The "Earth" without "art" is just "eh".

I'M BACK. Sen kunniaksi tässä on heinäkuinen graffititaidepläjäys.

Nämä kuvat on otettu hyvin nopeasti puhelimen akun tippuessa Hiedanrannan Kuivaamolla heinäkuussa. Kuten kuvista näkyy niin siellä kuin mullakin on ollut tässä kaikkee. Ei ehkä just nyt elämässä vaan lähinnä pään sisällä. Olen käynyt hyvin syvissä vesissä ja oikeastaan olen siellä vieläkin, mutta välillä pääsen käymään pinnalla haukkaamassa happea, kunnes taas mennään. Haluan nauttia tästä happihypystä vielä hetken. On vasta syyskuu ja kaamosmasennus iskee jo kovaa ja korkeelta. Upeeta, mahtavaa.

Eilen kävimme pyörällä seikkailulla sellaisissa Tampereen kolkissa, joissa en ole koskaan käynyt. Iidesjärvellä, Lokinpuistossa sekä Nekalan siirtolapuutarhassa. Ruskaa oli kaikkialla, tapasimme sorsia ja joutsenia sekä silitimme koiria ja jututimme heidän lämminhenkisiä omistajiaan. Kameran rulla kasvoi taas varmaan sadalla kuvalla ja fiilis oli niin ihana. Ilta huipentui kynttilänvaloiseen elokuvailtaan perheen kanssa, kun saimme porukoiden Taru Sormusten Herrasta -yleissivistystripin päätökseen.

Olisin vihdosta viimein halunnut eilen otettuine kuvineni palata blogini pariin, mutta Blogger ei näköjään enää välitä bloggaajistaan. Ensin banneri ei tahdo olla isompi kuin banaanikärpäsen kikkare, sitten bannerin kuvan laatu on ärsyttävästi epätarkan rajamailla ja nyt sama pikselivamma on siirtynyt postauksen kuviin. Ei sitten.

Alan vakavasti harkita ekaa kertaa 10 vuoteen alustan vaihtoa. Onko suosituksia?

Toinen vaihtoehto on pysytellä kokonaan Instagram-blogina. Se on toiminut mulla paljon paremmin nyt viimesen parikolme kuukautta. Katsotaan vielä.

Hävettää myös hieman, etten tehnyt mitään 10-vuotispostausta blogilleni. Instagramissa juhlistin tätä hieman, käy kattoo!

And yet another new name for my blog.

Joitakin vuoden 2021 tilastotietoja minun elämästä:

4 runebergintorttua.

6 kirppisreissua.

7 laskiaispullaa.

13 Star Wars -tarraa Nono-putiikista.

20 kirppislöytöä.

79 Clone Wars -jaksoa.

158 eri biisiä kuunneltu.

318 valokuvaa.

Lukematon määrä Pepsi Max -tölkkejä.

1 blogin nimen ja osoitteen muutos.

Taas on blogi vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun... no ei oikeesti. Nimi ja URL vain kaipasivat yhtenäisyyttä ja muutosta. Eikä siinä mennyt kuin vain vajaa 10 vuotta, kun vihdoin keksin simppelin ja itseä miellyttävän nimen sekä blogille että URL-osoitteelle.

Ja vaikka elämäni olisi vinksin vonksin niin blogini ei ole. Siitä olen pitänyt ja pidän edelleen huolen. Blogien kulta-aika saattaa olla ohi, mutta minä vielä täällä porskutan. Ei minusta oikein ole vloggaajaksi, someinfluensseriksi tai tiktokkaajaksi. Saatan pitää epäsäännöllisen säännöllisiä kirjoitustaukoja erinäisistä syistä, mutta ainakin se on varmaa, että blogini on ja pysyy.

Fun fact: pienenä Peppi Pitkätossu oli mun roolimalli. Minäkin kaavin sormella suoraan kakusta kuorrutusta, kunnes äiti ennätti kieltämään. On Peppi paljon muutakin: voimakas, itsenäinen, luova, eläinrakas, hauskaa seuraa sekä ehdottoman lojaali ystävä. Oikein kelpo roolimalli mun mielestä!

Ajatuksia autottomasta elämästä.

Tervepä terve täältä osittaisen pakkohiatuksen keskeltä! Ajattelin jakaa tämän jostain syystä luonnokseksi jääneen postauksen pitääkseni blogiparkaani edes hieman hengissä. Nyt on kyl valoa tunnelin päässä näkyvissä: veronpalautukset tulleepi joulukuussa ja silloin mahdollisesti olisi uuden koneen hankkiminen edessä, ellei joku keksi meille jotain tosi superkivaa muuta pakollista rahanmenoa.

Heinäkuussa me päätettiin luopua meidän kultaisesta Toyota Camrysta nimeltä Hubbe, vuosimallia 2003. Se oli hyvä ja luotettava auto se. Vähän liian paljon se vaan vietti aikaa parkkipaikalla toimittamassa tyhjää. Mulla ei oo ajokorttia ja mies on innostunut suorittamaan työmatkat jalkapatikassa tai 30 vuotta vanhalla luottopyörällään, Gamla Grönalla. Auton omistaminen on myös suuri kuluerä ja jos se vaan nököttää parkkipaikalla lokkien kakkahyökkäysten kohteena, se on kuin heittäisi rahaa pyörremyrskyyn.

Päätös ei silti ollut helppo, varsinkaan näin korona-aikana, kun bussilla kulkeminen hirvittää edelleen ja sähköpotkulaudalla tai pyörällä ei saa yhtä kätevästi kuljetettua isompia hankintoja.

Lopulta kuitenkin autottomuuden hyvät puolet veivät voiton huonoista. Mies saa onneksi työpaikkaetuna vuokrattua henkilöautoa ja pakua tarvittavasti, ja äkillisiin tilanteisiin saadaan lainattua mun lähellä asuvien vanhempieni autoa.

Kolmisen kuukautta tässä ollaan menty ja meinattu ilman autoa ja hienosti on sujunut. Ollaan saatu tarpeen mukaan lainaan autoa milloin mistäkin ja pummattu kyytiä. Välillä mua ärsyttää kun ei ole autoa, mutta viimeistään kun huomaan, ettei tarttekaan viimeisiä roposia heittää bensaan niin ei ärsytä enää yhtään. Ja tällaistahan mun elämä muutenkin olisi ollut, jos mulla ei olisi ajokortillista miestä.

Maaseudun rauhasta kaupunkiin karanteeniin.

Miksi silloin kun minä muutan niin ikinä ei voi olla pelkästään se itse muutto se muutos, joka tapahtuu?

Viimeksi kun muutin, niin toki kaikki muutokset olivat sinänsä hyviä, mutta kun niitä oli niin m o n t a . Opiskelut alkoivat elokuussa kauppiksessa eli uusi koulu tuli ensin. Siitä tasan kuukauden päästä juhlittiin meidän häitä, jonka jälkeen samaan syssyyn muutin pois kotoa ekaan omaan kotiin. Uusi kaupunki, uusia ihmisiä ja vähän ajan päästä tuli vielä uusi työpaikka koulun oheen. Huh huh. Miten ihmeessä jaksoin? Totuus on, etten jaksanutkaan. Vuoden 2015 kevät oli raskasta aikaa, mutta kesällä alkoi vähitellen helpottaa.

Nyt, 5 vuoden jälkeen, tilanne on sama, mutta ei kuitenkaan. Meidän piti vain muuttaa lähemmäksi mun perhettä ja työpaikkoja ja mitä kaikkee. Oli kaikkia kivoja suunnitelmia ja ideoita mitä kaikkea sitten tehdään täällä. Noh. Muuton hetkellä koko muuttopoppoo paitsi Keijo oli sairaana. Muuton jälkeen Keijokin tuli kipeäksi eikä kukaan jaksanut tehdä täällä mitään, joten kämppä oli silmänkantamattomiin pelkkää pahvilaatikko- ja ikeakassilandiaa.

Eikä tässä vielä kaikki! Viikon päästä muutosta Suomen hallitus julistaa koronapandemiaan liittyvät toimet ja panee ne täytäntöön. Minä jouduin lopettamaan työpaikassa, johon olin just ja just päässyt asettumaan ja rutinoitumaan. Olen linnoittautunut meidän uuteen kotiimme ilman sosiaalisia kontakteja, paitsi olen muutaman kerran nähnyt mun vanhempia (en kuitenkaan niin usein kuin olin alun perin ajatellut) ja oon käynyt moikkaamassa muutaman kerran veljeä, joka muutti tohon lähelle. Käytiinpä yksi päivä myös mukavalla joskin kuraisella mettälenkillä. Mulla on silti ikävä mm. kavereita, serkkuja ja isovanhempia.

