Kesä 2017: Mikkeli.

SUNNUNTAI 4.6.2017: Matkalle Mikedoniaan

Pakollinen lähtöselehvie!

Nyt on taas semmonen homma, että nyt on yö ja mulla on asiaa. Mää en osaa oikein kertoa kummempia asioita viime kesän Mikkelin reissusta, joten tämä olkoon hieman erilainen postaus. Haluan antaa itseni pohtia asioita.

Pakollinen autoselehvie ennen lähtöä!

Oon miettinyt viime aikoina ulkonäköön liittyviä asioita. Mä olen lihonut puolessatoista vuodessa yli 10 kiloa. Mies ja jotkut muut väittää, että se ei näy. Toisaalla olen kuullut suoran kysymyksen, että olenko raskaana vai olenko vain lihonut. Varsin mieltäylentävää, eikö?

Lapset pyydysti nuijapäitä.

Myös mun naama on huonommassa kunnossa kuin mitä se on ikinä ollut teininä. Kyllä mulla finnejä oli silloin aina yksikaksikolme kerrallaan vuoroittain vuoronperään, mutta ne parani nopeasti poksahdettuaan ja arpia ei juuri jäänyt.

Saalis.

Nyt mää en enää tiedä mitä mun iho haluaa. Mun naama on välillä niin kipeä, että tekee mieli napsia särkylääkettä ja hävettää kulkea ulkona, kun ei meikkikään enää peitä semmosia halkaisijaltaan 5 cm kokoisia punaisia kuhmuja tai röpyliäisiä rupia.

Joskus mun naama on jopa pahempi päivän meikittömyyden jälkeen, koska rupia on tosi kiva nyppiä ja repiä auki ja on niin helppo hiplata ihan huomaamattani naamaa, kun siinä ei ole mitään mitä voisi vahingossa sotkea. Jos onnistun olemaan muutaman päivän putkeen poistumatta kotoa (koska minä en ole mennyt ihmisten ilmoille ilman meikkiä 10 vuoteen, paitsi kerran lenkille ja sillonkin oli isot aurinkolasit päässä), se saattaa auttaa. Ja suupielet on ku Heath Ledgerin Jokerilla. Voisin kysellä kaduilla ihmisiltä ”Why so serious?”.

Olen kuitenkin huomannut omassa ajattelutavassani suuren muutoksen. Ennen mun tavoitteena oli näyttää hyvältä muiden vuoksi. Olla hoikka, olla aina laitettu, vaatteet viimeisen päälle, hiukset suorana, koska kiharat eivät olleet muotia. Oli aika, jolloin suoristin hiukseni jokaikinen päivä. Oli mahtavaa, jos sain kehuja mun ulkonäöstä, vaatteista ja hiuksista. Se oli suorastaan tärkeää. Liian tärkeää.

Metsälenkkiä.

Noh, edelleenkin se on ihan kiva kuulla, jos olen onnistunut kasaamaan toisten silmiä miellyttävän asukokonaisuuden, saanut laitettua hiukset ja meikin jonkun toisen mielestä nätisti. Se on aina mukava kuulla. Mutta nyt mää teen sen vain ja ainoastaan itseni takia. Mää tykkään meikata ja mää RAKASTAN valita mun vaatteet ja asusteet niin, että värit sopii toisiinsa. Se on paras tunne ikinä, kun osaan löytää tuolta kaapista asun, joka tuntuu ja näyttää minusta itsestä hyvältä.

Sanoivat tätä satumetsäksi. Sitä se olikin.

Olen huomannut myös, että käytän ehkä tasan kerran yhtä asua ja sitten kokeilen seuraavan kerran toista variaatiota. Se on yksi syy miksi haluaisin ikuistaa kaikki asuni, koska toista kertaa ei välttämättä tule. Ainutkertaisia tilaisuuksia. Se on vähän kuin minkä tahansa muun luovan harrastuksen kanssa: toista täysin samanlaista käsityötä tai piirustusta ei enää tule. Tämä on kai sitten mun oma luova harrastukseni.

Kehut ja kiitokset omista taidoista, hyvistä ominaisuuksista ja teoista. Ne ovat nykyään paljon tärkeämpiä kuin ulkonäön kehuminen. En meinaa nyt tällä sitä, että janoan kehuja ja kerjäisin niitä. Mä haluan aina, että ihmisten kehut ei oo mitään nauhoituksia vaan aitoja. Mutta mieluummin mää kuulen itsestäni sanottavan, että mää olen empaattinen, rehellinen ja vaikka että teen hyviä kaurakeksejä kuin että mulla on kauniit pitkät hiukset tai nätti hymy. Koska mitä mää tekisin nätillä hymyllä tai kauniilla hiuksilla, jos olisin persoonaltani läpimätä?

Tässä kohtaa tulee vähän semmonen fiilinki, että mun teksti ei sovi kuvien kanssa.

Vaihdanpa toisen vaihteen silmään!

Oon viime aikoina lähinnä tehnyt töitä millon sattuu, syönyt millon sattuu (ja mitä sattuu (ihmekös että lihon)), ja halunnut kirjoittaa blogia. Plus mua vähän ahdistaa vieläkin luonnosten ja ladattavien kuvien määrä ja valinta. If only I knew how to take less photos... Haluaisin yksinkertaistaa elämää siinä(kin) suhteessa. Vaikee valita tuhansista maisemakuvista ja selfieistä ja asukuvista että minkä laitan. #ensimnäisenmaalimanonkelmia

Niin monta asiaa tekemättä. Aikaa olisi, mutta ei sitten mitään muuta. Energiaa, jaksamista, inspiraatiota, viitseliäisyyttä. Mitä mää oikein teen päivät pitkät nykyään?

Enpä paljon mitään.

Ai niin ja tiedättekös mikä oli kans äskettäin? Ikuisuussota. Ja minä olen TRAUMATISOITUNUT. Okei en ehkä niin pahasti enää, mutta meni mulla viikko siinä selvittäessä päätä. Okei kaks, koska olen näköjään myös itsetuhoinen: minä kun menin viikon päästä katsomaan uudestaan. Olen palannut traumojeni pariin lukemalla sivukaupalla teorioita, nauramalla ja itkemällä osuville meemeille ja kuuntelemalla Alan Silvestrin henkeäsalpaavaa soundtrackia. Voiko olla mahdollista rakastaa ja vihata säveltäjää samaan aikaan?

Pysähdytäänpäs tähän. Tässä on niin kivat värit. Eri sävyjä vihreää, sinistä ja violettia kukkaa, ruskeita puita, värikkäitä taloja sekä mielenkiintoisia asetelmia ja sommitelmia. Works for me!

Julle on yks parsaimmista koiroista!

Lisää nättiä ja kiintoisaa maisemaa.

Mulla on semmone on/off-koirakuume tällä hetkellä. Enemmän off-asennossa just nyt. Olis kyl aika ihanaa, että olis semmonen karvainen ja pörröinen terapeutti kotona, ja se myös pakottais mut ylös, ulos ja lenkille. Muuuutta siihen liittyy niin paljon muutakin ja se painaa just nyt enemmän vaakakupissa kuin söpöys ja seurantarve.

Mikkeli on kyä aika mösö kaupunki.

WHOO'S A GOOD BOIII!?

Vihreä väri on kyllä uus lempiväri. Ihan vaan näiden sävyjen takia.

Niin hyvää luuta.

Meillä ei oo vielä kesälle kauheesti suunnitelmia, mutta olis ihana käydä taas eri paikoissa kattelemassa ja fiilistelemässä ja ottamassa ehkä pari kuvaa. Ja tietysti kaikista tärkeimpänä: nähdä meidän rakkaita ystäviä.

Valpas.

Näistä kuvista tulee muuten ihan justiinsa vuosi. Itse asiassa taisi tulla jo. Me lähdettiin tälle reissulle 4.6. ja tultiin kotio 6.6. Hyvänen aika. Eli kun jotain kivaa tapahtuu ja kuvia on paljon, mulla menee approximately vuoden verran saada postaus ulos. Oi voi.

Edelliset kuvat (paitsi tietysti Jullen kuvat) otettiin kuvassa näkyvästä Naisvuoren näkötornista.

Tiedättekös kanssa mitä ihmiset? Se on nyt silleesti, että tänä yönä olen saanut valmiiksi 3 postausta. Kyllä, kolme. I'm on a roll!

Apparently a very tired couple.

TIISTAI 6.6.2017: Off to our awesome road trip!

Ex tempore pyrähdys kannatti. Ollinmäen Viinitilalta tarttui mukaan todella maukkaita juomia, alkoholillisia sekä alkoholittomia.

Pistohiekassa oli aiiiivan upeita maisemia! Tuntui jopa kuin ulkomailla olisi ollut, kun näkyi paljon tällaisia pieniä saariplänttejä. Plus sää oli aurinkoinen ja kaunis.

Jos kuvaan vain saisi vangittua myös äänet, hennon tuulenvireen ja lämmön...

En uskaltanut riskeerata mun puhelinta, kun oli äskettäin käynyt taas pieni äksidentti sen kanssa, mutta tuolla näkyy pieni polku vedessä tuonne saarelle. Me käveltiin sitä pitkin sinne ja huomattiin, että sinne ollaan rakentamassa taloa. Siellä ei kuitenkaan ollut ketään, joten vältyttiin noloilta tilanteilta.

To be continued...