Miksi silloin kun minä muutan niin ikinä ei voi olla pelkästään se itse muutto se muutos, joka tapahtuu?
Viimeksi kun muutin, niin toki kaikki muutokset olivat sinänsä hyviä, mutta kun niitä oli niin m o n t a . Opiskelut alkoivat elokuussa kauppiksessa eli uusi koulu tuli ensin. Siitä tasan kuukauden päästä juhlittiin meidän häitä, jonka jälkeen samaan syssyyn muutin pois kotoa ekaan omaan kotiin. Uusi kaupunki, uusia ihmisiä ja vähän ajan päästä tuli vielä uusi työpaikka koulun oheen. Huh huh. Miten ihmeessä jaksoin? Totuus on, etten jaksanutkaan. Vuoden 2015 kevät oli raskasta aikaa, mutta kesällä alkoi vähitellen helpottaa.
Nyt, 5 vuoden jälkeen, tilanne on sama, mutta ei kuitenkaan. Meidän piti vain muuttaa lähemmäksi mun perhettä ja työpaikkoja ja mitä kaikkee. Oli kaikkia kivoja suunnitelmia ja ideoita mitä kaikkea sitten tehdään täällä. Noh. Muuton hetkellä koko muuttopoppoo paitsi Keijo oli sairaana. Muuton jälkeen Keijokin tuli kipeäksi eikä kukaan jaksanut tehdä täällä mitään, joten kämppä oli silmänkantamattomiin pelkkää pahvilaatikko- ja ikeakassilandiaa.
Eikä tässä vielä kaikki! Viikon päästä muutosta Suomen hallitus julistaa koronapandemiaan liittyvät toimet ja panee ne täytäntöön. Minä jouduin lopettamaan työpaikassa, johon olin just ja just päässyt asettumaan ja rutinoitumaan. Olen linnoittautunut meidän uuteen kotiimme ilman sosiaalisia kontakteja, paitsi olen muutaman kerran nähnyt mun vanhempia (en kuitenkaan niin usein kuin olin alun perin ajatellut) ja oon käynyt moikkaamassa muutaman kerran veljeä, joka muutti tohon lähelle. Käytiinpä yksi päivä myös mukavalla joskin kuraisella mettälenkillä. Mulla on silti ikävä mm. kavereita, serkkuja ja isovanhempia.
Tiedän. Asiat voisivat olla vieläkin huonommin ja joillain onkin. Olen törmännyt monenlaisiin ”olemme samassa veneessä” -tyyppisiin mietteisiin. Siinä on vain sellainen juttu, että toisilla se vene on viiden tähden huviristeilijä ja toisilla se on ilmapuhallettava kumivene, jota on teippailtu jesarilla kasaan. Pahimmassa tapauksessa jotkut pitelee kiinni pelastusrenkaasta. Niin paljon kuin on ihmisiä on myös yksilöitä ja aivan erilaisia tilanteita.
En ole siltikään kadottanut lapsesta asti pysynyttä positiivisuutta enkä verenperintönä saatua sinnikkyyttä. Vaikka tekstin alku kuulostaa valittamiselta (ja se onkin, koska uskon että jos ihmiset eivät saa rehellisesti kertoa miltä heistä oikeasti tuntuu jo(t)kin asia(t), se patoutuu ja purkautuu myöhemmin ikävällä tavalla) olen selvinnyt sosiaalisesta eristäytymisestä tosi hyvin tähän asti eikä tunnu missään. Tähänhän mä olen valmistautunut koko mun elämäni! Tai ainakin aikuiselämäni, lapsena olin hyvinkin sosiaalinen. Se on kyllä yksi asia, joka on vahingossa päässyt hioutumaan pois. Onneksi ei kokonaan.
Totuushan on se, että tää ei kovastikaan poikkea mun normaalista elämisestä sen kummemmin. Näen vaan vähemmän perhettä ja ystäviä sekä käyn harvakseltaan kaupassa. Mä kyllä kaipaan kovasti työntekoa. En tätäkään olisi uskonut jokin aika sitten, mutta mä haluaisin käydä töissä. Kaipaan sitä tarkoituksellisuuden tunnetta, joka siitä tulee. Toki mulla on aina olemassa back up plääninä mun freelancer-kevytyrittäjän hommelit, mutta se vaatii erilaista ponnistelua kuin säännöllinen töissäkäynti poissa kotoa. Heti kun tää karanteenitila loppuu, mää haen kaikkiin Tampereen ja lähiseutujen kirppiksille töihin.
Yritän ottaa nyt tämän sosiaalisen eristäytymisen levon ja rauhoittumisen kannalta. Olisin tarvinnut tällaista jo aiemmin, mutta nyt kun henkinen vointi on paljon parempi, pystyn lepäämään ja ottamaan rauhallisemmin paljon helpommin. Silti toivon, ettei tämä tilanne venyisi liian pitkälle ajanjaksolle. Ja vaikka venyisikin, uskon vahvasti siihen, että maailma ei kaadu tähän. Tämä voi olla joillekin ärsyttävä klisee, mutta me noustaan tästä vielä. Meidän täytyy vain yrittää selviytyä loppuun asti.
Nyt, 5 vuoden jälkeen, tilanne on sama, mutta ei kuitenkaan. Meidän piti vain muuttaa lähemmäksi mun perhettä ja työpaikkoja ja mitä kaikkee. Oli kaikkia kivoja suunnitelmia ja ideoita mitä kaikkea sitten tehdään täällä. Noh. Muuton hetkellä koko muuttopoppoo paitsi Keijo oli sairaana. Muuton jälkeen Keijokin tuli kipeäksi eikä kukaan jaksanut tehdä täällä mitään, joten kämppä oli silmänkantamattomiin pelkkää pahvilaatikko- ja ikeakassilandiaa.
Eikä tässä vielä kaikki! Viikon päästä muutosta Suomen hallitus julistaa koronapandemiaan liittyvät toimet ja panee ne täytäntöön. Minä jouduin lopettamaan työpaikassa, johon olin just ja just päässyt asettumaan ja rutinoitumaan. Olen linnoittautunut meidän uuteen kotiimme ilman sosiaalisia kontakteja, paitsi olen muutaman kerran nähnyt mun vanhempia (en kuitenkaan niin usein kuin olin alun perin ajatellut) ja oon käynyt moikkaamassa muutaman kerran veljeä, joka muutti tohon lähelle. Käytiinpä yksi päivä myös mukavalla joskin kuraisella mettälenkillä. Mulla on silti ikävä mm. kavereita, serkkuja ja isovanhempia.
Tiedän. Asiat voisivat olla vieläkin huonommin ja joillain onkin. Olen törmännyt monenlaisiin ”olemme samassa veneessä” -tyyppisiin mietteisiin. Siinä on vain sellainen juttu, että toisilla se vene on viiden tähden huviristeilijä ja toisilla se on ilmapuhallettava kumivene, jota on teippailtu jesarilla kasaan. Pahimmassa tapauksessa jotkut pitelee kiinni pelastusrenkaasta. Niin paljon kuin on ihmisiä on myös yksilöitä ja aivan erilaisia tilanteita.
En ole siltikään kadottanut lapsesta asti pysynyttä positiivisuutta enkä verenperintönä saatua sinnikkyyttä. Vaikka tekstin alku kuulostaa valittamiselta (ja se onkin, koska uskon että jos ihmiset eivät saa rehellisesti kertoa miltä heistä oikeasti tuntuu jo(t)kin asia(t), se patoutuu ja purkautuu myöhemmin ikävällä tavalla) olen selvinnyt sosiaalisesta eristäytymisestä tosi hyvin tähän asti eikä tunnu missään. Tähänhän mä olen valmistautunut koko mun elämäni! Tai ainakin aikuiselämäni, lapsena olin hyvinkin sosiaalinen. Se on kyllä yksi asia, joka on vahingossa päässyt hioutumaan pois. Onneksi ei kokonaan.
Totuushan on se, että tää ei kovastikaan poikkea mun normaalista elämisestä sen kummemmin. Näen vaan vähemmän perhettä ja ystäviä sekä käyn harvakseltaan kaupassa. Mä kyllä kaipaan kovasti työntekoa. En tätäkään olisi uskonut jokin aika sitten, mutta mä haluaisin käydä töissä. Kaipaan sitä tarkoituksellisuuden tunnetta, joka siitä tulee. Toki mulla on aina olemassa back up plääninä mun freelancer-kevytyrittäjän hommelit, mutta se vaatii erilaista ponnistelua kuin säännöllinen töissäkäynti poissa kotoa. Heti kun tää karanteenitila loppuu, mää haen kaikkiin Tampereen ja lähiseutujen kirppiksille töihin.
Yritän ottaa nyt tämän sosiaalisen eristäytymisen levon ja rauhoittumisen kannalta. Olisin tarvinnut tällaista jo aiemmin, mutta nyt kun henkinen vointi on paljon parempi, pystyn lepäämään ja ottamaan rauhallisemmin paljon helpommin. Silti toivon, ettei tämä tilanne venyisi liian pitkälle ajanjaksolle. Ja vaikka venyisikin, uskon vahvasti siihen, että maailma ei kaadu tähän. Tämä voi olla joillekin ärsyttävä klisee, mutta me noustaan tästä vielä. Meidän täytyy vain yrittää selviytyä loppuun asti.
"Nothing makes sense here, man. The only thing that does make sense is that nothing makes sense." - Korg / Taika Waititi, 2017Kukapa olisi uskonut, että tuo lause tulisi oikeasti pitämään paikkaansa vain 3 vuotta myöhemmin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti