Tänään menemme monisyvyisille taajuuksille. Koita pysyä mukana.
Perfektionismi ja epäonnistumisen pelko. Tää voi tosiaan johtua siitä perfektionismista, mutta usein kun alan puhua siitä niin koen etten mä ansaitse puhua siitä, koska en mielestäni ole, noh, täydellinen. Joka on hölmö ajatus, koska oikeasti kukaan ei ole. Mutta silti sen tavoittelu näkyy monien elämässä, ja niin myös minun. Ehkä sen ajatuksen voisi muotoilla myös niin, että en koe vaikuttavani perfektionistilta.
Mun elämässä perfektionismi näkyy erilaisilla pienillä ja isoilla tavoilla. Värien täytyy mätsätä. Paino sanalla täytyy, mikään muu ei ole vaihtoehto. Otsatukan hyväksyttävä pituus on tarkentunut vuosien varrella niin, että se on milleistä kiinni mikä on hyvä ja mikä ei. En tahtoisi sietää enää yhtään tyvikasvua (keksikää joku sellanen pysyvä hiusvärin muutos, pliis?). En osaa meikata mielestäni riittävän hyvin. Toki osaan perusjutut, mutta haluaisin osata enemmän ja paremmin. Mulla ei vaan riitä kärsivällisyys eikä käden vakaus. Ja nämä ovat vasta tälläsiä "pinnallisia" ulkonäköön liittyviä juttuja.
Asun samassa taloudessa todella siistin ja tarkan ihmisen kanssa, joten vertaan jatkuvasti itseäni häneen näillä osa-alueilla. Mäkin kun olen mielestäni siisti ja tarkka, mutta se ilmenee eri tavoilla ja eri asioissa kuin miehelläni. Keijo on tarkka pintojen siisteydestä, minä kaappien ja laatikoiden järjestyksestä. Minä myös olen tarkka siisteydestä, mutta teen asiat eri tahdissa kuin mieheni. Tästä meillä tulee pieniä yhteentörmäyksiä melko usein, mutta olemme oppineet sietämään toistemme eriäviä ominaisuuksia.
Kun joskus epäilin vielä, että olenko perfektionisti ensinkään, törmäsin artikkeliin, jossa kerrottiin, että on olemassa kahdenlaisia perfektionisteja. On ihmisiä, jotka siivoavat, tekevät projektinsa ja järjestävät asiansa heti, ja sitten on ihmisiä, jotka haluavat järjestää asiat heti, mutta koska pelkäävät epäonnistumista tai eivät usko että voivat tehdä sitä täydellisesti sillä hetkellä, he mieluummin jättävät asian sikseen. Valitettavasti minä kuulun jälkimmäiseen porukkaan. Suurimman osan ajasta jätän asioita tekemättä tai siirrän niitä ensin päivillä, sitten viikoilla ja kuukausilla, kunnes huomaan, että oho ja hupsista, nyt on yli kaksi vuotta siitä, kun piti tehdä serkun Uhana-mannekiinina olemisesta postaus. Sen lykkääminen on johtunut täysin siitä, ettei ole ollut aivokapasiteettia kestää hidasta konetta ja muokata raakoja järkkärikuvia sekä keksiä sopivaa tekstiä sinne kuvien väliin. Mää kyllä saan sen tehtyä ja voin luvata, että siitä tulee HYVÄ.
Se on raskasta, tiedättekö. Olla vitkasteleva perfektionisti. Se tuottaa paljon tunnontuskia ja kasaa kaaosta pään sisälle. Kun asiat kasaantuu, en tiedä enää mistä aloittaa koska en osaa kaaoksen iskiessä priorisoida. Mulla on myös paljon jäänyt elämässä asioita tekemättä epäonnistumisen pelon takia. En jaksaisi enkä haluaisi enää pelätä. Olen kuullut, että elämä alkaa mukavuusalueen ulkopuolella. Olen kyllä sen huomannut. Haluaisin taas yrittää päästä sinne.
Erakoituminen. Tämä on aihe, josta on yllättävän vaikea puhua, mutta tää on mulle erittäin luontaista, kun olen valtavan stressin ja ahdistuksen alla. Olen tästä aiemminkin täällä blogissa puhunut sivulauseessa, mutta mää erakoidun ja eristäydyn muista kun mulla menee huonosti. Mää välttelen ns. ylimääräisiä näkemisiä. En kauheasti kysele kuulumisia vaikka haluaisin, koska en halua joutua kertomaan omista kuulumisista. Somejulkaisut vähenee ja blogikirjoituksien määrä kasvaa sitä mukaa kun on stressiä. Some lisää mun stressiä kun taas blogi lievittää sitä.
