Terve taas. Fiilistelkää kanssani keikka-asuani ja varsinkin ihanaa Monkin raitamekkoa (joka näyttää ihan joltain Marimekon mekolta) samalla, kun toivotan teidät jälleen kerran tervetulleeksi pääni sisälle. Siellä on taas paljon välilehtiä auki. Poimin teille sieltä muutaman asian ja yritän muotoilla ne helpohkosti ymmärrettävään muotoon.
Mää en osaa sanoa tykkäänkö tästä kuvasta vai onko tää ihan hirvee. Mun naama näyttää hassulta, mutta tää on silti luonnollisempi kuin mikään muu näistä kuvista. En osaa päättää. Äitini ainakin sanoi, että tää on hauska just ennen kuin edes itse kunnolla näin tämän. Äiti siis on kuvannut nää ennen Seinabon keikkaa. Täytyy useammin kuvailla toisiamme äidin kanssa!
Tää voi kuulostaa todella kontroversiaalilta, mutta kun etsittiin Seinabo Seyn keikan jälkeen nälissämme lähintä Mäkkäriä ja seilasimme Helsingin katuja jalkapatikassa, katselin ympärilleni. Ajattelin ohikiitävän hetken verran "hmm, ei tää Helsinkikään olis paha paikka asua". Ja lähestulkoon paljasjalkaisena tamperelaisena hätkähdin välittömästi omia ajatuksiani. Minä? Helsingissä? Ei kuuna päivänä!
Mutta toisaalta...
Välillä olen pitänyt Tamperetta liian isona paikkana, mutta se on alkanut tuntua siltä nyt vain siksi, koska olen asunut viimeiset 4 vuotta alle 10 000 asukkaan paikkakunnalla. Meinaan ennen tätä kaikkea pidin Tamperetta liian pienenä paikkana koska pienet piirit. Muistan elävästi kuinka mua viitisen vuotta sitten alkoi ahdistaa todella paljon se, miten aina joku tunsi jonkun mun tutun ja aina näin jonkun etäisesti tutun jossain ja ÄÄÄÄÄ. Muistan toivoneeni, että pääsisin kauas pois Tampereelta... ja nyt en oo toivonut mitään muuta niin paljoa kuin pääseväni sinne takaisin. Oh, how the tables have tabled.
Mää rakastan anonyymiyttä ja sitä, että kukaan ei tunne mua eikä tiedä kuka mää oon. Haluan kulkea jossain niin etten voi törmätä ihan heti johonkin tuttuun. Haluan olla rauhassa, yksin. Uppoutua musiikkiin kuulokkeissani ja ajatuksiini päässäni. Ja se on vielä Tamperettakin vaikeampaa täällä, jossa tyyliin kaikki tuntee mun miehen.
Not to worry, me ei olla Helsinkiin muuttamassa. Ja on se ehkä liian iso kaupunki mun helposti stressaantuvalle päälle. Tampere on juuri sopivan kokoinen minulle. Ja mikä tärkeintä, se on tuttu, kaikista ratikkatyömaista ja muista muutoksista huolimatta.
Musiikista ja kuulokkeista puheen ollen olen löytänyt aivan mahtavan bändin. Imagine Dragons. Pelkkää mahtavuutta. Ja ne kuulemma julkaisi just uuden albumin! Parasta just tähän hetkeen, kun haluan tutustua uusiin artisteihin ja löytää mielihyväkeskusta hiveleviä biisejä jajaja tulee hyvä olo sialuun.
Paitsi että just nyt en oo jaksanut kuunnella kyseistä uutta levyä. Puhuin tästä just mun veljen kanssa. Meille on hirveän tärkeää, että kun tutustuu uuteen musiikkiin, kaikki on kohdillaan. Tiettekö niinku mieliala, kuuntelutapa, paikka, keskittymiskyky janiinpoispäin. Ehkä juotavaa saa olla siinä, mutta ei syötävää. Mulle paras asetelma olisi seuraava: kotona sohvalla tai sängyssä maaten, kuulokkeet korvissa bassot täysillä tai olohuoneen kajareista täysiä ja mieliala avoin, vastaanottavainen ja levollinen.
Meidän autokaan ei oo yhtään paha paikka. Kuunneltiin ja ihasteltiin miehen ja veljen kanssa yhdessä Seinabo Seyn uusinta albumia puolen tunnin matkalla kotiin auton subwoofereilla, jotka tuottaa syvintä bassosoundia mitä tiedän. Se meni suoraan sieluun se.
Sanon tän varmaan joka vuosi, mutta syksyllä mää aina innostun taas musiikista ja en muuta haluais tehdäkään kuin kuunnella kaikkee mahdollista. Musiikki on aina auttanut mua selviämään syksyn pimeydestä ja niin se auttaa nytkin.
Tosin nyt tuntuu siltä, että ekaa kertaa yli 10 vuoteen mulla ei taida olla kaamosmasennusta. Se voi taas johtua siitä, että tää koko vuosi on ollut vaan niin vaikea, ettei pikkunen pimeys enää tunnu missään. Nyt ehkä tiedän mistä eräs blogiystäväiseni, joka ei tällä hetkellä pidä blogia (tiedät kuka olet ♥), puhuu kun hän sanoo saavansa pimeydestä voimaa. Siltä mustakin tuntuu. Vaikka kesä oli mahtava, tää aika se vasta onkin.
Rakastan syksyn ja talven vaatteita ja kenkiä. Voin rauhassa hukkua isoihin huiveihin ja huppuihin. Pitkät neuleet ovat parasta mitä tiiän, ja vielä vois pitää vaikka Converseja! Tosin nyt en oo pitänyt, koska oon hurahtanut noihin ruusumaihareihin.
Parasta on myös teen juominen isosta kupista kynttilänvalossa, sarja- ja leffamaratonit yksin ja seurassa, näppäimistön näpytteleminen flow-tilassa, kunnon löylyt saunassa ja kasvojen tehohoidot.
Muutamia syksyn suosikkijuttuja mainitakseni.
Mikä siinäkin on, että mää kirjoitan sujuvimmin just silloin kuin ei "saisi" kirjoittaa? Silloin kun aloitin tämän postauksen meiän piti olla menossa lenkille ja kuulin kuinka mies puki jo takkia päälle ja silti istuin tässä näin näpyttelemässä. Mun parhain inspiraatioaika on keskiyön jälkeen, silloin kun kaikki muut on nukkumassa ja munkin näemmä pitäis kai olla. Tai kun ylipäätään pitäisi tehdä ihan mitä tahansa muuta kuin tätä.
Vastoin kaikkia omia luulojani ittestä toimin näköjään luovissa asioissa parhaiten tietynlaisen paineen alla. Sellaisen kielletyn paineen. Just kun pitäis tehdä jotain pakollista ja tärkeää, mun mieli vaeltelee ihan muissa sfääreissä.
Tällästä tänään. Mitäs sulle kuuluupi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti