keskiviikko 14. lokakuuta 2020

Ajatuksia autottomasta elämästä.

Tervepä terve täältä osittaisen pakkohiatuksen keskeltä! Ajattelin jakaa tämän jostain syystä luonnokseksi jääneen postauksen pitääkseni blogiparkaani edes hieman hengissä. Nyt on kyl valoa tunnelin päässä näkyvissä: veronpalautukset tulleepi joulukuussa ja silloin mahdollisesti olisi uuden koneen hankkiminen edessä, ellei joku keksi meille jotain tosi superkivaa muuta pakollista rahanmenoa.





Heinäkuussa me päätettiin luopua meidän kultaisesta Toyota Camrysta nimeltä Hubbe, vuosimallia 2003. Se oli hyvä ja luotettava auto se. Vähän liian paljon se vaan vietti aikaa parkkipaikalla toimittamassa tyhjää. Mulla ei oo ajokorttia ja mies on innostunut suorittamaan työmatkat jalkapatikassa tai 30 vuotta vanhalla luottopyörällään, Gamla Grönalla. Auton omistaminen on myös suuri kuluerä ja jos se vaan nököttää parkkipaikalla lokkien kakkahyökkäysten kohteena, se on kuin heittäisi rahaa pyörremyrskyyn.

Päätös ei silti ollut helppo, varsinkaan näin korona-aikana, kun bussilla kulkeminen hirvittää edelleen ja sähköpotkulaudalla tai pyörällä ei saa yhtä kätevästi kuljetettua isompia hankintoja.

Lopulta kuitenkin autottomuuden hyvät puolet veivät voiton huonoista. Mies saa onneksi työpaikkaetuna vuokrattua henkilöautoa ja pakua tarvittavasti, ja äkillisiin tilanteisiin saadaan lainattua mun lähellä asuvien vanhempieni autoa.

Kolmisen kuukautta tässä ollaan menty ja meinattu ilman autoa ja hienosti on sujunut. Ollaan saatu tarpeen mukaan lainaan autoa milloin mistäkin ja pummattu kyytiä. Välillä mua ärsyttää kun ei ole autoa, mutta viimeistään kun huomaan, ettei tarttekaan viimeisiä roposia heittää bensaan niin ei ärsytä enää yhtään. Ja tällaistahan mun elämä muutenkin olisi ollut, jos mulla ei olisi ajokortillista miestä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti