It's more like a big ball of wibbly wobbly timey wimey... stuff.

Kirjoitin tuon aikaan (& Doctor Who'hun ;D) liittyvän otsikon toissayönä muistamatta, että tänään, 26.6.2013, minun blogini täytti 2 vuotta! Yay me and YAY YOU! Teidän ansiostanne tämä vaatimaton blogini on yhä pystyssä ja elää ja voi hyvin ♥

Kuvan kakku on syöty jo ajat sitten, mutta 2-vuotisuuden kunniaksi jaan kakun tällee kuvana teille, olkaa hyvä ♥

Aika on kyllä humpsahtanut taas niin nopeasti ja sen huomaa varsinkin, kun pitää blogia. Toisaalta taas tuntuu, että oon kirjoittanut blogia paljon kauemmin kuin 2 vuotta, mutta toisaalta taas oon yllättynyt siitä, kuinka paljon tää on muuttunut kahdessa vuodessa ja ihan melkee huomaamatta.

Teen vielä erillisen spesiaalipostauksen vuosipäivän kunniaksi. Se on ollut mulla tekeillä jo tässä muutaman viikon, enkä ollut edes ajatellut tehdä siitä vuosipäiväpostausta, mutta koska se liittyy mulle rakkaaseen aiheeseen, eli elokuviin, niin miksipä ei!

Kesäkuu on muidenkin mulle merkittävien anniversaryjen aikaa. 24.6. oli mun diabetesvuosipäivä eli diaversary! 16 vuotta diabetesta - se on kuulkaa pitkä aika, melkein koko mun elämä. En oo moneen vuoteen - itse asiassa varmaan ollenkaan - muistanut aikaa ennen ruiskuja, piikkejä, verinäytteitä, mittareita ja hypo-hyperglykemiavuoristorataa ja yöllisiä jääkaapintyhjennysvierailuja. On se melkosta. Tulevaisuutta odotellessa...

Mun alitajunta elää taas jotain ihan omaa elämäänsä. Niin hulluja, outoja, näin-ei-voisi-ikinäikinäIKINÄ-tapahtua -unia. Huhhuh.

Justin Timberlaken 20/20 Experience iskee yhä. Tämän hetken kiireettömien aamujen albumi. Ihanan pitkiä biisejä, ja kuten äitikin totesi: "Näissä kaikissa biiseissä on semmonen 'ota ihan rauhallisesti'-tunnelma."

Doctor Who - mikä ihanamahtavaparas tv-ohjelma! Se on niin erikoinen ja omituinen, ettei siitä yksinkertaisesti voi olla pitämättä. Joka jakson jälkeen mielessä on vain yksi lause: "Kuka nää jutut oikeesti on keksiny?" Ja seuraava lause on: "Pakko kattoo seuraava jakso!"

Parin viikon takaista mökkeilyä Teiskossa. Huomatkaa mahtavinhienoinupein Onepiece-jumpsuitti, jonka oon koskaan nähnyt! Tämä löytyi tätini vaatekaapista ja oli ihan pakko lainata sitä, koska illat olivat tosi vilpoisia tuolloin... Hihi. :)

Mää jos kuka olen tottunut mokailuihin ja olemaan nolo ja awkward kömpelys. Kuitenkin sunnuntaina tapahtui jotain sellaista, joka aiheutti sen, etten mää nolostu varmaan enää mistään. Tiiättekö South Parkista sen jakson, kun Cartman näkee jotain niin hauskaa, ettei sitä enää sen jälkeen naurata mikään, mille se on ennen nauranut? No, myöhemminhän sen "naurusulake" korjaantuu entiselleen, mutta siis jotain täntapaista mulle kävi. Se oli niin shokkikokemus, ja sain kokea jo heti siitä seuraavana päivänä maanantaina töissä jotain, josta mää olisin voinut nolostua, mutta ei. Harmistuin toki, mutta mua ei nolottanut, ja siitä sain kiittää sunnuntain tapahtumia ja vuosien varrella kasvattamaani paksua nahkaa.

Saatoin tosin eilen - tunteiden ollessa liiankin pinnalla - liioitella nolostumiseni määrää, mutta sellanen mää oon ja sille ei voi enää mitään. Ei oo helppoo olla minä eikä varsinkaan oo helppoo olla mun äiti/isä/veli/kaveri/puolituttu/koira, joka joutuu kuuntelemaan mun perusteelliset analysoinnit jokaisesta vähänkin normaalista poikkeavasta tapauksesta. Kiitos ja anteeksi.

Mää en taas tiä mikä tän kappaleen pointti oli. Ei kai mikään muu kuin se, että mokista ja virheistä oppii ja ihmisiä kun ollaan, niin tämmösiä kömpelyyksiä ja nolouksia tulee väistämättä eteen. Huumorintajun omistaminen on elintärkeää, ja itse asiassa mun mielestä kömpelöt ihmiset ovat paljon symppiksempiä ja samaistuttavampia, jopa suloisempia kuin ainaikuisestiaamen jämptit ja minäenkoskaanteevirheitä-neiti/herra täydellisyydet. Eihän täydellistä ihmistä ole olemassa, mutta on liian monia, jotka luulevat olevansa ja esittävät varmempaa ja virheettömämpää kuin ovatkaan. Siinäkään ei ole mitään väärää, mutta täytyy vaan muistaa, ettei elämää tule ottaa liian vakavasti ja virheet tekevät ihmisestä inhimillisemmän. Nobody's perfect.

"Varokoon se, joka luulee seisovansa, ettei kaadu." Tällä ja monella muulla ohjeella, joita parina viime viikonloppuna sain, pääsee pitkälle. On suurensuuri ikävä takaisin koulutuspäiville, mutta onneksi syksy tulee pian. ♥

"Väsynyt kohtakakstoistavee haukku tässä terve!"

Olipahan taas sekavaa tajunnanvirtaa. Myös kuvien puolesta, sillä ripottelin tähän aikalailla asiaan täysin kuulumattomia, mutta viime aikoina otettuja kuvasia. Eipä siinä, mind flow-tekstit on parasta!

Lopuksi vielä eräs äitini löytö varaston muistolaatikoiden syövereistä. Tämä kaunis teksti on vuodelta 1959, ja edesmenneen isotätini (joka oli tuolloin n. 18-vuotias) kirjoittama. Osa vihon teksteistä on niihin aikoihin suosittujen laulajien lyriikoita, joten tämäkin voi olla sellainen.