Tää teksti on aloitettu viikko sitten ja jäi kesken. Ei olisi pitänyt tehdä niin, koska asiat ja fiilikset muuttuu helposti parissakin päivässä. Siksi tää on kovin rikkonainen ja kaikki ei täsmää. Älkää antako sen häiritä.
Niin se syksy vilahti ohi kuin silmänräpäyksessä ja lumihiutaleet tipahtelivat taivaalta peittäen lopunkin ruskan ja maassa makaavat sateesta märät puiden lehdet.
Nyt on kyllä pakko sanoa, että talvi oikeasti yllätti. Vielä viikko sitten satoi ja lämpötila oli plussan puolella. Kylmä kyllä oli ja jos meinas olla yhtään pidempään ulkona, niin piti vetäistä pitkät kalsarit alle ja kahdet tumput päällekkäin ja pipa päähän, että tarkeni. Nyt asteet lähentelee vaarallisesti miinusta kymmentä ja joutuu jo käyttään raskaita talvibootseja ja pitää kaivella se toppatakkikin kaapin uumenista. Joten heippa Converset ja muut ihanat kevyet popot vähäksi aikaa. Tulee ikävä.
Mun kaveri totesi viime vuonna kauppisaikoina erään työpajan yhteydessä, että mun musamaku on aika hipsteri. Ensireaktio oli "never heard that before!". Myöskin Keijo vastasi viime vuoden boyfriend/husband-tägissä, että mikä mun musiikkimaku on ja hän sanoi, että mää kuuntelen eteeristä soul-influoitua räppiä. Nämä molemmat kommentit on jotenkin muuttanut merkittävästi mun omaa käsitystä mun nykyisestä musiikkimausta. Tai ei muuttanut, mutta auttanut tajuamaan, että mikä se mun musiikkimaku oikeesti on nykyään.
Mää viehätyn kaikista eniten juuri sellaisesta, miten sen muotoilisi... Soljuvasta, kauniista, erikoisesta, nimenomaan eteerisestä äänimaailmasta, jossa on erilaisia tasoja ja rytmiikka vaihtelee ja on monipuolista. Se saa olla koneella tehtyä ja se saa olla oikeilla instrumenteillä koostettua. Etenkin sellainen, johon voisi sovelluttaa jonkinlaisen tanssikoreografian, on parasta mahdollista musiikkia mun korville. Mussa kuitenkin elää ikuinen tanssija.
Eniten mua kuitenkin puhuttelee juuri sellainen eteerinen soulahtava musiikki. Keijo puhui räpistä, mutta sen ei tarvitse edes olla räppiä tai hiphoppia.
Tällä hetkellä kuuntelen Sekuoiaa, jonka biisin emppasin tonne ylös. Sekuoia on tanskalainen dj ja tullut mulle tutuksi Noah Kinin kautta. He tekivät sen ah niin ihanan Somewheren editin yhdessä, jota vieläkin fiilistelen ihan täysillä. Se on harvoja biisejä, joka on saanut mut tuntemaan syvää rakkautta ja ihanaa hyvänolontunnetta. En tiedä miksi. Biisin tarina ei ole edes kovin positiivinen, mutta jokin siinä puhuttelee mua silti. Sekuoia on onnistunut nappeja painelemalla luomaan biitin, joka osuu syvälle mun sieluun. Myös ylle empattu Brace, Someone's Problem ja Lamp in the Dark on aivan upeita.
Jos Sekuoian tuotanto kiinnostelee, niin jonkin verran löytyy Spotifystä biisejä, mutta enimmäkseen hän julkaisee singlejään Soundcloudiin, joka on täysin ilmainen musiikinkuuntelualusta. JA JUST ÄSKEN LÖYSIN SIELTÄ GRACIAKSEN BIISEJÄ! Sellasia, joita ei ole Spotifyssä eikä millään sen levyllä! Pari niistä on taannoisessa Musical frissons-postauksessa, and I couldn't be happier!
Musiikista ja tanssista puheen ollen meillä oli aivan ihana lauantaipäivä 5. marraskuuta. Ystäviä eri puolilta Suomea kokoontui yhteen meiän kodin lähellä sijaitsevaan juhlataloon tanssimaan, musisoimaan, kuuntelemaan musiikkia ja pitämään hauskaa. Me opettelimme 19-vuotiaan tanssiopettajamme johdolla skottilaisia tansseja nimeltään ceilidh. Oli aivan uskomattoman hauskaa tanssia niitä! Kyllä suomalaista vaivaantuneisuutta ja läheisyyskammoa koeteltiin, mutta se kaikkosi kyllä vähitellen. Kuulimme myös samaisen tanssinopettajamme laulamana ihania Disney-biisejä kuten Pocahontaksen "Colors of the Wind" ja Mulanin "Reflection". Molemmat ovat niin itkettävän kauniita biisejä jo valmiiksi, että oli itku lähellä kyllä, kun kuunteli kauniin eläytyvää tulkintaa livenä. Ja mää tutustuin niin moneen ihanaan ihmiseen, että vieläkin hymyilyttää. Tällaiset tapahtumat on ihan parhaita.
Intensiivisen tanssimisen ainoa miinuspuoli on, että kaikki paikat tulivat niin kipeiksi. Pohkeet, reidet, selkä ja jopa nilkoissa tuntuu. Nilkkojen kipu voi johtua kyllä aivan muustakin, esim. huonoista kengistä, mutta niihinkin sattuu. Kun kirjoitan tätä on sunnuntai-maanantai-välinen yö ja pitäis pystyä päivällä kävelemään kotoo ensin keskustaan bussiasemalle 2 kilsaa ja sitten tallustelemaan ympäri Tampereen keskustaa.
Toisaalta jollain hyvin oudolla tavalla mää oon aina vähän tykännyt, kun paikat on kipeinä liikunnasta. Ei kipuu, ei hyötyy vai miten se meni.
Herättelin jälleen myös mun takaraivossa non-stopisti uinuvia haaveita tanssin jatkamisesta. Se on niin ihanaa ja parasta ja AINOA ASIA MISSÄ MÄ OLEN HYVÄ. There, I said it. Mitä sitä peittelemään. Mää olin hyvä siinä kun vielä reenasin ja vaikka taidot ovat taatusti ruostuneet ja paikat jäykistyneet, niin se on siellä. Rytmitaju, koreografioiden hallinta, eläytyminen musiikkiin ja liikkeisiin. Ei se katoa, ruostuu vaan vähän.
Mää haluan tuntea taas olevani hyvä jossain. Mää haluan ilmaista itseäni kehollani. Mää haluan tanssia taas. Onneksi olen kärsivällinen. Tiedän, että vielä joskus mää tanssin.
Yhtäkkiä oon kovin tietoinen siitä, että tästä tekstistä tulee taas vaihteeksi erittäin pitkä. Kukaan kuitenkaan jaksa tätä lukea. Tiputin varmaan kaikki tällä jaarittelulla kyydistä, joten voin kirjoittaa tästä eteenpäin ihan mitä vaan! Saa nähdä mitä kaikkee mää keksin. Hehehhehe.
Pari päivää ennen lauantain tansseja mulla oli pari todella huonoa päivää kaamosväsymyksen kanssa. Mää en jaksanut tehdä yhtään mitään. En lähteä mihinkään, en meikata, en syödä, en puhua paitsi jotain viestejä laittaa. Okei söin mää, mutta vaan koska oli pakko. Nukuin, nuokuin, makasin raatona sängyssä ja sohvalla, pää kipeenä, mieli kipeenä. Perjantaina oltiin jo voiton puolella. Pesin pyykkejä, kirjoitin blogia ja leipaisin kaurakeksejä tanssiaisiin tarjolle. Lauantaina olin jo täysissä jaksamisissa ja innoissani tansseista. Se oli kyllä todellinen piristysruiske. Ja ne ihmiset siellä! I mean, my goodness. Niin mahtavia ja ihania!
Siitä mää olen niin iloinen ja jopa kiitollinen, että mulla on niin hienoja ihmisiä mun elämässä. Toivotan mielelläni tervetulleeksi elämääni muitakin yhtä hienoja ihmisiä ja sellaisia tyyppejä todellakin tapasin skottitansseissa. En kestä!
Vastoin kaikkia odotuksia mua ei harmita tänä vuonna lumentulo. Se tuli niin vaivihkaa ja jäädäkseen, eikä niin että se sulaa ja jäätyy ja taas sulaa ja jäätyy ja sitten ei lähdetä kotoa ilman nastakenkiä. Heti lähti käyntiin pitkästä aikaa kunnollinen talvi ja sellaisena se saa myös pysyä, vaikken kylmästä ja lumesta niin välitäkään. Pettymys kyllä tulee olemaan kova, jos ja kun lämpötila vähääkään nousee plussan puolelle ja lumi muuttuu vesisateeksi. Eipä olis uskonut, että näin kävis, minä entinen talvenvihaaja nyt fiilistelen talvea. Ja kohta saa huurteisia lumimaisemakuvia!
Mää niiiiin haluaisin järkkärin. Nämäkin kuvat näyttäisi miljoona kertaa paremmilta ja tarkemmilta. Huomaan, että mitä vanhemmaksi mää pääsen niin sitä perfektionistisemmaksi (hyvänen aika kun oli vaikea sana kirjoittaa) mää tuun. Tyvikasvua ei saisi mielellään näkyä enää ollenkaan. Otsatukan pitää olla tietynpituinen ja nykyään se on enää milleistä kiinni onko se mun mielestä liian pitkä tai liian lyhyt. Puhelimella otetut kuvat ei kelpaa enää. Muttah, pakko kelvata. En jaksa koko aikaa olla leikkaamassa otsista milli kerrallaan, ei oo varaa olla jatkuvasti ostamassa hiusväriä ja järkkärit on too darn expensive.
Jälleen kerran, onneksi olen kärsivällinen. Saan kamerani vielä. Ja jos en niin ei kaada maailmaa. Se on asennekysymys.
Mää oon niin väsynyt mun huonoon ihoon. En ees tiedä mikä mun ihotyyppi on. Rasvoittuva ja samalla kuiva ja finnejä puskee vieläkin kuin milläkin teini-ikäisellä. Joku vaikea sekaiho? Mulla ei periaatteessa ole aknea, mutta ihan jäätäviä jättifinnejä mulle puhkee ainakin kerran kuussa. Mää lähdin maanantaina metsästämään Tampereelle hyvää kasvorasvaa ja toivon parasta, että se tekis jotain ihmeitä tälle murheenkryynille. Tällä hetkellä alkais pikkuhiljaa näyttää siltä, että tehoaa. I'll get back to you on that later.
Mua ei haittaa pienet finnit enää, mutta nää isot alkaa olla niin haastavia peittää ja kun ei niitä edes saa peittoon kunnolla. Plus ne on joskus niin kipeitä, että tekee mieli napata särkylääke.
Pliis kertokaa, että joku muukin kärsii aikuisiän aknesta?
Edelliset kohdat on kirjoitettu viime sunnuntaina eli 6.11 ja hieman mukailtuja tähän hetkeen sopiviksi, ettei oo niin rikkonaista. #vainperfektionistijutut
Tällä hetkellä rokkaan makkarissa Sekuoian ja Noah Kinin biisejä Soundcloudista Steven Wilsonin Hand Cannot Erase-paidassa. Mihin sitä hyvää vaihtamaan. If these tunes don't give me power and strength then I don't know what will. Mun jalat on jäässä. En kuitenkaan jaksa vetää villasukkia jalkaan, koska laiskottaa. Hytkyn tuolilla musiikin tahdissa ja tanssin vain käsilläni. Ihailen välillä peilistä mun täydellistä sotkunutturaa ja vastaleikattua otsista. Laulan biisien mukana ja yritän räpätä yhtä nopeasti kuin Noah Kin. Siemailen Pepsi Maxia. Vilkuilen välillä Whatsappia ja jutustelen äidin ja kavereiden kanssa. Korjailen vanhoja merkintöjä.
Siis tiettekste kuinka ärsyttävää on huomata jälkikäteen, että jossain tekstissä on kirjoitusvirheitä, liikaa toistoa, sama sana kaksi kertaa peräkkäin, pilkkuvirheitä tai ihan vaan jotain kielioppimokia. Kuvat on miten sattuu, vaikka mielestäni asettelin ne keskelle kuten kuuluu. ARGH. Sitten täytyy ottaa läppäri kauniiseen käteen ja korjata vanhoja merkintöjä, ettei joku kato sitten, että "no on siinäkin yks perfektionisti, kun postauksissa vilisee virheitä ja kuvat vinossa". Ja nyt kun paasasin aiheesta, niin katotaan kun löydän myöhemmin jotain kivoja pienenpieniä mokia tai kuvat on heittänyt päin metikköö.
Mulla on näköjään joku keskiviikkotorstaisyndrooma. Kaksi viikkoo eli viime ja tällä viikolla mulla on sinä aikana ollut lähes identtiset päivät. Mää nukahdan liian myöhään ja nukun huonosti. Herään niin myöhään, etten kehtaa sitä tässä paljastaa. Syön huonosti, en meikkaa ja makaan sohvalla huovan alla kattomassa Frasieria tallenteista. Perjantaina saan asioita taas kunnolla aikaiseksi ja ollaan voiton puolella ja lauantait ovat olleet parhautta kaikin puolin.
Musta tuntuu, että vihdoin oon jokseenkin sinut sen asian kanssa, että syksyisin väsyttää ja surettaa vähän liikaakin. Joinain päivinä en ole ja ne on sitten niitä huonoja päiviä. Hyvinä päivinä mää tiedostan, että mulla on ollut huonoja päiviä ja mää hyväksyn sen. Annan itselleni luvan olla väsynyt ja sen, etten jaksa tehdä kotona mitään muuta kuin kattoa telkkaria, somettaa ja tekstailla muutamille. Koska sitten seuraavana tai sitä seuraavana päivänä mää taas jaksan. Oon saanut kerättyä sen päivän tai kaksi tarpeeksi voimaa jaksaa parikolme seuraavaa.
Mää vähän juksutin teitä aiemmin. Ei mun elämässä tapahdu mitään mielenkiintoista tällä hetkellä, joten sorry not sorry, ettei mulla ollut mitään tän ihmeempää asiaa! Sainpahan teidät lukemaan koko paatoksen ja katsomaan nää kuvat, jotka otin Arboretum-treffeillä Keijon kanssa lokakuun alussa.
Pimeä aika ei ole vielä ohi. Talvi tuli ja pimeyttä pitää jaksaa 21.12 asti. Sen jälkeen alkaa jälleen helpottaa pikkuhiljaa. Kuten sanottu, onneksi olen kärsivällinen, kun ajattelen pitkällä tähtäimellä. Sellaisissa asioissa, jotka voisi hoitaa heti, niin olen todella kärsimätön ja haluaisin hoitaa heti paikalla. Haluaisin oppia siitä pois. Ei muuten, mutta kun se ärsyttää itseä tosi paljon. Se kiireellisyys ja pakottava tunne. Joudun sanomaan itselleni, että "rauhoitu nyt, huomenna sitten".
Mutta se ihmisessä on hienoa. Aina voi yrittää kehittää itseään, muuttua ja parantaa tapoja. Hyväksyä omat heikkoudet, tunnustaa omat negatiiviset piirteet ja sitten aloittaa prosessin omaan tahtiin. Niin ärsyttävä lause ja klisee kuin se onkaan niin kaikki on asenteesta kiinni. Ihan kaikki.
"Oh you wait and you'll see that this ain't just make-believe."
- Noah Kin.
