Pohdiskelinpa tuossa veljeni kanssa eräs kaunis kesäilta asioita, kun tallasimme Tampereen katuja. Tamperetta ja muuttoa sinne ja että onko aika kullannut mun muistot Tampereesta. Glorifioinko Tamperetta liikaa, katsonko vaaleanpunaisten rakkauslasien läpi. Tampere kun on nyt täynnä vihaamiani keltapunaraitoja ja työmaita ja kuoppia ja soraa. Vaikka se on kylläkin vain väliaikaista, mutta en silti voi olla miettimättä, että haluanko todella takaisin tänne.
Muistan hämärästi ajan, jolloin mua ahdisti Tampereen pienet piirit ja halusin muuttaa pois. Hauskaa on se, että täällä missä nyt asun on vielä pienemmät piirit, joten asiat ovat ehkä palanneet perspektiiviin. Tampereella saa olla suhteellisen anonyymi ja kulkea rauhassa ilman, että kukaan tietää kuka sä olet. En tiedä tietääkö täällä edes kukaan kuka mää olen, mutta mieheni on suht tuttu ihminen täällä lähes kaikille, joten siitä taatusti voi jotain päätellä.
Olen asettunut tänne ja en ole. Olen välitilassa. En tiedä missä olla ja mitenpäin. Jos nyt kuitenkin jotain tiedän, niin mää koen olevani kotona, kun olen Tampereella. Mää haluan, että kaikki tarvittavat palvelut on lähellä tai niin, että bussi kulkee läheltä (ja läheltä tarkoittaa alle 1 km päästä). Siihen olen tottunut lapsesta asti. Olen Itä-Tampereen lähiökasvatti.
Pakko myöntää myös, mutta meidän talo on liian iso meille kahdelle. En ole oikein vieläkään tottunut tähän tilan määrään. HALUAN YKSINKERTAISEMPAA. Ei ole ihme, että aivot on solmussa. Ja sitten muuten lentää talosta tavaraa leppäkeihäiden lailla kun muutto koittaa! Haluan tavoitella minimalismia. "Vähemmän on enemmän" on hyvä motto.
Saatan nyt kuulostaa lössöltä laiskurilahnalta, joka ei jaksa mitään, mutta ajattelen tätä käytännön kannalta. Mulla ei ole ajokorttia, joten palveluiden lähelläolo on vain järkevää. Mitä jos olen sairaana ja pitää hakea kesken miehen työpäivän apteekista reseptilääkettä? Mitä jos me unohdettiin käydä kaupassa edellisenä päivänä eikä kaapissa ole mitään? Ei ole täällä Woltteja ja Foodoroita, joista tilata ruokaa kotio. Mitä jos vanhempani, veljeni tai joku muu Tampereen sukulainen tarvitsee apua heti paikalla? Täältä ei pääse kortittomana ihan muutamassa minuutissa hätiin. Ja apuahan minä en pyydä, koska ei tartte auttaa! Okei jälkimmäisessä tapauksessa pyytäisin varmasti apua, jos olisi kauhea hätätapaus.
Jos saisin käyttää aikakonetta, menisin sanomaan 17-vuotiaalle minälle, että NYT LIKKA SÄÄSTÄT RAHAA JA MENET AUTOKOULUUN.
MÄÄ TIEDÄN, että mulla on tässä lähellä ihmisiä, jotka varmasti haluaisivat auttaa, mutta mää en vain osaa pyytää apua. Tämän totesin aiemmassa postauksessa. En tiedä miksi, mutta se on vain ihan ylivoimaista. Mää haluan pärjätä itse. Piste.
Emmää tiedä mihin olin menossa mun postauksen kanssa. Tämä on taas aamuyön pohdintaa ja hypotetisointia tulevasta, mitä tykkään varmaan eniten harrastaa tanssimisen lisäksi.
Ai niin ja SE TANSSI. Tiedättekö kun ainoat tanssilajit mitä aikuiset voi täällä harrastaa, on zumba, lavis ja paritanssi? No thanks. Toivon todella, että pääsen taas edes yhdelle Housen tunnille syksyllä.
Tiedän myös sen, ettei Tampereelle muutto ratkaise kaikkia mun ja meidän ongelmia, mutta se taatusti auttaa vähän. Ja se on varmaa, että siellä tulee eteen täysin uudet ongelmat. Ei saa mekkaloida klo 22 jälkeen, jos on seinänaapureita. Musiikkia ei saa blästätä täysiä. Ei ole kaunista luontomaisemaa takapihalla (välttämättä). Hektisyys sekoittaa päätä. Ikävä takaisin tänne. Kyllä se kuitenkin tulee, mun pää on just niin tyhäm.
Se on se hinta mikä pitää maksaa. Näin ei voi kuitenkaan jatkua. Tulevaisuutta odotellessa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti