Our own Death Star.

Mää niin fiilistelen meidän uutta ruokailutilan lamppua.

Meidän vanha lamppu oli ostettu antiikkiliikkeestä mieheni toimesta ennen meidän tapaamista. Se rikkoutui hieman eräässä kylläkin aika hupaisassa incidentissä. Kun kuitenkin palatte halusta tietää, niin Keijo ilakoi liian riehakkaasti Empan hyvää matikan numeroa. Anyways, se lamppu oli muuten hieno, mutta koska oli niin vanha, ei siihen olisi löytynyt sopivia kupuja enää mistään.

Porukoilla näin tämän upeuden ja pelkäsin, että tämä on Ikean vanhempaa mallistoa, mutta eipäs ollutkaan! (tai sitten oli jotain rebootin tapaista, tiedä en) Minä olin harmikseni flunssan kourissa, joten en päässyt Ikeaan inspiroitumaan, mutta Keijo haki reippaasti lampun ja kokosi tuon palapelin kasaan. 

Ehkä ihan hyvä, etten päässyt Ikeaan mukaan. Olisi voinut olla isompi lasku kuin mitä Keijon käynnin jäljiltä. Okei, oon aika järkevä shoppailija noin muuten, mutta ei sitä koskaan tiedä.

25.6.2009.

Mun ykkössuosikki kaikista MJ-kuvista. Se on paitsi todella cool myös
kertoo sen faktan, että MJ:lla on vitiligo. Katso hänen käsiään.

"Like a sunset dying with the rising of the moon. Gone too soon."

Torstai 25.6.2009 klo 14.26. Hetki, jona koko maailma pysähtyi.

Suomen aikaa oli jo perjantai 26.6. Oli kuuma ja aurinkoinen aamu Kuopion Rauhalahden huoneistohotellin huoneessa. Meillä oli viimeinen päivä lomaa jäljellä ja puolen päivän aikaan oli määrä luovuttaa huone ja lähteä kotia kohti. Meillä oli Matiaksen kanssa oma huone ja mää nukuin kerrossängyn yläpedissä. Isä tuli herättämään 8.30 maissa aamupalalle ja yhtäkkiä hänen äänensä vakavoitui. Hän kertoi, että olisi nyt ikäviä uutisia. Mun eka ajatus oli, että joku on kateissa tai kuollut. Isä vahvisti pelkoni sanomalla: ”eräs ihminen on kuollut”.

Minä ehdin 5 sekuntia käydä mielessäni läpi sukulaisia, mutta jostain sattuneesta syystä järkytyin ihan yhtä paljon, kun isä kertoi, että kyseessä on suurin piirtein ensirakkauteni Michael Jackson.

Pillahdin itkuun välittömästi. Nousin paniikista sekaisin ja sumuisissa tunnelmissa ylös katsomaan uutisia. Joka kanavalla puhuttiin siitä. Michael Jackson on kuollut 50-vuotiaana. En voinut uskoa sitä.

Koko päivä meni aivan sumussa, mutta silti muistan vahvasti yksityiskohtia. Hotellin respan uutisotsikoissa luki suru-uutinen isoin kirjaimin: MICHAEL JACKSON ON KUOLLUT. Me menimme syömään viimeistä kertaa aamupalaa. Sielläkin puhuttiin radiossa MJ:n kuolemasta.

Mä vain tuijotin eteeni, olin aivan hiljaa ja tein kaikkeni, etten itkisi julkisella paikalla. Kävimme Kuopion keskustassa kaupoilla ja meinasin alkaa itkeä KappAhlin sovituskopissa. Kun vihdoin lähdimme kotia kohti minä tungin kuulokkeet korviini ja kuuntelin Michael Jacksonia. Kun Stranger in Moscow alkoi soida, mää aloin vihdoin itkeä täysin vapaasti ja vuolaasti. Sen jälkeen ei ole enää muistikuvia. Olin aivan rikki seuraavat kuukaudet.

"Just because you read it in a magazine or see it on a tv screen don't make it factual." 

- Tabloid Junkie

Viime kuukaudet eivät myöskään ole olleet kovin helpot. Luulin saavani surra rauhassa kymmenettä vuotta ilman Michaelin upeaa ääntä, kaunista sielua ja musiikillisia mestariteoksia, mutta ei. Olen joutunut omilla silmilläni lukemaan sellaisia juttuja taas, joita en jaksaisi enää joutua ajattelemaan yhtään enempää. En suostu kirjoittamaan niistä jutuista riviäkään blogiini. Minä haluan pitää blogini 100% faktapohjaisena ja nämä jutut eivät ole saaneet minua vakuuttumaan niiden todenperäisyydestä.

Satakunnan Kansa 20.7.2018.

10 vuotta on kulunut ja edelleen minä rakastan Michaelia ja hänen musiikkiaan. Mikään eikä kukaan ei ole saanut minua lopettamaan. Kiitos minun coolin isän olen fanittanut Michaelia jo 1-vuotiaasta asti. Olen tanssinut hänen musiikkinsa tahdissa heti siitä asti, kun opin seisomaan. Voin ylpeästi sanoa, että minun isäni oli MJ:n ainoalla Suomen keikalla. Olen osallistunut kaksi kertaa Thrill The Worldiin, poseerannut Satakunnan Kansaan Dangerous-paita päällä ja pyysin tätiäni kitaristeineen esittämään Michaelin biisejä meidän häissä.

On niin paljon kauniita muistoja, ettei niitä pysty edes laskemaan.

"Born to amuse, to inspire, to delight here one day, gone one night."

Tälle päivälle olen suunnitellut seuraavaa: Kuuntelen Michaelin musiikkia nonstoppina, Dangerous-paita on päällä, katsomme Michaelin taustatanssija LaVelle Smith Jr:n dokumenttia syöden Ben & Jerry'siä ja annan kyynelten virrata jätskipurkkiin. Mulla on ihan kamala ikävä edelleen, eikä mulla ollut tietenkään koskaan edes mahdollisuutta oppia tuntemaan Michaelia ihmisenä. En voi kuin vain kuvitella, miltä hänen läheisistään tuntuu.

See ya next lifetime, Michael. 

"Stop existing and start living." - Heal The World.

Ps. Blogini täyttää tuossa ihan puolen tunnin päästä tasan 8 vuotta. Voi apua. Olkoon tämä postaus sen kunniaksi myös. Kahden vuoden päästä tulee jotain isoa. Minä täten lupaan.

All I wanna do is drop these and peel.

Pohdiskelinpa tuossa veljeni kanssa eräs kaunis kesäilta asioita, kun tallasimme Tampereen katuja. Tamperetta ja muuttoa sinne ja että onko aika kullannut mun muistot Tampereesta. Glorifioinko Tamperetta liikaa, katsonko vaaleanpunaisten rakkauslasien läpi. Tampere kun on nyt täynnä vihaamiani keltapunaraitoja ja työmaita ja kuoppia ja soraa. Vaikka se on kylläkin vain väliaikaista, mutta en silti voi olla miettimättä, että haluanko todella takaisin tänne.

Muistan hämärästi ajan, jolloin mua ahdisti Tampereen pienet piirit ja halusin muuttaa pois. Hauskaa on se, että täällä missä nyt asun on vielä pienemmät piirit, joten asiat ovat ehkä palanneet perspektiiviin. Tampereella saa olla suhteellisen anonyymi ja kulkea rauhassa ilman, että kukaan tietää kuka sä olet. En tiedä tietääkö täällä edes kukaan kuka mää olen, mutta mieheni on suht tuttu ihminen täällä lähes kaikille, joten siitä taatusti voi jotain päätellä.

Olen asettunut tänne ja en ole. Olen välitilassa. En tiedä missä olla ja mitenpäin. Jos nyt kuitenkin jotain tiedän, niin mää koen olevani kotona, kun olen Tampereella. Mää haluan, että kaikki tarvittavat palvelut on lähellä tai niin, että bussi kulkee läheltä (ja läheltä tarkoittaa alle 1 km päästä). Siihen olen tottunut lapsesta asti. Olen Itä-Tampereen lähiökasvatti. 

Pakko myöntää myös, mutta meidän talo on liian iso meille kahdelle. En ole oikein vieläkään tottunut tähän tilan määrään. HALUAN YKSINKERTAISEMPAA. Ei ole ihme, että aivot on solmussa. Ja sitten muuten lentää talosta tavaraa leppäkeihäiden lailla kun muutto koittaa! Haluan tavoitella minimalismia. "Vähemmän on enemmän" on hyvä motto.

Saatan nyt kuulostaa lössöltä laiskurilahnalta, joka ei jaksa mitään, mutta ajattelen tätä käytännön kannalta. Mulla ei ole ajokorttia, joten palveluiden lähelläolo on vain järkevää. Mitä jos olen sairaana ja pitää hakea kesken miehen työpäivän apteekista reseptilääkettä? Mitä jos me unohdettiin käydä kaupassa edellisenä päivänä eikä kaapissa ole mitään? Ei ole täällä Woltteja ja Foodoroita, joista tilata ruokaa kotio. Mitä jos vanhempani, veljeni tai joku muu Tampereen sukulainen tarvitsee apua heti paikalla? Täältä ei pääse kortittomana ihan muutamassa minuutissa hätiin. Ja apuahan minä en pyydä, koska ei tartte auttaa! Okei jälkimmäisessä tapauksessa pyytäisin varmasti apua, jos olisi kauhea hätätapaus.

Jos saisin käyttää aikakonetta, menisin sanomaan 17-vuotiaalle minälle, että NYT LIKKA SÄÄSTÄT RAHAA JA MENET AUTOKOULUUN.

MÄÄ TIEDÄN, että mulla on tässä lähellä ihmisiä, jotka varmasti haluaisivat auttaa, mutta mää en vain osaa pyytää apua. Tämän totesin aiemmassa postauksessa. En tiedä miksi, mutta se on vain ihan ylivoimaista. Mää haluan pärjätä itse. Piste.

Emmää tiedä mihin olin menossa mun postauksen kanssa. Tämä on taas aamuyön pohdintaa ja hypotetisointia tulevasta, mitä tykkään varmaan eniten harrastaa tanssimisen lisäksi.

Ai niin ja SE TANSSI. Tiedättekö kun ainoat tanssilajit mitä aikuiset voi täällä harrastaa, on zumba, lavis ja paritanssi? No thanks. Toivon todella, että pääsen taas edes yhdelle Housen tunnille syksyllä.

Tiedän myös sen, ettei Tampereelle muutto ratkaise kaikkia mun ja meidän ongelmia, mutta se taatusti auttaa vähän. Ja se on varmaa, että siellä tulee eteen täysin uudet ongelmat. Ei saa mekkaloida klo 22 jälkeen, jos on seinänaapureita. Musiikkia ei saa blästätä täysiä. Ei ole kaunista luontomaisemaa takapihalla (välttämättä). Hektisyys sekoittaa päätä. Ikävä takaisin tänne. Kyllä se kuitenkin tulee, mun pää on just niin tyhäm.

Se on se hinta mikä pitää maksaa. Näin ei voi kuitenkaan jatkua. Tulevaisuutta odotellessa...