Tiedän. Asiat voisivat olla vieläkin huonommin ja joillain onkin. Olen törmännyt monenlaisiin ”olemme samassa veneessä” -tyyppisiin mietteisiin. Siinä on vain sellainen juttu, että toisilla se vene on viiden tähden huviristeilijä ja toisilla se on ilmapuhallettava kumivene, jota on teippailtu jesarilla kasaan. Pahimmassa tapauksessa jotkut pitelee kiinni pelastusrenkaasta. Niin paljon kuin on ihmisiä on myös yksilöitä ja aivan erilaisia tilanteita.

En ole siltikään kadottanut lapsesta asti pysynyttä positiivisuutta enkä verenperintönä saatua sinnikkyyttä. Vaikka tekstin alku kuulostaa valittamiselta (ja se onkin, koska uskon että jos ihmiset eivät saa rehellisesti kertoa miltä heistä oikeasti tuntuu jo(t)kin asia(t), se patoutuu ja purkautuu myöhemmin ikävällä tavalla) olen selvinnyt sosiaalisesta eristäytymisestä tosi hyvin tähän asti eikä tunnu missään. Tähänhän mä olen valmistautunut koko mun elämäni! Tai ainakin aikuiselämäni, lapsena olin hyvinkin sosiaalinen. Se on kyllä yksi asia, joka on vahingossa päässyt hioutumaan pois. Onneksi ei kokonaan.

Totuushan on se, että tää ei kovastikaan poikkea mun normaalista elämisestä sen kummemmin. Näen vaan vähemmän perhettä ja ystäviä sekä käyn harvakseltaan kaupassa. Mä kyllä kaipaan kovasti työntekoa. En tätäkään olisi uskonut jokin aika sitten, mutta mä haluaisin käydä töissä. Kaipaan sitä tarkoituksellisuuden tunnetta, joka siitä tulee. Toki mulla on aina olemassa back up plääninä mun freelancer-kevytyrittäjän hommelit, mutta se vaatii erilaista ponnistelua kuin säännöllinen töissäkäynti poissa kotoa. Heti kun tää karanteenitila loppuu, mää haen kaikkiin Tampereen ja lähiseutujen kirppiksille töihin.

Yritän ottaa nyt tämän sosiaalisen eristäytymisen levon ja rauhoittumisen kannalta. Olisin tarvinnut tällaista jo aiemmin, mutta nyt kun henkinen vointi on paljon parempi, pystyn lepäämään ja ottamaan rauhallisemmin paljon helpommin. Silti toivon, ettei tämä tilanne venyisi liian pitkälle ajanjaksolle. Ja vaikka venyisikin, uskon vahvasti siihen, että maailma ei kaadu tähän. Tämä voi olla joillekin ärsyttävä klisee, mutta me noustaan tästä vielä. Meidän täytyy vain yrittää selviytyä loppuun asti.

"Nothing makes sense here, man. The only thing that does make sense is that nothing makes sense." - Korg / Taika Waititi, 2017

Kukapa olisi uskonut, että tuo lause tulisi oikeasti pitämään paikkaansa vain 3 vuotta myöhemmin?

Heippa koti 2014-2020.

Voi kuulkaas. Viime aikoina on tapahtunut niin paljon etten edes tiedä mistä aloittaisin.

Vuoden vaihteen paikkeilla sain töitä. Enkä ihan mitä tahansa töitä. Mä sain töitä KIRPPIKSELTÄ, jossa on huiput työkaverit ja paljon ihania asiakkaita. Olen voinut tehdä itsekin löytöjä sieltä yhä helpommin (toisinaan tämä on myös kirous) ja sinne saa tulla myös koiria. Voiko parempaa työympäristöä ollakaan?

Tässä asiakkaan ihanan Freija-koiro.

Tästä vähän ajan päästä suoranainen ihme tapahtui: me saatiin vihdoin meidän talo myytyä! 3 vuoden stressaava valmiustila on nyt ohi. Paljon on koettu tänä aikana ja on vuodatettu hikeä, verta ja kyyneliä. Enkä edes liioittele.

Silti, vaikka 3 vuotta oli tosi pitkä aika, jotenkin kaikki tämä tuntuu niin yhtäkkiseltä enkä oikeastaan vieläkään täysin tajua kaikkea tätä. Olo on ollut helpottunut ja olen kihissyt innosta.

