Voi kuulkaas. Viime aikoina on tapahtunut niin paljon etten edes tiedä mistä aloittaisin.
Vuoden vaihteen paikkeilla sain töitä. Enkä ihan mitä tahansa töitä. Mä sain töitä KIRPPIKSELTÄ, jossa on huiput työkaverit ja paljon ihania asiakkaita. Olen voinut tehdä itsekin löytöjä sieltä yhä helpommin (toisinaan tämä on myös kirous) ja sinne saa tulla myös koiria. Voiko parempaa työympäristöä ollakaan?
Tästä vähän ajan päästä suoranainen ihme tapahtui: me saatiin vihdoin meidän talo myytyä! 3 vuoden stressaava valmiustila on nyt ohi. Paljon on koettu tänä aikana ja on vuodatettu hikeä, verta ja kyyneliä. Enkä edes liioittele.
Silti, vaikka 3 vuotta oli tosi pitkä aika, jotenkin kaikki tämä tuntuu niin yhtäkkiseltä enkä oikeastaan vieläkään täysin tajua kaikkea tätä. Olo on ollut helpottunut ja olen kihissyt innosta.
Sitten elämä tuli ja iski realiteetit oikein nyrkillä naamaan.
Kesken muuttorumban minä tulin pahasti kipeäksi. Tohtori Googlen mukaan tämä saattaa olla RS-virusta, tosin nyt on koronan lisäksi 100 muutakin virusta liikenteessä. Olen siis vieläkin kipeä, yskin ja köhin ja niiskutan. En voinut olla luovuttamassa avaimia uusille omistajille, kuten olisin halunnut. Sain kuitenkin sanottua talolle kunnon heipat räkäitkujen kera ja käytyä viimeisen kerran kunnon puulämmitteisessä saunassa. Saatoinpa tulla vielä pahemmin kipeäksi saunottelusta, mutta oli sen arvoista.
Hieman ärsyttävä tilanne, mutta ei kovin paha kuitenkaan. Viikonlopun sain sairastaa rauhassa uudessa kodissa. Vai sainko?
Realiteetit palasivat ja iskivät naaman sijasta mahaan. Ja pari kertaa päähän. Ja selkään.
Tuli asia, joka vaikuttaa tälläkin hetkellä kaikkien elämiin: COVID-19, tutummin koronavirus. Suunnilleen kaikki paikat ovat nyt suljettuja, riskiryhmäläiset (kuten minä, kiitos 1-tyypin diabeteksen) eivät saisi mennä minnekään eikä myöskään kukaan saisi vierailla mun luona enkä minä saa nähdä mun isovanhempia. Pienikin flunssa tietää välitöntä kotikaranteenia, jotkut eivät ota tosissaan koko tilannetta ja kaikkialta on vessapaperi loppu.
Mä olen introvertti, mutta rajani erakoitumiseen ovat minullakin. Vielä ei ole alkanut pää hajota, mutta prospektit eivät näytä kovin hyviltä just nyt.
Mä olin suunnitellut näkeväni kavereita, serkkuja ja isovanhempiani taas enemmän kunhan pääsisin Tampereelle. Kävisin äidin kanssa uimahallissa, kirppiskierroksilla ja syömässä välittämättä bussiaikatauluista tai siitä, koska mies pääsee töistä. Odotin myös pääseväni lähemmäs työpaikkaa, saavani nukkua pidempään ja mennä kätevästi tuosta ihan kodin vierestä bussilla töihin.
Nyt kun vihdoin pääsin Tampereelle, en voi tehdä näistä kohta mitään. Jouduin jo lopettamaan toistaiseksi työt riskiryhmään kuulumisen vuoksi, en ole nähnyt juuri ketään ja olen hädin tuskin jaksanut purkaa laatikoita ja asettaa tavaroita paikoilleen. Kirppikset ja kahvilat menivät tällä viikolla yksi kerrallaan kiinni ja latasin just ennen kaikkea tätä kuukausikortin bussikorttiini ihan turhaan.
Voisin niin helposti seota nyt.
Pakko se on todeta kuitenkin, että mä ehdottomasti kannatan riskiryhmäläisenä sitä, että korona otetaan vakavasti. Vaikka tämä tilanne ottaa ihan kunnolla päähän, haluan kunnioittaa suosituksia sekä määräyksiä mitä meille on annettu ja toivon samaa muiltakin. Mieluummin ollaan liian varovaisia kuin liian huolettomia! Vain siten voidaan saada tämä homma kuriin.
Me ihan oikeesti voidaan päihittää tämä epidemia olemalla kotona ja löhöömällä sohvalla. Ei mokata tätä, eihän?
Palaan vielä lopuksi näihin odotettuihin muutoksiin.
Sitä voi olla vaikea uskoa, koska olen hokenut haluavani Tampereelle niin kauan jo, mutta mulla tulee ikävä vanhaa kotia. Minä koin ja me koimme siellä paljon niin hyvässä kuin pahassa. Kaikki paha saa nyt luvan väistyä ja jäädä taakse, mutta niitä hyviä asioita jäämme sitäkin enemmän kaipaamaan.