Monet sanovat mulle, ettei ole hyvä eristäytyä ja kannattaa yrittää puhua jollekin omista ongelmista. Tai että kannattaa edes nähdä ystäviä ja yrittää saada ajatukset muualle. Mun päässä sen sijaan soi "ei tartte auttaa", josta avaan vielä hieman myöhemmin tässä postauksessa. Joskus se auttaa kun saa ajatukset muualle, mutta useimmiten mää koen asiat niin intensiivisesti enkä osaa irtautua mun sisäisestä maailmasta niin paljoa, että saisin täysin ajatukset muualle. Mää en myöskään koe mukavaksi olla ihmisten ilmoilla, kun asiat eivät ole niin kuin niiden toivoisi olevan, koska en jaksa pitää yllä positiivista asennetta. Kun olen henkisesti väsynyt, koen olevani paljastettuna ja herkästi haavoittuvana. Sen puolen minusta saa nähdä vain harvat ja valitut.
Tällä hetkellä on kaikki taas status quo ja haluan nähdä ihmisiä. Ainoa ongelma vaan on vanha tuttu aikaansaamattomuus. Jos en ota yhteyttä, niin se ei ole henkilökohtaista. Olette mielessäni koko ajan, you know who you are. ♥
Huijarisyndrooma. Niille, joille termi on vieras, huijarisyndrooma on psykologinen ilmiö, jonka vaikutuksesta ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta. Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari ja että hänen saavutuksensa ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain harhauttanut muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi. (lähde
Wikipedia)
Vihdoin löysin tälle tietylle riittämättömyydentunteelle nimen. Olen kärsinyt tästä varmaan koko ikäni, tai niin kauan kuin on pitänyt demonstroida taitoja, kykyjä ja osaamista. Mun on ollut jo pitkään vaikeaa kertoa yhtään missään että mitä taitoja mulla on, koska olen ajatellut, ettei mulla ole mitään taitoja enkä ole hyvä missään. Työhaastattelu muuttuu ultravaikeaksi boss leveliksi, kun mun pitää kertoa mun vahvuuksista ja kyvyistä. Jatkuvasti pelkään tuottavani pettymyksen työjutuissa ja että siellä huomataan, että en oikeasti osaa mitään vaikka olen saanut pelkkää kiitosta. Jos teen pienenkin mokan ja se huomataan, se tuntuu maailmanlopulta, vaikkei ne mokat olisi mitään vakavaa aiheuttaneet. Vaikka olisin onnistunut jossain, unohdan sen seuraavaan päivään mennessä, koska katseeni on jo seuraavassa projektissa. Miesparka joutuu synkkyyden hetkinä muistuttelemaan mua tekemistäni töistä ja että kyllähän sää just tossa teit asian x.
Jotain hyvää sentäs: kirjoittelen tätä tekstiä oikeasti melko hyvillä mielin, koska olen aiiiivan fiiliksissä edellispäivän tanssinäytöksestä. Vaikka tuli blackout heti alussa niin se meni silti tosi hyvin ja oon saanut tanssillisen itsevarmuuteni takaisin! Haluan pitää tästä tunteesta kiinni mahdollisimman pitkään, että pliis hyvä herra Huijarisyndrooma, älä vie tätä pois multa.
Pikamuoti. Tätä olen pohtinut paljon viime aikoina. Melkein pakostikin, kun kaikkialla tästä puhutaan ja pikamuoti julistettiin viime vuoden turhakkeeksi. Itsekin haluaisin vähentää pikamuotia huomattavasti. Vähemmän henkkamaukkaa ja enemmän laatua. Mutta kun laatuun ei ole oikein koskaan ollut kunnolla varaa eikä varsinkaan nyt, joten jos jotain tiettyä tarvitsen, niin se on melkein pakko ostaa halvimmasta mahdollisesta kaupasta.
Oli todella lohduttavaa lukea Michelle Elmanin aka
ScarredNotScaredin Q&A-tarinasta, että hänen mukaan kaikkien täytyy ottaa huomioon se, ettei kaikilla ole varaa ostaa laadukasta ja eettistä designeria vaikka he kuinka haluaisivat ja ettei pidä ottaa stressiä siitä, että joskus ostaa pikamuotia. Sitä kuitenkin tulee miettiä, että ostaako herätetyylillä vai oikeasti tarpeeseen ja harkiten. Tässä olen täysin samaa mieltä. Tällä hetkellä haluan ostaa vain ja ainoastaan tarpeeseen.
Just kun kattelin vaatteitani UPEE-kirppiksen jälkeen ja olin saanut konmaritettua kaappia ja rekkejä monista pieneksi jääneistä ja muuten epäsopivista vaatteista ja tilalle tuli Marimekon harmaavalkoinen Jokapoika, tulin pitkästä aikaa todenneeksi:
"Mulla on kyllä ihania vaatteita." Haluan ylläpitää tätä ajatusta mahdollisimman pitkään.
Ja jos jotain voin ja haluan tehdä, niin käydä enemmän kirppiksillä. Se sopii mun kukkarollekin paljon paremmin!
Aion myös varata kirppispöydän lähiaikoina, joten jos XS-XL-koon vaatteet kiinnostelee niin pysykääpä kuulolla
Instagramin puolella!
