Jännitystä. Ahdistusta. Mielenkiintoa. Turhautumista. Innostusta. Ärräpäitä (pääni sisällä). Epäuskoisuutta. Ärtymistä. Rasittumista. Riittämättömyyden tunteita. Inspiraatiota. Onnistumisen kokemuksia.
Kyllä tää tästä.
Vain muutamia fiiliksiä tältä viikolta, kun koulu alkoi ja heti ensimmäisenä päivänä alettiin tositoimiin ompelemalla kasvomaskit itsellemme. Se onnistui lopulta hyvin, mutta ei selvitty ilman väärinkäsityksiä eikä ratkomisia ja saatoin tehdä kuminauhat liian tiukoiksi mun herkille korvantakusille. Nah well. Nyt voin tehdä vaikka mitä kivoja designer-maskeja itelleni ja tutuille!
Tajusin jälleen sen kuinka kärsimätön ja vaativa oon itseäni kohtaan. Vaativuudesta ovat muutkin huomauttaneet ja silloin olin sitä mieltä, että "nii, mitä sitten?" Kuka sit vaatii multa, jos en minä itte? Nyt olen joutunut kuitenkin huomaamaan, että kyllä se tekee elämän aika vaikeeksi, kun heti pitäisi oppia kaikki kertalaakista, vaikka ei se ole mun keskittymishäiriöiselle päälleni edes mahdollista. 28-vuotisen elämäni aikana olen myös vihdoin ymmärtänyt, että opin parhaiten kinesteettis-auditiivisesti ja toimin parhaiten, kun kukaan ei katso (paitsi ehkä opettaja) ja saan tehdä omaan tahtiin rauhassa ja hosumatta.
Mää en malta odottaa kunnes oon niin rutinoitunut ompelija ja tekijä, jotta voin ihan omassa rauhassa tehdä hommia kuulokkeet päässä ja kuunnella Jessee ja Steveniä vuorottain vuoronperään.
Jos mulle olisi vuosi sitten kerrottu, että vuoden päästä sää oot muuten likka koulunpenkillä taas (tosin viime opiskeluista on 4,5 vuotta, että miten niin taas), niin olisin sanonut takasin, että "no hyi, älä unta nää". Ja toisaalta taas olisin ollut ihan fiiliksissä, koska jo Tarinassa ollessani puheltiin työkavereiden kanssa yhteishausta ja haaveilin jostain uudesta. Varmaan tuleva muuttokin sen aiheutti, että tuli ajatelleeksi "uusi koti, miksei samalla uusi työ/ammatti?"
Sitten tuli korona ja löi kapulansa rattaisiin, mutta kuten aiemmassa postauksessa totesinkin niin se ei ollut pelkästään huono asia. Sain aikaa levätä, keskittyä oman ehyemmän itsen jälleenrakentamiseen ja pohtia uutta ammatillista suuntausta, kun alkoi tuntua, ettei merkonomikoulutus riitä siihen mitä todellisuudessa haluaisin tehdä. Jospa nyt tämä tekstiiliala antaisi tarvittavan lisäkoulutuksen ja uskottavuuden vaatealalla työskentelyyn!
Ainakin tää alku vaikuttaa ihan lupaavalta, vaikka jo kolmantena päivänä meinasin heti aamusta lyödä hanskat tiskiin. Onneksi keskusteltuamme tänä keväänä valmistuvan serkkuni kanssa tultiin tulokseen, että nuo tunteet ovat ihan normaaleja ja niistä täytyy vain puskea läpi. Toki jos olisin aivan käsi ompelukoneiden kanssa enkä ymmärtäisi kankaista enkä mistään hevonhumppaa niin ehkei mun kannattaisi jatkaa, mutta ainakin se lanka menee oikeista kohdista koneeseen ja ommel pysyy kutakuinkin suorassa jo tässä vaiheessa. Tein jopa mun ekan kaavankin! Okei, otin mallia opettajan tekemästä ja leikkasin ja piirsin ohjeet sen mukaisesti, mutta silti! Baby steps, Captain. Baby steps.
Ja se on kuulkaa sillä tavalla, että jälleen 84 vuotta kestänyt tammikuu päättyy tänään! Olemme taas kuukauden verran lähempänä kevättä ja kesää JEEEE, terveisin anti-talvi-ihminen lvl 9000. Sen kunniaksi voisin kokeilla pitkästä aikaa tämmöstä säännöllistä blogiasiaa kuin...
TAMMIKUUN SUOSITUS:
Steven Wilsonin albumi THE FUTURE BITES. Oon luukuttanut repeatilla kajarista ja kuulokkeista KING GHOSTia ja EMINENT SLEAZEä sen verran, että Tony Starkin J.A.R.V.I.S. voisi sanoa mun serotoniini- ja dopamiinitasoista "Power at 400 % capacity". How about that?
Voi olla, että unohdan tulevista postauksista tämän suosituksen kokonaan, mutta tässä ainakin yksi mokoma! Tulen myös seuraavassa Musical Frissons -postauksessa avaamaan vähän enemmän ajatuksiani TFB:stä, joten jos kiinnostaa tummansävyiset ja elektroniset progemeiningit, stay tuned.
