesta.

Kuvitelma 2: 

Tekisi mieli hypellä ja kirkua ilosta, mutta lähellä ei ole ketään tuttua, jonka kanssa jakaa ilo ja alaluokassa on tunti, joten en viitsi hankkia pimahtaneen hullun mainetta lukion loppumetreillä. SAIN ALUSTAVASTI A/B/C:N! WOHOO JA KAIKKI SEN JOHDANNAISET! Toivottavasti YTL tykkää mun stooreista kans. Joudun jännittämään vielä pari kuukautta.

24. toukokuuta tulevat lopulliset tulokset. Kuten Guru aikoinaan riimitteli: We all must meet our moment of truth. Kanslisti ojentaa paperiliuskan, jossa lukee minun tuomioni psykologian lisäksi myös äikästä ja enkusta. Haluan pyytää jotakuta toista lukemaan mun tulokset, ja kukakaverisiinänytonkaan virnistää iloisesti silmät kirkkaina, ja näyttää lapun mulle innosta kihisten. Ja voi kyllä, lapulla komeilee kaunis kirjain, joka näyttää veikeästi hymyilevältä hymiöltä kaksoispisteen ollessa oikealle puolelle sijoitettuna. Eli todellakin: henkeäsalpaavan ihana yo-mekko päälle ja korkkarit jalkaan - täältä tullaan lakki ja yo-juhlat parhaiden ihmisten juhliessa mun kanssa! Yksi etappi taas saavutettu!

Kumpi kuvitelmista toteutuu? Palaan asiaan, kunhan saan alustavat pisteeni selville.

Todellisuus:

Perjantaina 22.3 päätin poiketa koko kroppa tutisten koululla tsekkaamassa alustavat pisteet. Ja mitä näenkään? Mä näen... helpotuksen. Ilon. SUUREN ilon. Ja samalla myös suuren pettymyksen. Englanti meni kamalan huonosti, mutta siitä ei sen enempää. Äidinkieli lähti YTL:lle M:nä, josta olen todella iloinen. Mutta se psykologia... Pääsin kuin pääsinkin läpi ja enemmänkin: ei lähtenyt A:na, B:nä, C:nä VAAN M:NÄ MYÖSKIN. AAAAHHH YEEEEAHH JA KAIKKI SEn JOHDANNAISET! Todellakin, toivottavasti YTL tykkää mun stooreista kans.

Kaksi kuukautta vilahtaa ohitse ja 17.5. astelen kuin hidastettuna Tuomion Temppeliin eli meidän koululle. Laahustamme pikkupaniikissa kaverini Saaran kanssa koulusihteerin luokse.

"Öö moi. Me tultiin ny hakeen ne."
"Joo yo-tuloksia vai... Mikäs sun nimi oli? ... Tässä. Onneks olkoon!"

Vilkaisen paperiliuskaa aivot sumussa. Alan hihkua ja hyppiä onnesta koulusihteerin nähden, koska voi kyllä, psyka pysyi M:nä! Äikkäkin, vaikkakin ketuttavasti pistettä vaille E. Mutta enkku, tuo rakas luottoaineeni jo yli 10:n vuoden takaa, NOUSI M:ÄÄN. En voisi olla enempää tyytyväinen. Loppuaika koululla meni epäuskoisen naurun, onnellisten halien ja hehkutusten merkeissä kera koulutovereiden. ♥

Johtopäätös asiasta, kun kaikki on kuultu, on: Olen erittäin tyytyväinen, helpottunut ja onnellinen neljän M:n ylioppilas.

You are my lovely one.

Mä olen tehnyt mun omasta kullanmuwusesta ja elämäni tärkeimmästä miespuolisesta henkilöstä, eikun otuksesta niin laittoman vähän postauksia, että tässäpä tulee semmonen kunnon kuvapläjäys!

"Tertsi vaan teille mun siskon Empun blogin lukijoille! Mä oon Otto, ykstoista vee. Ihmisten iässä seiskeetseittemän. Aika vanha papparainen oon, pakko myöntää, mutta olo on ku nuorella jolpilla! Ne sanoo, että mun näkö huononee, mutta emmää ainakaan oo viä mitään huomannut.

Mä oon kotoisin Kuopiosta, ja mun iskä on saksanseisoja Halli ja äiti on belgianpaimenkoira Virma. Mua kutsuttiin ensin Varmaksi, mikä oli aika pöljä nimi, mutta nerokas veljeni Matias keksi mulle hauskemman nimen.

Mää tykkään kovasti käydä lenkillä Herwoodin huudeilla Matiaksen kanssa, ja eritoten tykkään monista hajuista, mitä voin mun tarkalla kirsulla havaita. Siksi käppäilen puolet matkasta kirsu maassa, ja merkkailen kivojen hajujen kohdalle oman viestini sekä uudet spotit merkkaan oitis omaksi reviirikseni. Jos mahdollista, juoksen ihan täysillä. Jos vaikka Emppu asettuu mun eteen kun juoksen sitä kohti, niin väistän vasta ihan viime hetkellä niin, että Emppu tai kuka siinä onkaan säikähtää vähäsen. Se on hauskaa. Ihan parasta on se, kun ollaan käyty jossain kauempana mökillä, oon saanut juosta piiitkiä matkoja vapaasti ilman hihnaa, joko mökin pihalla tai metsässä.

Innostun kovasti, kun meiän kodin ovikello soi ja tulee kivoja vieraita, jotka tuoksuu tutuille tai uusille koirakavereille, ja etenkin, jos vieras tuoksuu kissalle.

Mun lemppari-ihmisiä mun perheeni lisäksi on ainakin Empun ja Matskun mummo ja serkut. Mummo tuo mulle aina kaikkee hyvää herkkuruokaa mussutettavaksi ja serkut tykkää lähtee viemään mua ulos lenkille.

Mä en tykkää rusakoista. Ne aina kettuilee mulle jostain pitkän matkan päästä, ja sit ku lähden juoksemaan perään, niin ne kehtaa juosta vielä kovempaa. Pelkurit.

Mä en myöskään tykkää pulsuista. Ne örisee ja haisee pahalle. Jos joku uhkaava ukkeli lähestyy mun Emppua, niin murisen ja haukun niin pelottavasti kuin osaan! Ja muutenkin puolustan mun isäntäperhettä henkeen ja vereen!

Mun lemppariruokaa on maksalaatikko, kaikenlainen liha ja suklaa, vaikken sitä jostain tyhmästä syystä saa syödä. Mä en ymmärrä, se on niin hyvää! Kerran vedin kokonaisen pussillisen Empun Smash-suklaateja yksin kotona ollessani, ja se sit vähän suuttui mulle, kun löysi tyhjän pussin lattialta. Hetken päästä me oltiin kavereita taas!

Mut hei, nyt mä lähden lenkille Matiaksen kanssa! Vuh vaan teille!"

Ja tässähän me ollaan, kaikista suloisin otus mitä maa päällään kantaa ja Otto. Kuin kaksi marjaa! ♥

Kaikki kuvat © Matias, toinen mun elämäni tärkein miespuolinen otus ja apinaveli, jota ilman ei voi elää ja jonka huoneessa kaikki kuvat otettiin.