Sitten elämä tuli ja iski realiteetit oikein nyrkillä naamaan.

Kesken muuttorumban minä tulin pahasti kipeäksi. Tohtori Googlen mukaan tämä saattaa olla RS-virusta, tosin nyt on koronan lisäksi 100 muutakin virusta liikenteessä. Olen siis vieläkin kipeä, yskin ja köhin ja niiskutan. En voinut olla luovuttamassa avaimia uusille omistajille, kuten olisin halunnut. Sain kuitenkin sanottua talolle kunnon heipat räkäitkujen kera ja käytyä viimeisen kerran kunnon puulämmitteisessä saunassa. Saatoinpa tulla vielä pahemmin kipeäksi saunottelusta, mutta oli sen arvoista.

Hieman ärsyttävä tilanne, mutta ei kovin paha kuitenkaan. Viikonlopun sain sairastaa rauhassa uudessa kodissa. Vai sainko?

Realiteetit palasivat ja iskivät naaman sijasta mahaan. Ja pari kertaa päähän. Ja selkään.

Tuli asia, joka vaikuttaa tälläkin hetkellä kaikkien elämiin: COVID-19, tutummin koronavirus. Suunnilleen kaikki paikat ovat nyt suljettuja, riskiryhmäläiset (kuten minä, kiitos 1-tyypin diabeteksen) eivät saisi mennä minnekään eikä myöskään kukaan saisi vierailla mun luona enkä minä saa nähdä mun isovanhempia. Pienikin flunssa tietää välitöntä kotikaranteenia, jotkut eivät ota tosissaan koko tilannetta ja kaikkialta on vessapaperi loppu.

Mä olen introvertti, mutta rajani erakoitumiseen ovat minullakin. Vielä ei ole alkanut pää hajota, mutta prospektit eivät näytä kovin hyviltä just nyt.

Mä olin suunnitellut näkeväni kavereita, serkkuja ja isovanhempiani taas enemmän kunhan pääsisin Tampereelle. Kävisin äidin kanssa uimahallissa, kirppiskierroksilla ja syömässä välittämättä bussiaikatauluista tai siitä, koska mies pääsee töistä. Odotin myös pääseväni lähemmäs työpaikkaa, saavani nukkua pidempään ja mennä kätevästi tuosta ihan kodin vierestä bussilla töihin.

Nyt kun vihdoin pääsin Tampereelle, en voi tehdä näistä kohta mitään. Jouduin jo lopettamaan toistaiseksi työt riskiryhmään kuulumisen vuoksi, en ole nähnyt juuri ketään ja olen hädin tuskin jaksanut purkaa laatikoita ja asettaa tavaroita paikoilleen. Kirppikset ja kahvilat menivät tällä viikolla yksi kerrallaan kiinni ja latasin just ennen kaikkea tätä kuukausikortin bussikorttiini ihan turhaan.

Voisin niin helposti seota nyt.

Pakko se on todeta kuitenkin, että mä ehdottomasti kannatan riskiryhmäläisenä sitä, että korona otetaan vakavasti. Vaikka tämä tilanne ottaa ihan kunnolla päähän, haluan kunnioittaa suosituksia sekä määräyksiä mitä meille on annettu ja toivon samaa muiltakin. Mieluummin ollaan liian varovaisia kuin liian huolettomia! Vain siten voidaan saada tämä homma kuriin.

Me ihan oikeesti voidaan päihittää tämä epidemia olemalla kotona ja löhöömällä sohvalla. Ei mokata tätä, eihän?

Palaan vielä lopuksi näihin odotettuihin muutoksiin.

Sitä voi olla vaikea uskoa, koska olen hokenut haluavani Tampereelle niin kauan jo, mutta mulla tulee ikävä vanhaa kotia. Minä koin ja me koimme siellä paljon niin hyvässä kuin pahassa. Kaikki paha saa nyt luvan väistyä ja jäädä taakse, mutta niitä hyviä asioita jäämme sitäkin enemmän kaipaamaan.

Lopullinen lähtö olikin hyvin raskasta. En olisi ikinä uskonut, kuinka paljon itkisin yhtä pientä avainta luovuttaessa. Se oli kuin suoraan Frendien viimeisestä jaksosta.