Minä olen iltavirkku JA introvertti - nyky-yhteiskunnan kauhistus. Just näin jonkun iltalehden otsikoissa kuinka iltavirkkuus altistaa sairauksille, kuten diabetes (se juna meni jo), masennus (mistäköhän se taas mahtaa johtua? (no oliskohan vaikka siitä, että iltavirkkuus on joillekin luontaisempaa kuin aamuvirkkuus, mutta kun ulkopuolelta tulee painostusta olla jotain muuta kuin on ja tämä on loistava kasvualusta ahdistukselle ja masennukselle)) ja mitäs kaikkea siinä nyt oli, pitkä lista kuitenkin. En minä tiedä, kai sitä unirytmiä voi "opetella" aamupainotteiseksi, mutta se ei tarkoita sitä että se olisi se yksilölle luontainen rytmi. Mun aivot alkaa toimia parhaiten kun kello on lyönyt 00.00. Silloin kirjoittelen tätä blogia ja teen töitä. Äskenkin laitoin asiakkaalle laskutuksen menemään ja nyt kirjoittelen tätä tässä näin. Se on ollut silloin blogin alkuaikoina niin ja niin se on nytkin.
Ekstro- ja introverttien eroavaisuuksista ja ominaisuuksista en jaksaisi lähteä tässä nyt millään avautumaan... mutta kun on pakko. Se on jännä, miten täällä Suomessakin haetaan työntekijältä ekstroverttiutta, vaikka taatusti Suomessa porukka on enemmistönä introverttia porukkaa. Ainakin se on asia, josta meille suomalaisille maailmalla nauretaan, kun meillä on metrin hajuraot talvisella bussipysäkillä (ja vain yksi ihminen siellä katoksen alla) emmekä siedä small talkia vaan katseemme on liimautuneena puhelimen näyttöihin. (Huom. tämä on liioittelua.)
Isoa harmitusta aiheuttaa myös se, ettei introverttien potentiaalia oikein nähdä. Meillä on yleensä valtavan hyvä keskittymiskyky, kun pääsemme paneutumaan työhön ja projekteihin. Me puhumme vähän mutta asiaa (okei mää puhun paljon, mutta vasta kun voin luottaa kyseisiin ihmisiin, sitten lähtee sellainen avautumisten lumivyöry, ettei oo koskaan nähty). Ja mää oon vähän tällänen jonkinsortin sekamelska, että mää tarvitsen sitä säännöllistä latautumista, jotta jaksan arkielämää enkä tyystin ressaannu ja lamaannu, mutta mää oon kyä yks sosiaalinen perhonen kun sille päälle satun. Joskus tuntuu ihan kuin mun kuvaannollinen introsielu irtaantuisi mun kehosta katselemaan ja ihmettelemään vierestä, että mitäs ihmettä se Ems siinä tekee: sosialisoi ja puhua pulputtaa kuin viimeistä päivää! Kukas siihen markan pisti?
Mutta vaikka näillä mainitsemillani ominaisuuksillani olisinkin sosiaalisille aamuihmisille yksi kauhistus, minua ei sattumoisin paljon kiinnosta. Tykkään itsestäni just tällaisena! I'm a proud rebel.
"Ei tartte auttaa." Mun on todella vaikea pyytää apua. Pystyn kyllä myöntämään, jos ja kun sitä tarvitsisin, mutta en halua pyytää sitä. Haluan pystyä pärjäämään mahdollisimman pitkälle yksin ja myös näyttää sen muille. En halua olla vaivaksi. Jännästi kyllä haluan olla heti avuksi muille, jos vain suinkin mahdollista enkä todellakaan vaadi mitään takaisin, mutta sitten kun tilanne olisi toisinpäin, koen etten halua jäädä kenellekään kiitollisuudenvelkaan vaikka varmasti kukaan ei sitä ajattelisikaan.
Näettekö mun ongelman? Ristiriitoja, ristiriitoja. Story of my life.
Olen kuitenkin oppinut paljon asioita viime kuukausina. Olemaan lempeämpi ja hellempi itselle. Sanomaan ei. Iloitsemaan isoista ja pienistä onnistumisista. Uskaltamaan ja yrittämään. Ottamaan päivän kerrallaan.
Varsinkin tuo päivä kerrallaan meneminen. Se on ollut aina iso haaste minulle. Olen kuitenkin oppinut INFJ-juttuja lukemalla, että se on mulle ominaista katsoa pitkälle tulevaisuuteen ja nähdä kokonaiskuva. Mahdollisuudet ja uhkakuvat. Vaikka siinä ei ole mitään pahaa, että ajattelee tulevaisuutta, sen murehtiminen on ihan turhaa. Sen olen oppinut. En murehdi edellisistä päivistä enkä tulevista. Etenen päivän kerrallaan ja kuuntelen omaa kehoa ja mieltä, yrittäen kuitenkin aina parhaani. En sitä idealistisen perfektionistin parasta vaan realistin parasta.
