Moikka ihanat kärsivälliset lukijani ♥ Edellisestä kerrasta on taas kohta kuukausi, joten skippaan kaikki selittelylätinät. Se olis taas vanhan toistoa ja vaikka mää muuten livenä oikeessa elämässä kerron asioitani moneen kertaan, niin täällä blogissani en halua tehdä niin so I'll just cut to the chase.
Mää en tiedä mistä aloittaa, joten aloitan alusta.
Perjantai 11. päivä oli masentavan sateinen ja harmaa päivä, ja manailin mielessäni, että mun tuurilla seuraava päivä, joka oli mun ja Keijon kuukausipäivä, olisi samanlainen. Luulin väärin, eli sain herätä kauniin aurinkoiseen, joskin tuuliseen päivään.
Valmistauduin ja laittauduin kaikessa rauhassa omassa huoneessani musiikin soidessa. Kello 13 maissa Keijo haki mut. Meillä ei ollut niinkään tarkkaa suunnitelmaa tai aikataulua vaan mentiin millon mihinkin ihan omaa tahtia. Me ajeltiin ensin Pyynikin näkötornille. Portaissakulku oli (onneks) jostain syystä kielletty, niin mentiin hissillä ylös.
Pyynikin näkötornilla on nykyään (en tiedä onko ollut jo kauan) mahdollista seinäkiipeillä vaijerin ja turvavarustuksien varassa. Me päästiin todistamaan ja elämään mukana erään uhkarohkean naisen koitosta.
Omien sanojensa mukaan alku oli kamalinta, mutta kun oli päässyt ns. kynnyksen yli alaskapuaminen oli hauskaa, jopa ihanaa. Että siitä vaan muutkin yllytyshullut kokeilemaan! ;) Mää ja Keijo ei tohon uskaltauduttu, me jätetään noi hommat mieluummin muille.
Tuuli tykkäs kiusata mun vaivalla laittamiani hiuksia.
Näiden kuvien jälkeen unohdin kameran olemassaolon lähes kokonaan, joten sori, joudutte tyytymään mun läpätyksiin.
Me oltais haluttu käydä näkötornin kuuluisassa kahvilassa, mutta moni muukin oli päättänyt käyttää aurinkoisen lauantain hyödyksi ja lähteä Pyynikille munkkikahveelle, eli jonoa oli. Nälkä ei onneksi vielä kurninut vatsassa, joten lähdettiin vaeltelemaan Pyynikin metsiin. Välillä istuttiin hetkeksi kallionkielekkeelle penkille, mutta kylmä tuuli pakotti vetämään takin vetoketjun kiinni ja jatkamaan matkaa. Linnut lauloivat ja aurinko paistoi ja lämmitti ihanasti, kylmästä hiukset sekoittavasta viimasta huolimatta.
Leppoisan Pyynikki-kävelyn jälkeen päätettiin ajaa Tallipihalle kattomaan, josko siellä olis paikat auki. Istuskeltiin hetki kahvilassa ja jaettiin ihana gluteeniton mutakakunpalanen. Kultasuklaapuoti oli onneksi myös auki ja ostettiin sieltä kaikkia ihania suklaapaloja.
Nälkä alkoi kalvaa vähitellen sisuskaluja, mutta me haluttiin vielä käydä Elokuvadivarissa ennen syömään menoa. Se taas ei ollutkaan enää auki, joten tyydyttiin ihailemaan kaikenmaailman nörttisarjakuvaleffafanikamaa lasin takaa. Sitten ruoankuvat silmissä suunnattiin Kehräsaarta kohti.
Mää oon käynyt kerran aiemmin Stefan's Steakhousessa ja silloinkin olin Keijon plus kahden ärsyttävän pikkuveljen, Matiaksen ja Sebun kanssa. Just kidding, kyllä me tykätään teistä, jopa Sebusta. Ruoka oli silloin ja tälläkin kertaa aivan loistavaa. Niistäkään mulla ei nyt ole kuvia, koska mää oon sen sortin tyttö, että ruoka on jo kerennyt hyvää vauhtia matkaamaan mahalaukkuun ennen kun ees muistan kameran olemassaoloa.
Alkuruoaksi molemmat söi etanoita valkosipuli-yrttivoin ja parmesanin kera ja etanat oli pienien sämpylöiden, briossien, sisällä. Mää maistoin ekan kerran valkosipulietanoita Helsingissä Fransmannissa Coriolanuksen jälkeen, ja tykkäsin tosi paljon. Pääruoan suhteen päädyttiin varmaan valintaan ja me molemmat syötiin black angus-härkää, kuitenkin eri lisukkeilla ja kastikkeilla. Mää söin omani ankanrasvassa paistetuilla perunoilla. Mahaan jäi vielä tilaa jälkiruoalle ja mää kaipasin jotain raikasta annosta, joten päädyin ottamaan jogurttijäätelöä raikkaiden marjojen ja hedelmien kanssa ja Keijo söi suklaakakkua, joka on kuulemma parasta mitä se on ikinä syönyt. Ja nyt harmittaa etten ottanut annoksista kuvia. Mää en sitten ikinä opi.
Ruoka ja palvelu olivat tälläkin kertaa ensiluokkaista ja meille jäi hyvä mieli ja täydet vatsat. Suosittelen siis lämpimästi Stefan's Steakhousea, jos haluat edes kerran vuodessa syödä luksukkaasti mukavassa ilmapiirissä!
Tyytyväisinä ja iloisina onnistuneesta päivästä käveltiin käsi kädessä Kehräsaaren siltaa. Tuuli puhalteli ja liplatteleva vesi kimalsi auringonvalossa. Sitten Keijo sanoi: "Tää on ollut kyllä mukava päivä. Mitäs jos mentäis päivän päätteeks kihloihin?"
Mun ei tarvinnut miettiä vastausta kovinkaan kauaa.
Viimeksi kun kirjoitin oli 9. huhtikuuta. Puhuin siinä tulevan lauantain eli 12. huhtikuuta olevan spesiaalipäivä. En olis kyllä mitenkään voinut aavistaa, että siitä tuli ihan sananmukaisesti sellainen. ♥
♥
VastaaPoista