Lopullinen lähtö olikin hyvin raskasta. En olisi ikinä uskonut, kuinka paljon itkisin yhtä pientä avainta luovuttaessa. Se oli kuin suoraan Frendien viimeisestä jaksosta.
Kaikista nykyisistä ja mahdollisista tulevista vaikeuksista huolimatta mä uskallan taas toivoa ja unelmoida vähän enemmän. Älkää tekään menettäkö toivoanne ja unelmianne, varsinkaan nyt!
Ja hei, mikään ei estä mua ottamasta asukuvia pihalla. Ulkoiluahan ei ole (vielä) kielletty!
 |
| Tässä asiakkaan ihanan Freija-koiro. |
Silti, vaikka 3 vuotta oli tosi pitkä aika, jotenkin kaikki tämä tuntuu niin yhtäkkiseltä enkä oikeastaan vieläkään täysin tajua kaikkea tätä. Olo on ollut helpottunut ja olen kihissyt innosta.
Kesken muuttorumban minä tulin pahasti kipeäksi. Tohtori Googlen mukaan tämä saattaa olla RS-virusta, tosin nyt on koronan lisäksi 100 muutakin virusta liikenteessä. Olen siis vieläkin kipeä, yskin ja köhin ja niiskutan. En voinut olla luovuttamassa avaimia uusille omistajille, kuten olisin halunnut. Sain kuitenkin sanottua talolle kunnon heipat räkäitkujen kera ja käytyä viimeisen kerran kunnon puulämmitteisessä saunassa. Saatoinpa tulla vielä pahemmin kipeäksi saunottelusta, mutta oli sen arvoista.
Hieman ärsyttävä tilanne, mutta ei kovin paha kuitenkaan. Viikonlopun sain sairastaa rauhassa uudessa kodissa. Vai sainko?
Realiteetit palasivat ja iskivät naaman sijasta mahaan. Ja pari kertaa päähän. Ja selkään.
Tuli asia, joka vaikuttaa tälläkin hetkellä kaikkien elämiin: COVID-19, tutummin koronavirus. Suunnilleen kaikki paikat ovat nyt suljettuja, riskiryhmäläiset (kuten minä, kiitos 1-tyypin diabeteksen) eivät saisi mennä minnekään eikä myöskään kukaan saisi vierailla mun luona enkä minä saa nähdä mun isovanhempia. Pienikin flunssa tietää välitöntä kotikaranteenia, jotkut eivät ota tosissaan koko tilannetta ja kaikkialta on vessapaperi loppu.
Mä olen introvertti, mutta rajani erakoitumiseen ovat minullakin. Vielä ei ole alkanut pää hajota, mutta prospektit eivät näytä kovin hyviltä just nyt.
Nyt kun vihdoin pääsin Tampereelle, en voi tehdä näistä kohta mitään. Jouduin jo lopettamaan toistaiseksi työt riskiryhmään kuulumisen vuoksi, en ole nähnyt juuri ketään ja olen hädin tuskin jaksanut purkaa laatikoita ja asettaa tavaroita paikoilleen. Kirppikset ja kahvilat menivät tällä viikolla yksi kerrallaan kiinni ja latasin just ennen kaikkea tätä kuukausikortin bussikorttiini ihan turhaan.
Voisin niin helposti seota nyt.
Pakko se on todeta kuitenkin, että mä ehdottomasti kannatan riskiryhmäläisenä sitä, että korona otetaan vakavasti. Vaikka tämä tilanne ottaa ihan kunnolla päähän, haluan kunnioittaa suosituksia sekä määräyksiä mitä meille on annettu ja toivon samaa muiltakin. Mieluummin ollaan liian varovaisia kuin liian huolettomia! Vain siten voidaan saada tämä homma kuriin.
Me ihan oikeesti voidaan päihittää tämä epidemia olemalla kotona ja löhöömällä sohvalla. Ei mokata tätä, eihän?
Palaan vielä lopuksi näihin odotettuihin muutoksiin.
Sitä voi olla vaikea uskoa, koska olen hokenut haluavani Tampereelle niin kauan jo, mutta mulla tulee ikävä vanhaa kotia. Minä koin ja me koimme siellä paljon niin hyvässä kuin pahassa. Kaikki paha saa nyt luvan väistyä ja jäädä taakse, mutta niitä hyviä asioita jäämme sitäkin enemmän kaipaamaan.
Lopullinen lähtö olikin hyvin raskasta. En olisi ikinä uskonut, kuinka paljon itkisin yhtä pientä avainta luovuttaessa. Se oli kuin suoraan Frendien viimeisestä jaksosta.
Kaikista nykyisistä ja mahdollisista tulevista vaikeuksista huolimatta mä uskallan taas toivoa ja unelmoida vähän enemmän. Älkää tekään menettäkö toivoanne ja unelmianne, varsinkaan nyt!
Ja hei, mikään ei estä mua ottamasta asukuvia pihalla. Ulkoiluahan ei ole (vielä) kielletty!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti