Jätkänkynttilä.

Vuoden 2021 ensimmäinen postaus! Koska kaamosaika ei todellakaan ole mun valokuvausinspiksen kulta-aikaa, kuvituksena on tällä kertaa Rovaniemen reissukuvat, joita en ole jostain syystä laittanut blogiin vielä ollenkaan (paitsi vuosikoosteessa on pari hassua).

Mulla on ollut pitkästä aikaa vuosiin ihan hirvee energiapiikki. Vai voiko sitä sanoa piikiksi, kun tää fiilis on kestänyt kohta 3 päivää? Mut siis tää on mulle todella harvinaista ja siksi haluan ottaa tästä ilon irti. Mää haluan tehdä kaikkee kotona ja käydä ulkona (turvavälejä yms. noudattaen). Jaksan pitää paikat siistinä, ja jopa tylsistyn kun hommat loppuvat. Mitä täällä tapahtuu?

Kuitenkin tulevaisuuden Ems tai sinä siellä, jolla on voimat just nyt lopussa: se on ihan täysin ok levätä ja kerätä voimia. Riittää, että olet päässyt ylös sängystä vaikkapa vessaan tai syömään, ja sekin on täysin ok, jos olet palannut takaisin sinne sänkyyn lepäämään. Älä soimaa itseäsi. Kehosi tekee viimeisillä voimanrippeillään kaikkensa, että pysyt hengissä ja järjissäsi tässä maailmantilanteessa.

#hienokivihermanni

Pakko sanoo tästä kuvasta vähän. Tää oli hauska bongaus kesken kävelylenkin, kun oltiin Rovaniemen reissulla. Mun piti laittaa tää Instagramiinkin, mutta se vähän jäi. (Ehkä tää vois olla semmonen mainoskuva tälle postaukselle...) Menin tätä kuvaa varten selvittämään kuka näyttelikään Hermannia, koska nimi ei sattunut pläjähtämään mieleeni. Wikipediasta sain selville, että Pelle Hermannin näyttelijä Veijo Pasanen kuoli sydäninfarktiin helmikuussa 1988 kaksi päivää viimeiseksi jääneen Pelle Hermannin jakson kuvausten jälkeen. Sattumalta Hermanni ja äitiliini puhuivat viimeisessä jaksossa kuolemasta. Olipas surullista... Muistan katelleeni lapsena Pelle Hermannia ja se oli aika hasu.

Rest in peace, Veijo Pasanen.

Graffiteista voi olla montaa mieltä, mutta mää rakastan tälläsiä luovia teoksia. Tämä teos sijaitsi erään alikulkusillan alla. Vesipisarat vaikuttavat erityylisiltä ja simppelimmiltä kuin kalat, joten olisiko tässä ollut jotain jatkettua taidetta? Sellanen on parasta mun mielestä.

Tää retrovene on niin symppis! Noi värit ja ja malli henkii vanhanajan meininkiä. Kuvasta ei veneen kunto näy, mutta oli melko huonossa hapessa enkä tiedä onko se käytössä. Veneessä on myös verhot, eli siinä voi varmasti jonkinmoista asumista tai ainakin yöpymistä harrastaa. Olis kiva kokemus semmonenkin ja vaikkapa tossa veneessä! 

Oon oikeesti kuunnellut tätä Grace Carterin Silhouette-remixiä yli 40 kertaa viimesen viikon sisään. Hyvänen aika. En oo tästä ominaisuudesta kasvanut ikinä ulos. Eipä tuo kai haittaa, mutta kun mää kyllästyn kahta nopeammin hyviin biiseihin ja se vähän ketuttaa.

Opin just muuten uuden termin: stimming. Mä en tiedä sen suomennosta, mutta se tarkoittaa vapaasti tulkittuna tapaa, jolla ihminen stimuloi itseään toistuvilla liikkeillä ja äänillä. Stimming auttaa tasoittamaan aistikokemusten määrää, riippuen siitä onko aistiärsykkeitä liikaa tai liian vähän. Sä voit kuunnella samaa ääntä toistuvasti, silittää eläintä, kuunnella ASMR:ää, painella nappeja ja - kyllä - kuunnella samaa biisiä koko ajan.

Stimming liitetään usein autismikirjoon kuuluviin ihmisiin, mutta todellisuudessa kaikki ihmiset stimmaavat jossain määrin. Mä nyt oon epäillyt itelläni ADD:tä parikolme vuotta, mutta tää mun binge-listening ei välttämättä liity siihen.

Fun fact: kattelen aina välillä mun Last.fm-profiilia ja yks kerta keksin mennä kattomaan veljeni profiilia. Sieltä voi huomata tilastoista aika merkittävän eron mun ja veljeni musiikinkuuntelutavoissa. Vaikka veljeni kokee olevansa rajoittuneempi musiikin suhteen kuin minä (joka olen kanssa aika rajoittunut, koska mä en ole niitä ihmisiä, joka kuuntelee "ihan mitä vaan" ja voin myöntää sen ihan rinta rottingilla #musiikkielitisti), hänellä on silti paljon enemmän rangea kuin siskollansa.

Mä olen scrobblannut musiikkia Last.fm:ään aikalailla taukoamatta 8.7.2008 alkaen. Matias aloitti scrobblaamisen 30.1.2010 ja viimeisin scrobblaus on tallentunut 12.12.2014. Mun tilastot ovat 47 632 soittoa ja 940 artistia ja nämä ovat kertyneet 12 vuodessa. Matiaksen vajaan 5 vuoden statsit taas näyttävät 44 250 soittoa ja 818 artistia. Siis ei hyvän tähden!

Mä en voi mitenkään enää selvittää, milloin olen tarkalleen ohittanut Matiaksen mun statseissa, mutta siis 12 vuoden scrobblauksen jälkeen olen vasta reilu 3000 soittoa ja 122 artistia edellä. Oivoivoi.

(Ja ketä tämä osuus kiinnosti, Ems? Ketä?)

Monet sanovat, että blogien aikakausi alkaa olla lopuillaan ja "so last season". Olen huomannutkin tässä 10 vuoden ajalta seuraavan trendin: ensin ihmiset alkoivat kirjoittaa julkisia blogipostauksia. Sitten tulivat vlogit eli Youtube-videot päivittäisestä elämästä ja omista mielipiteistä sekä muista asioista mistä vaan voi videoita tehdä. Sitten tuli Periscopet ja vastaavat livelähetykset muihinkin sovelluksiin. Sitten tuli Snapchat ja IG-tarinat ja sitten Tiktok ja Reelsit. Tarinat voivat olla toki pitkiä, mutta ainakin IG:ssä ne ovat 15 sekunnin pätkissä, ja tiktokit ja vastaavat pätkät voivat olla pisimmillään minuutin pituisia.

Ei ole siis ihme, että bloggaamisen aikakausi alkaa olla taputeltu.

Mutta minä en luovuta. Multa tämä luovuuden muoto luonnistuu edelleen kaikkein parhaiten ja vaikka oon esim. kokeillut Tiktokin ihmeellistä maailmaa (ja hupsistakeikkaa, sieltä vaan tultiin Tiktok-kaapista ulos), niin oon liian perfektionisti julkaistakseni nopealla aikataululla lyhyitä pätkiä. Vaikka nekin pätkät mitä mulla siellä on eivät todellakaan ole mitään hienoja tai laadukkaita, niin silti haluan, että mä näytän niissä sellaiselta miltä haluan ja että lipsyncit ja muut menee just eikä melkein. Myös fiiliksen pitää olla just oikea.

Kirjoittaessa mää voin olla just niin kakkasena tässä kun mä oon eikä mun tarvii välittää valaistuksista, esiintymisestä ja ainoa editointi mitä mun tarvitsee tehdä, on kuvien muokkaus ja tekstin oikoluku sekä typojen korjaaminen. Aina mulla vähintään ykskaks typoa ja pilkkuvirhettä tekstiin eksyy, mutta yritän olla itselleni armollisempi. Kunhan asia tulee ymmärretyksi.

Kertokaas te Ems-tädin pikkumussukat mulle, että luetteko te vielä blogeja? Luetteko mun blogia ja mitä kautta ootte tykänneet seurata mua? Tiedän ainakin kaksi ihanaa, jotka siellä seuraavat mua Bloglovinin kautta, kiitos ihan superisti teille ♥️

Fiiliksiä.

Not so fun fact: meillä on tällä hetkellä päivänvaloa 6 tuntia 47 minuuttia. Eiks oo kiva?

Kun pitkään aikaan ei tapahdu työrintamalla mitään, koska korona ja sen pelko ja epävarmuus ihan kaikesta. Mutta sitten yhtäkkiä vakkariasiakas ottaa yhteyttä ja taas riittää hetkeksi etähommia. Myös vanhaan tuttuun kausiapulaishommaan pääsen pussittamaan teetä ja jauhamaan kahveeta, jee!

Kun oma kirjoitussuoni tökkii 17365272. kertaa, voin kääntyä kanssakirjoittajaveljeni puoleen ja pyytää vähän auttavaa kättä biisinsanojen muodossa. En ikinä pidä tätä itsestäänselvyytenä enkä aseta mitään aikatauluja veikalle. Luovuus iskee kun se iskee, tiedän sen tuskallisen hyvin.

Uskomatonta, mutta totta: mulla on ikävä ryhmäliikuntaa, varsinkin tanssitunteja. Mun piti alkaa Tampereelle muutettuamme käydä taas säännöllisesti tanssimassa syksyn tullen, mutta ei kun ei. Aikalailla kiehtoisi konseptina Fitness 24Seven, kun siellä saisi käydä koska tahansa reenaamassa, vaikka yöllä jos ja kun musta tuntuu, että on purkaumatonta energiaa vaikka muille jakaa.

Ja mulle on turha ehdottaa virtuaalireenejä, koska mä tarviin sen livekokemuksen ja haluan kuulla opettajan tai ohjaajan huutavan salin edessä ilman mitään lageja, joita taatusti tapahtuisi mun laitteilla. Haluan myös voida lähteä jonnekin tiettynä kellonaikana, koska mä en voi olla vastuussa omasta liikkumisesta kotioloissa. Jos se ei oo onnistunut tähänkään asti, niin ei tuu onnistumaan koskaan.

Miksi korviin alkaa aina sattua kuulokkeiden pitäminen jonkin ajan päästä? En tarkoita siis sisäkorvaa vaan ihan tuota ulkoista uloketta. On muuten lievästi sanottuna ärsyttävää. Nappikuulokkeet eivät juuri satu paitsi jos yrittää makoilla sängyssä ne korvissa, mutta nää isot kuulokkeet tuntuu ihan tosi pahoilta. Kiva kun ei malttaisi lopettaa kuuntelua niin istun vaan tässä ja kärsin kivuissani. Onko tuttua kellekään tämmönen vaiva?

Vai tämäkin joku vanhenemisen merkki? Kun ei kroppa kestä minkäänlaista epäergonomisuutta. Samoin tää perushommeli, ettei kroppa kestä koneella istumista samaan tapaan kuin nuorena. Teininä vedin ihan helposti semmosia 6-12 tunnin sessioita (toki söin välissä), mutta nyt parikin tuntia tuntuu heti selässä, niskassa, hartioissa ja peppu puutuu. Voihan pylly, mää sanon.

Kun syksy jatkuu ja jatkuu vaan. Okei, nyt kai on luvassa lumisadetta, mutta oon nauttinut yli 10 asteen keleistä. Mua niin sapettaa, kun Suomen syksyt on nykyään sellaisia trolleja, että ensin mennään yli 15 asteessa ja on liian kuuma jopa farkkutakille ja sitten tipahdetaan suoraan 5 asteeseen ja saa melkein kaivaa jo talvitakit esille. Jää välistä kaikki hyvät ohuet trenssit ja nahkatakit. Nyt on onneks vähän hengailtu siinä 8-13 asteen paikkeilla, joka on täydellinen nahkatakkilämpötila. Tykkään.

Niin paljon musiikkia, niin vähän aikaa. Oikeesti mullahan sitä aikaa riittäisi, mutta keskittymistä ja sisäistämistä taas niin... ei. Mä en vaan osaa mennä eteenpäin vanhoista tutuista vaan kuuntelen niitä kerta toisensa jälkeen. Mua odottais Spotifyssä listat mm. Lana Del Reyn, Paperi T:n ja Jacob Banksin diskografioista, mutta ei vaan millään nappaa. 

Donald, Jesse, Juuso, Rosie, Theo & Adam, Louie aka Alec, Gracias, Seinabo, Omarion and Billie. Thank you for always keeping me company and giving me momentary euphoria. Kiitos kun pidätte mulle seuraa aina kun mahdollista ja suotte hetken kestävää euforiaa. Harva asia nykypäivänä antaa mulle samankaltaista fiilistä. Eikä saa unohtaa edesmennyttä Michaelia. Hänen musiikistaan tää koko hommahan on lähtenyt.

Kun omistaa aviomiehen, joka on suuri erilaisten portaiden fani. Nämä kuvat ovat otettu eräiden erikoisten, mutta mielenkiintoisten rappusten luona, jotka sijaitsevat Kalevankankaan ja Tampere-talon laitamilla erään sillan juuressa. Mies oli nämä bongannut matkallaan töihin. Jokainen rappunen on erilainen ja siksi jokainen askelluskin tuntuu erilaiselta. Kiviseinustalla oli värikkäitä graffiteja ja oli muutama vaahteranlehtikin saanut pirteän pinkkiä maalia pintaansa. Tämä oli kokonaisvaltainen elämys ja taatusti tulevaisuuden asukuvausspotti.