Kaikista nykyisistä ja mahdollisista tulevista vaikeuksista huolimatta mä uskallan taas toivoa ja unelmoida vähän enemmän. Älkää tekään menettäkö toivoanne ja unelmianne, varsinkaan nyt!

Ja hei, mikään ei estä mua ottamasta asukuvia pihalla. Ulkoiluahan ei ole (vielä) kielletty!

Syystunnelmissa.

Blogi on nyt myös syystunnelmissa! Napsaisin kuvan eräänä kauniina syyspäivänä kotikylällä. Veljeni toimi mun hovikuskina tänä samaisena päivänä ja ilmaantui justiinsa paikalle, kun olin kuvia ottamassa.

Kysyin Matiakselta, että mitä hänellä pyöri mielessään, kun näki minut tuolla noin. Hän sanoi, and I quote: "Mitä ihmettä Emppu tekee? Oksentaako se tuolla vai yrittääkö se vuosisadan pierua? Voivotteletko sää siellä jotain asiaa vai oliko maassa joku kiva leppäkerttu? Autoitko sää jotain sun kaveria maasta ylös vai onko se ruoho sittenkin vihreämpää aidan toisella puolella?"

Tässä vielä alkuperäinen kuva. Ruusumaiharit ja Jesse-kassi ne naisen tiellä pitää.

All I wanna do is drop these and peel.

Pohdiskelinpa tuossa veljeni kanssa eräs kaunis kesäilta asioita, kun tallasimme Tampereen katuja. Tamperetta ja muuttoa sinne ja että onko aika kullannut mun muistot Tampereesta. Glorifioinko Tamperetta liikaa, katsonko vaaleanpunaisten rakkauslasien läpi. Tampere kun on nyt täynnä vihaamiani keltapunaraitoja ja työmaita ja kuoppia ja soraa. Vaikka se on kylläkin vain väliaikaista, mutta en silti voi olla miettimättä, että haluanko todella takaisin tänne.

Muistan hämärästi ajan, jolloin mua ahdisti Tampereen pienet piirit ja halusin muuttaa pois. Hauskaa on se, että täällä missä nyt asun on vielä pienemmät piirit, joten asiat ovat ehkä palanneet perspektiiviin. Tampereella saa olla suhteellisen anonyymi ja kulkea rauhassa ilman, että kukaan tietää kuka sä olet. En tiedä tietääkö täällä edes kukaan kuka mää olen, mutta mieheni on suht tuttu ihminen täällä lähes kaikille, joten siitä taatusti voi jotain päätellä.

Olen asettunut tänne ja en ole. Olen välitilassa. En tiedä missä olla ja mitenpäin. Jos nyt kuitenkin jotain tiedän, niin mää koen olevani kotona, kun olen Tampereella. Mää haluan, että kaikki tarvittavat palvelut on lähellä tai niin, että bussi kulkee läheltä (ja läheltä tarkoittaa alle 1 km päästä). Siihen olen tottunut lapsesta asti. Olen Itä-Tampereen lähiökasvatti. 

Pakko myöntää myös, mutta meidän talo on liian iso meille kahdelle. En ole oikein vieläkään tottunut tähän tilan määrään. HALUAN YKSINKERTAISEMPAA. Ei ole ihme, että aivot on solmussa. Ja sitten muuten lentää talosta tavaraa leppäkeihäiden lailla kun muutto koittaa! Haluan tavoitella minimalismia. "Vähemmän on enemmän" on hyvä motto.

Saatan nyt kuulostaa lössöltä laiskurilahnalta, joka ei jaksa mitään, mutta ajattelen tätä käytännön kannalta. Mulla ei ole ajokorttia, joten palveluiden lähelläolo on vain järkevää. Mitä jos olen sairaana ja pitää hakea kesken miehen työpäivän apteekista reseptilääkettä? Mitä jos me unohdettiin käydä kaupassa edellisenä päivänä eikä kaapissa ole mitään? Ei ole täällä Woltteja ja Foodoroita, joista tilata ruokaa kotio. Mitä jos vanhempani, veljeni tai joku muu Tampereen sukulainen tarvitsee apua heti paikalla? Täältä ei pääse kortittomana ihan muutamassa minuutissa hätiin. Ja apuahan minä en pyydä, koska ei tartte auttaa! Okei jälkimmäisessä tapauksessa pyytäisin varmasti apua, jos olisi kauhea hätätapaus.

Jos saisin käyttää aikakonetta, menisin sanomaan 17-vuotiaalle minälle, että NYT LIKKA SÄÄSTÄT RAHAA JA MENET AUTOKOULUUN.

MÄÄ TIEDÄN, että mulla on tässä lähellä ihmisiä, jotka varmasti haluaisivat auttaa, mutta mää en vain osaa pyytää apua. Tämän totesin aiemmassa postauksessa. En tiedä miksi, mutta se on vain ihan ylivoimaista. Mää haluan pärjätä itse. Piste.

Emmää tiedä mihin olin menossa mun postauksen kanssa. Tämä on taas aamuyön pohdintaa ja hypotetisointia tulevasta, mitä tykkään varmaan eniten harrastaa tanssimisen lisäksi.

Ai niin ja SE TANSSI. Tiedättekö kun ainoat tanssilajit mitä aikuiset voi täällä harrastaa, on zumba, lavis ja paritanssi? No thanks. Toivon todella, että pääsen taas edes yhdelle Housen tunnille syksyllä.

Tiedän myös sen, ettei Tampereelle muutto ratkaise kaikkia mun ja meidän ongelmia, mutta se taatusti auttaa vähän. Ja se on varmaa, että siellä tulee eteen täysin uudet ongelmat. Ei saa mekkaloida klo 22 jälkeen, jos on seinänaapureita. Musiikkia ei saa blästätä täysiä. Ei ole kaunista luontomaisemaa takapihalla (välttämättä). Hektisyys sekoittaa päätä. Ikävä takaisin tänne. Kyllä se kuitenkin tulee, mun pää on just niin tyhäm.

Se on se hinta mikä pitää maksaa. Näin ei voi kuitenkaan jatkua. Tulevaisuutta odotellessa...

Another box with a question mark.

Pitemmittä puheitta... Siä on ny uusi banneri, uudistettu ulkoasu ja, wait for it...

UUSI BLOGIN NIMI!

Kyllä. Nyt on taas hetken kaikki kohillaan. Blogin kanssa ainakin.

Mulla tapahtui jonkin sortin kyllästyminen edelliseen blogin nimeen tässä jokin aika sitten. Ärsytti nimen pituus ja ehkä sellanen pienoinen tylsyys. Silleen ei rakkaudessa mitään tylsää ole (päinvastoin!), mutta kun esim. mun blogiin päädyttiin hakusanalla "purple blogi" satoja kertoja silloin kun mun blogi oli My state of mind's all purple. Edellisellä nimellä ei päädytty koskaan oikein millään hakusanalla. Haun avainsanat eivät ole pariin vuoteen tarjonneet samanlaisia nauruja kuin aikoinaan, koska tänne ei päädytä millään Google-hauilla. Nothing, ingenting, nada. Tästä voi siis päätellä, että edellinen blogin nimi ei ollut kovin tarttuva ja hukkui Google-haun äärettömiin ulottuvuuksiin. En kyllä menis sanomaan, että onko tämä uusikaan tarttuva ja erottuuko edukseen hauissa, mutta se ei oo mun blogin pitämisen pointti koskaan ollutkaan. Tämä on vain rakasta ajanvietettä, oli lukijoita tai ei.

Ja tiettekste kuinka vaikeeta on keksiä tarpeeksi lyhyt ytimekäs nimi, joka merkitsee itselle jotain? Erittäin. Laskin äsken, niin tää uusi on nyt sitten jopa 6 kirjainta pidempi otsikko, mutta kuten blogiystäväiseni Iira totesi, niin pituus ei haittaa yhtään! Tässä uudessa ei sinänsä oo mitään ihmeellistä, mutta se resonoi todella vahvasti mun sielun kanssa just nyt.

My state of mind's all purple kesti tasan 5 vuotta, seuraajansa How beautiful love can be? rapiat pari vuotta. Uskon, että tämä pysyy hieman pidempään kuin edeltäjänsä!

Heippa How beautiful love can be?, TERVETULOA Another box with a question mark!

Mää tiedän, sää kuitenkin palat halusta tietää, niin uusi blogini nimi tulee tämän mainion tv-sarjan ehkä yhdestä parhaimmasta kohtauksesta.

Tässä kohtauksessa oli myös toinen vaihtoehtoni blogin nimeksi, saatte iteksenne arvata mikä.

Pikkuveljen muuttopäivä.

Kuvien välillä reippaat 15 vuotta ja välissä muutama vuosi ei-kaveruutta. Nyt ollaan jo tovi oltu parhaat kaverukset. Aika rientää liian nopeasti.

Niinhän siinä pääsi käymään, että pikkuveljeni Matias otti minusta mallia ja muutti pois kotoa vanhempiemme luota omilleen ja pesä jäi tyhjäksi. Pahoittelen jo etukäteen kuvien laatua, iltasaikaan on paha ottaa puhelimella minkäännäköisiä hyviä kuvia.

#pimeänajanlaatuhyväperuna

Olisin halunnut kirjoittaa tähän kaikesta, kuinka hieno ihminen veljeni on ja laatia kokonaisen kuvatäyteisen postauksen lapsuudesta tähän päivään, mutta yhtäkkiä en osaakaan. Mää oon vaan niin älyttömän onnellinen veljeni puolesta ja toivon, että kaikki alkaisi mennä vihdoinkin paremmin hänellä. Kotoa muuttaminen on aika luonnollinen asia tehdä, kun kasvaa aikuiseksi. Tulee kaipuu itsenäistyä ja alkaa elää itsekseen. Matiakselle tämä on ollut iso asia viime aikoina, kun hän on kaivannut omaa rauhaa ja itsenäisyyttä, mutta se ei ole ollut itsestäänselvä asia. Koska en jaksanut kysyä lupaa veljeltä, että saanko kertoa hänen asioistaan täällä, niin en avaa tämän enempää. Sen verran vain, että tie tähän pisteeseen ei ole todellakaan ollut helppo. Tietäjät tietää. Nyt alkuun ainakin vaikuttaisi, että asiat alkaisivat mennä paremmin! Se on jo nyt kuin eri ihminen saadessaan oman pienen tilan, jossa olla rauhassa ja tehdä asioita omaan tahtiin.

#spottaaironman

Haluan painottaa tähän väliin, että on monia ihmisiä, jotka muuttavat omilleen paljon vanhempina kuin oletetusti, ja se on mun mielestä ihan ok. On niin monenlaisia elämäntilanteita ja tarpeita kuin on ihmisiäkin. Ikinä ei saa olettaa ihmisistä asioita, jos heitä ei tunne kuin päällisin puolin. Mustakin tuntuu, että jos en olisi mennyt naimisiin Keijon kanssa, asuisin vieläkin kotona. Ei voi tietää enää, koska meni jo.

Saa nähdä, jättääköhän Matias ton kliseeseinätekstin paikalleen.

Kämppä on keskustan tuntumassa, 36,5-neliöinen ja todella kiva ja kompakti poikamiesboksi. Hissi on 30-luvulla tehty pelottava veräjähäkkyrä, joten mun täytyy kai alkaa kuntoilla neljänteen kerrokseen, jossa kämppä sijaitsee. Tosin siinä hississä on myös penkki, joten pieni plussa annettava siitä. Tartte kantaa ja nostella painavaa kauppakassia.

#mummolanhissitraumatpalasikirkuvinatakaisin

Huomenna pääsen ekaa kertaa heti aamusta Matiaksen oletetusti valmiiksi laitettuun kämppään. Kuulemani mukaan on laittanut reippaasti heti ekana iltana meidän lähdettyä kaikki kuntoon. Huomenna on muutenkin aiiiiivan mahtava päivä tiedossa, koska DREAM THEATER! Aivan varmasti teen keikasta blogipostauksen! Oon jo nyt ihan eläintarha mahassa innostuksesta ja oon koko viikon kuunnellut jokaisena mahdollisena hetkenä Images & Words-albumia. En kestä & kaikki sen johdannaiset. ♥ Pakotan Matiaksen kanssani myös Pellakseen tms. kahvilaan, koska oon himoinnut laskiaispullia varmaan kaks kuukautta ja nyt sitä saa nyt sitä saa vatsansa täyteen pullaa!

Söpöin lävikkö ja coolit servetit.

Huippua on myös se, kuinka moni kiva ruokapaikka ja meiän lempparipaikkoja muutenkin on ihan siinä kävelymatkan päässä. Ootan innolla tulevia päiviä, viikkoja ja kuukausia. ♥

Muuttopäivä. Minä selfeilen ja Matias keskittyy.

Matiakselle toivotan paljon onnea uuteen kotiin ja uusia alkuja elämälle! ♥ En tiedä luetko sää tätä milloin, mutta kuitenkin. Love you, bro. ♥