Kuun eka päivä.

Tää oli ihan väsynyt päivä. En ollut tehnyt tänään mitään muuta, paitsi nukkunut ja vähän syönyt.

Sitten Keijo tuli töistä ja päättäväisesti lähdimme iltalenkille. Mun epäsäännöllisesti liikuntaa suorittava kroppa kiukutteli koko lenkin ajan milloin mistäkin kohdasta, mutta oli todellakin wörttiä. Kattokaa näitä taivaan värejä taas. Näiden maisemien takia voisin lähteä vaikka joka ilta lenkille.

Olimme sopineet lenkille menosta jo jonkin aikaa sitten. Meidän piti mennä lenkille jo lauantaina, mutta Keijo meinas tulla kipeeksi, joten jätettiin varoksi väliin. Sitten piti kokeilla sunnuntaina, jos Keijon kipeys olisikin pikaista ja oli se, mutta siinä tuli tietysti muuta taas, joten ei taaskaan menty. Joten tässä meni melkein 3 päivää ilman mitään järkevää tekemistä. Muutenkin tuntuu, että aina tulee jotain fyysistä tai henkistä estettä, kun haluaisi yrittää liikkua.

Tällaisten mieltäturruttavien päivien jälkeen iltalenkki viileässä syysillassa teki ihmeitä.

Pisteenä i:n päälle porukat poikkes Matias apunaan tuomaan meille heiän vanhan sohvan uuden tieltä ja jäi samalla iltapalalle. Uusvanha sohva on myös beige kuten meiän vanhakin, joten plääh, mutta tää on leveämpi ja TODELLA PEHMEE, joten ihana löhösohva. En oo koskaan mahtunut kunnolla lepäämään meiän vanhalla sohvalla. Aina joutunut pitään jalat ärsyttävästi koukussa. Vanha sohva jäi nyt tähän olkkariin myös, joten meillä on nyt toistaiseksi kaksi sohvaa.

Saa nähdä mitä näille tapahtuu sitten, kun päästään muuttamaan. Silloin meiän sisustusvärit menee kokonaan uusiksi.

On syssy.

Syksy on nyt erittäin läsnä. Ensimmäistä kertaa ikinä mää olen pelkästään iloinen siitä.

Mää oon aina tykännyt syksyn estetiikasta: ruskan sävyistä, kirpsakasta säästä, kynttilöiden polttamisesta pimeässä syysillassa, melankolisesta musiikista ja ennen kaikkea syksyn vaatemuodista.

Mutta kuten blogiani pidempään lukeneet tietää niin joka vuosi, kun luonto alkaa kuolla ympäriltä mäkin alan kuolla sisältä, vähä vähältä. Kuulostipas tuo dramaattiselta, mutta se on totta. Sitä mukaa kun lehdet tippuu puun oksilta, tuuli kylmenee ja alkaa sataa, mää olen huolissani tulevasta synkkyydestä ja väsymyksestä, jota myös kaamosmasennukseksi kutsutaan.

Mutta tiettekös mitä, ihmiset? Nyt ei ahista yhtään, päinvastoin!

Vakavasti sanoen niin mua on stressannut ja väsyttänyt koko tän vuoden, joten oloni ei eroa aiemmasta tämän enempää. Nyt oon jopa siinä pisteessä, että pimeys ja kylmyys on tervetullutta. Voin luvan kanssa kääriytyä peittoon ja vajota sohvan pohjalle katsomaan Netflixiä, kuuntelemaan musiikkia tai kirjoittamaan blogia. Väsymys saattaa lisääntyä entisestään (oh boy), muttaaaaa onneksi on kofeiini.

Kesät ovat yleensä olleet mun aktiivisinta kirjoittamisaikaa ja niin oli myös tänä kesänä. En uskalla luvata mitään edes itelleni, mutta jos tämä tasainen olo jatkuu niin saattaa olla myös nyt tänä syksynä luvassa aktiivisempaa tahtia. Kuvia ainakin oon ottanut ihan sikana, mutta vähän on hakusessa, että mitä kirjoitan niiden yhteyteen. Aina voin kuunnella musakkia ja etsiä lyriikoista parhaat palaset!

Tähän väliin fiilistelyä tästä kuvasta. Ihan täydelliset vaahteranlehdet.

In other news, BROOKLYN NINE-NINE SEASON 4 FINALLY CAME TO NETFLIX! I watched the last 4 eps today and, well... I AM SHOOKETH. FURIOUS. #DONE. Why do they always have to make a finale that makes me want to chug a whole wine bottle in one sitting? #justfanwomanlife #iknow #ishouldgetalife #tellmehow

Mää tykkään itekin tästä kuvasta. Vaahteranlehdet näkyy kivasti takana ja parhaat löytämäni lehdet edustettuna. Syksy on niin nättiä.

Viime vuonna en päässyt kuvailemaan ruskamaisemia Arboretumiin. Olis ihana tänä vuonna ehtiä sinne kuvaamaan ja inspiroitumaan.

Oon oikeesti ehkä ekaa kertaa alkanut kunnolla harkita oikean kameran ostoa ja opetella käyttämään sellaista. Olis kiva harjoitella ensin kaverin kameralla ja opetella perusasetukset. Oon alkanut vanhemmiten arvostamaan ja vaalimaan laatua, ja haluaisin aloittaa parempilaatuisista kuvista. Kyllä iPhonellakin saa ihan riittävän hyviä for now, mutta joku päivä vielä minä hankin kunnon kameran.

Also haluaisin pystyä pitämään Pokemon Go:ta päällä Tukholmassa tmv. matkakohteessa, jossa aina kävellään paljon, koska mää haluan tietty myös kuvata kaiken mahdollisen ja joudun koko ajan vaihtelemaan sovellusten välillä. Säästäisin puhelimen muistia ja akkua rutkasti!

Näitä kuvia katellessa tajuan taas, että dang, my hair is hella long. Se jotenki unohtuu, koska muuten mun hiukset on tosi ohuet ja ellen käytä volyymishampoota niin mun tukka on päätä myöten ja semmosta ohutta lirua, ja letillä tukka näyttää rotanhännältä. Nää näyttää kyl muuten tosi kivalta edelleen ja näitä on kiva laittaa erilaisille kampauksille (tosin ei näytä miltään ilman kunnon tupeerausta, joka aiheuttaa sitten lisää tukan katkeilua ja -lähtöä selvitellessä), mut oon haaveillut viime aikoina, että vähän lyhentäisin näitä. En vaan tiedä kuinka paljon napsaututtaisin ja sit pelkään, että kadun sitä tai että lyhyempi lookki ei sovi.

Onneksi tukka on kasvava luonnonvara.

Meiän pihastakin löytyy mielenkiintoisia kuvauskohteita.

Absolutely feeling this look. Roses mixed with sporty street look. My aesthetics.

Viimeisenä haluaisin heittää kysymyksen TEILLE, blogini arvoisille lukijoille: Mitä haluaisitte lukea mun blogista? Lisää asujuttuja tai vaate/muotijuttuja ylipäätään, lyhyitä postauksia yhdestä päivästä, haasteita, listoja? Heitä kommenttia kommenttiboksiin tämän postauksen alle, Insta DM:ään tai Facebook-sivulle!

Kiitos, kun Just Sää luet mun blogiani. ♥

Ps. Vaihdoin lennosta myös banneria. Edellinen alkoi olla kovin kesäinen. Uusikin saattaapi olla, mutta se on sentäs otettu elokuun lopulla ja mulla on pitkää hihaa ja punttia päällä, jotennnnn win-win?

Now you see.

Voi lokakuu. Ruska on parhaimmillaan, sää on kirpeä. Nahkatakit ja tennarit on kovassa käytössä ja paksummat neulehuivit tekee paluun kesäteloilta. Voin taas käyttää mun lempparineuleita sekä syksyisempiä ja tummempia värejä huoletta. Mikäs sen ihanampaa.

Aiempina vuosina meillä vaan ei oikein ole ollut hyvät välit. Silloin synkennät ulkomaailman lisäksi myös minut ja kyyneliä tippuu sekä taivaalta että mun silmänurkista. Muut ympärillä tuntuvat rakastavan syksyä. Mäkin haluaisin ja oon yrittänyt kovasti, mutta mä en pysty siihen. Mä väsyn niin kamalasti.

Kaamos. Se on kumma miten se vaikuttaa ihmisen mieleen ja oloon. Toisille se ei tee mitään ja toisille se on pitkä taistelu läpi syksyn ja talven. Mulla jostain syystä kaikki se väsymys iskee pahimpana lokakuussa. Täysi eskaloituminen aurinkoisesta säästä sateeseen ja pimeyteen ei oikein sovi mulle.

Kaikesta huolimatta mä yritän totutella parhaani mukaan pimeyteen ja hakea lohtua musiikista, kynttilöistä, villasukista ja kanakeitosta. Pidän itteni kiireisenä ja keksin itelleni tekemistä ja projekteja, mutta en ota paineita. Jos jonain päivänä en vaan jaksa, niin sitten en jaksa. Pyrin pitämään verensokerini kurissa, ettei ne pahenna mun oloa entisestään. Mulla on ihana mies, paras veli ja paljon ystäviä. Pahimmassa jamassa en kyllä jaksa olla sosiaalinen, joten onneksi on blogi ajatusteni kaatopaikkana, Spotify tarjoaa musat ja Netflixissä on lähes kaikki lempparisarjat. Brooklyn Nine-Nine ja Frendit ovat varmoja masennuksentappajia, so it's allz good.

If I seem superhuman I have been misunderstood.

"How can I feel abandoned even when the world surrounds me

How can I bite the hand that feeds the strangers all around me

How can I know so many never really knowing anyone

If I seem superhuman I have been misunderstood."

Ah. The lyrics, the feels, the depths, the sounds, the melodies.

Dream Theater - Six Degrees of Inner Turbulence.

James Labrien lauluääni, joka hyväilee sielua ja sydäntä.

Henkeäsalpaavan kaunis talvi.

Hyytävän kylmä talvi.

... And now you feel warm again, don't you?

Rakas reppana haukku ja haisulivanhus Otto.

Enteilen jonkin sortin tulevaisuuskriisiä itselläni. Mutta ei vielä, ei ehdi.

Kylmät kädet mutta lämmin sydän soriolipakko.

Kuuma nuudelikeitto.

Piparkakkujen kuorruttaminen.

#vainmunjaveljeninsidevitsijutut

30 Seconds to Mars.

Brooklyn Nine-Ninen uusintakierros numero 4. Tai 5. (Kohta osaan varmaan nekin replat ulkoa...)

Koulujuttuja, koulujuttuja, koulujuttuja. Toimitustapalausekkeet olivat vaikeita, mutta sitten ne olivatkin helppoja.

Kynttilänliekin loputtomalta tuntuva tanssi.

Viininpunaiseen hurahtaminen.

Päikkärit.

Väsymyskuolema klo 18-21 välillä ja yhtäkkinen uudelleenpiristyminen kello yhteen asti.

Kanakookoskeitto ja juustonäkkäri.

Juustosiivujen napostelu.

Gluteeniton leipomo ja elämäni ensimmäinen kermamunkki.

Look at all this food I CAN eat!

Kaikkea tekee mieli, mutta ei sitten kuitenkaan.

Motivaationpuutostilat.

Hajamielisyys.

En jaksa.

Mun ja Matiaksen samanaikaiset hyvät verensokerit.

#thegooddiabetics

Siipiweikkojen medium-kastikkeessa kunnolla uitetut kanansiivet ja koivet.

Milloinkohan oon viimeks suoristanut mun hiukset? Olis meinaan kiva taas.

Haluaisin tehdä mun hiuksille jotain. Harmaa liukuväri olis kova sana edelleen.

Mustasta väristä en luovu ikinä.

Essi teki mulle kalanruotoletin.

Essi teki tätä lettiä varmaan tunnin.

Sellasta mulle kuuluu. Sellasta mun päässä pyöri äsken, tunti sitten, tänään, koko viikonlopun tai jatkuvasti. Saat keksiä mitkä ajatukset menee mihinkäkin kategoriaan.

Mun päässä ja elämässä pyörii kaikkee ja samaan aikaan ei yhtään mitään. Sitä tää syksy ja talvi on mulla aina. Paljon haluaisin kertoilla täällä, mutta ei oo kunnollista asiaa. Ikinä ei ehdi kuvata asukuvia, kun on aina pimeää just sillon, kun ehtis kuvata. Maailma on kamala paikka, josta haluaisin kirjoittaa postauksia postauksien perään, mutta en saa mistään langoista kiinni enkä ajatuksiani kasaan.

Aion silti yrittää.

Loppukevennyksenä haluan iloisena ilmoittaa, että ostin sittenkin tämän minua vahvasti puhuttelevan valloittavan paidan!

Kuvitelkaa vielä paidan väri punaisena ja teksti mustaharmaana, niin se on mun paita se.

Tätä kirjoittaessa soi:

Dream Theater - Six Degrees of Inner Turbulance

30 Seconds to Mars - A Beautiful Lie (koko albumi)

Dream Theater - Trial of Tears

Common - The Dreamer, Ghetto Dreams, Gold, Cloth, Windows, The Believer, Pops Belief

I hope you find happiness.

What makes you feel wonderful?

Viime perjantaina mun kiperiä kysymyksiä esittävä päiväkirjani esitti tällaisen kysymyksen. Se auttoi mua olemaan miettimättä eilisen, tämän päivän ja huomisen murheita, ja haluankin nyt sen innoittamana tehdä siitä 10:n kohdan pituisen mietinnän. Ei tälläiseen kysymykseen saa kiteytettyä vastausta pelkästään neljälle pienelle riville.

1. Musiikki. Musiikki paitsi auttaa myös kuulostaa paljon paremmalta syksyisin. Iloinen nuotti toki piristää, esim. The Jacksonsin Lovely One on biisi, jota ei voi kuunnella hymyilemättä ja jammailematta, mutta aina en edes jaksa yrittää piristää itteeni pirtsakoilla biiseillä. Herrat Hutchcraft ja Anderson ovatkin toimineet mun musiikkiterapeutteina viime kuukaudet. Myös entiset suosikkibiisini ovat auttaneet siinä muodossa, että ne muistuttavat mua vanhoista ajoista, sekä paremmista että paljon huonommista. Ne muistuttavat siitä, että oon mää ennenkin selviytynyt, ja niin selviän nytkin. Siihen vaan menee vähän aikaa...
Myös Vain Elämään toinen tuottari on alkanut AIVAN MAHTAVANUPEENHIENOSTI ja oon ihan koukussa! En malta odottaa ensi perjantaihin enkä seuraavaan perjantaihin enkä seuraavaan enkä seuraavaan janiinedelleen. ENKÄ VARSINKAAN NIIDEN ALBUMIEN JULKAISUUN ASTI. Needless to say, että ihanat Anna Abreu, Ilkka Alanko (tai siis Neljä Ruusua) ja Laura Närhi ovat päässeet ihan heittämällä mun soittolistoille. Anna on itse asiassa aina ollut mun mielestä hyvä artisti, mutten oo jotenkin kokenut hänen tyyliään omakseni. Ennen kuin nyt. Mun musamaku kun on hajautunut vaikka miksi, niin kuin näkyy.

2. Nauraminen. Sami Hedberg & muut koomikot, Frendit, Frasier, Ihmisten Puolue ja Kummeli toimii aina. Myös spontaani hauskuus ja inside-vitsit ovat elämän suola. Rakastan nauramista ja tykkään myös kuunnella toisten nauravan.

3. Doctor Who. Se on sarja, joka viimeistään saa mut unohtamaan kaikki murheet hetkeksi, eikä syynä ole pelkästään ihana pöhkö Tohtori (ihan sama, onko Ten vai Eleven kyseessä, molemmat ovat omilla tavoillaan mahtavia). Jokainen jakso on rakennettu niin monimutkaisesti ja tajunnanräjäyttävästi, ettei siinä ehdi miettiä muuta kuin että mitä ihmettä ja mitä seuraavaks tapahtuu ja mitämitäMITÄ. Useimmat 5. ja 6. kauden jaksot ovat olleet kaksiosaisia, enkä mää todellakaan oo pystynyt jättämään kattomista kesken vaan se on uutta putkeen vaan! Jokaisen jakson aikana saan nauraa sydämeni pohjasta ja itkeä sydäntäsärkevän vuolaasti, sekä kokea koko tunteiden kirjon niin, että se saa mut samaan aikaan vihaamaan ja rakastamaan koko sarjaa. Tai en mää nyt itse sarjaa vihaa vaan Steven Moffattia, joka leikkii kylmästi meidän fanien tunteilla. :D

©  näkyy kuvassa ^

4. Tumblr. Siis paras paikka internetissä IKINÄ. Siellä on ihan liikaa hauskuutta, ihanuutta (mm. kuvat yllä), inspiraatiota JA VAIKKA JA MITÄ. Vastoin Tumblrin kirjoittamattomia sääntöjä sanon eiku KÄSKEN, ETTÄ LIITTYKÄÄ SINNE JA HETI, mutta samalla varoitan, että se koukuttaa. Ja pahasti. Vaikka pääsisitkin siitä hetkeksi eroon, niin se on hetken huomion herpaannus ja oot takasin Tumblrin syövereissä. Se on paha, mutta ihana paikka.

5. Unet. Ihanat unet ovat myös kamalia, koska en haluaisi herätä niistä ikinä. Niitä on kuitenkin kiva jäädä sängyn pohjalle pohtimaan ja jopa jatkamaan mielessään. Myös vähäisten yöunien takia myöhemmin otetut päikkärit olohuoneen sohvalla ovat välillä parhautta, samoin nukkuminen ihan ylipäätään. (yeah it's the kaamosväsymys talking...)

1. Lenkillä Arboretumissa ja tien päässä valoa... 2. Pyhäjärvi. 3. Minä tänään (tai eilen, koska nyt ollaan jo torstain puolella). Mun uusi tuubihuivi on äitini tekemä! 4. Lenkillä bongattiin jänniä koivunlehtiä. 5. Täs me Saaran kanssa äänitysstudiossa mediadekkaroimassa!

6. Hetkelliset onnentunteet pienistä asioista. Herääminen verhojen välistä pilkottavaan auringonpaisteeseen. Itsensä laittaminen (meikkaaminen & hiukset jonkinlaiseen kuosiin) vaikkei olisi lähdössä mihinkään. Jonkin suosikkielokuvan katsominen miljoonannen kerran ja kaikkien vuorosanojen ulkoamuistaminen. Italialainen jäätelö (I'm in love ♥). Käveleminen illan pimeydessä kuulokkeet korvilla hyvän musiikin pauhatessa. Hitaasti valuvat sadepisarat ikkunassa. Kauniit syksyn kellastamat lehtipuut. Tuulessa tanssivat pudonneet lehdet. Tähtien täyttämä yötaivas. Mahanpohjatunteet.

7. Puhuminen ja kuunteleminen. Se on ensiarvoisen tärkeää. Puhuminen selkiyttää ajatuksia paremmin kuin se, että patoat kaiken sisällesi ja käyt sisäistä taistelua aivojesi ja sydämesi kanssa. Se vasta uuvuttavaa onkin. Tähän samaan kohtaan voisin sisällyttää myös ystävien tärkeyden, koska hehän ovat siinä sekä kuuntelemista että puhumista varten. Sama toimii myös toisinpäin, koska haluan aina toimia ystävieni tukena, kun heillä on vaikeaa.

8. Kirjoittaminen. Ilman tätä blogia olisin hukassa. Vaikka mää en tänne ihan kaikkea haluakaan kirjoittaa ja kertoa, voin silti ilmaista itseäni tarpeeksi ja koota omia ajatuksiani. Myös toisten blogien lukeminen piristää.

9. Perhe. Tärkein tukipilarini ja ymmärtäväisimmät ja rakastavimmat keskustelukumppanit ikinä missään. Mä en tiedä ollenkaan mitä tekisin ilman mun perhettä. Ottokin osaa, vaikka ei yleensä olekaan kovin viisas yksilö: eräällä surun hetkellä Otto tuli varovasti mun luo, istui matolle, katsoi mua suoraan silmiin mitä suloisimmalla pentukatseella ja antoi tassua, kuin sanoen: "Ei hätää, sisko, mä oon tässä."

10. Viimeisenä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä - usko, sen tuoma toivo ja rakkaus.


+11. Odottaminen. Mun tj-laskurit käyvät vallan ihanasti vähiin!
68 päivää Tohtorin regeneroitumiseen, jota mä en varsinaisesti odota innolla vaan kauhulla.
36 päivää Doctor Whon 50-vuotispäivään, jolloin hellittää David Tennant- ja Rose Tyler-ikävä. 16 päivää Hurtsin konserttiin, jolloin pääsen kokemaan paitsi ensimmäisen ison konserttikokemukseni myös näkemään ja kuulemaan livenä Adamin ja hänen sulosointunsa ja Theon kaunistakin kauniimman lauluäänen ja olemuksen.
13 päivää Thor: The Dark Worldin ensi-iltaan JA LOKI/TOM HIDDLESTON-IKÄVÄ HELLITTÄÄ (tai sitten ei, vaan pahenee entisestään).
9 päivää Thrill the Worldiin, jossa pääsen taas osallistumaan maailmanennätyksen tekemiseen Thrillerin muodossa ja kokemaan pitkästä aikaa tanssin ilon.

Huomatkaa toki, että kolme viimeisintä häppeninkiä tapahtuu yhden viikon sisällä. Fanityttöeuforiahepulikuolemaa pukkaa! Voin jo varoittaa, että kun nämä on kaikki tapahtunut, mun blogi ja tumbleri RÄJÄHTÄÄ.

Memen copyrightit: Matias.