Since I've been gone.

(Alkoiko teilläkin nyt soida päässä Kelly Clarksonin biisi vuodelta nakki ja makkara?)

#relaxtakeiteeeeaaasyyy #tukkaluonnontilassa #hairproblems101

Hei taas kaikille teille kotiemme pikkumuksusille! Se on Emppu-täti täällä taas. Oliko ikävä?
Mulla ainakin oli, koska mulla on ollu kyl melkoinen puolitoista viikkoa tässä takana. Nyt alkaa taas ehkä tasoittua. Paino sanalla ehkä. Näätte kohta.

Perjantaina 19.8 mun puhelin hirtti kiinni ja lopetti totaalisesti yhteistyön. Toisin sanoen ei mennyt enää päälle mitenkään. Täydellinen pimeys. Kokeilin ihan kaikkia keinoja, pakottaa sen päälle, ladata sitä ja akkukin vaihdettiin. Mutta ei. En tiedä mikä puhelimen rikkoutumisen lopulta aiheutti, mutta luulen, että sillä tammikuisella kastumisella on osansa tässä.

Edellisenä päivänä olin käynyt lääkärissä näyttämässä silmäni alaluomeen ilmestynyttä pattia, joka osoittautui näärännäpyksi. Olin ennen kesää kärsinyt samanmoisesta patista silmässä ja sain siihen saman silmävoiteen kuin viimeksikin, joka auttoi heti ja patti häipyi kokonaan parissa päivässä. Perjantaina kuitenkin patti oli kipeämpi ja kipu vain paheni, kunnes oli lähes sietämätön sunnuntaina.

Kaikkein parasta tässä on, että olimme juuri sinä samana perjantaina lähdössä reissuun ystäväperheen luo Mikkeliin. Olo oli kyllä aikalailla 5/5. Ei puhelinta, silmä kipeenä ja olisin vaan halunnut jäädä kotio nukkumaan viikonlopun yli.

Paitsi etten halunnut. Vaikka mun olo ei ollut mikään parhain reissuun lähtiessä, oltiin suunniteltu tätä reissua niin pitkään, että ei haluttu perua. Silmä paranisi kyllä ja puhelinasiaa alettaisiin hoitaa heti maanantaina. Ainoa mikä harmitti puhelimettomuudessa (on se sana) oli, etten voinut ottaa kuvia. Onneksi oli olemassa kuitenkin mieheni Keijo, joka antoi käyttää puhelintaan tätä tarkoitusta varten mielihyvin eikä Keijon iPhone 5s:n kamera ihan kakka oo. Ja reissu oli oikein hyvä, kuten kuvista näkyy. Oli ihania muksukaisia, möpsöjä naapuritilan lehmiä, kauniita maalaisnäkymiä, oikeasti valaiseva täysikuu ja valloittava Julle-koira.

Hypätääs maanantaihin. Keijo soitteli vakuutusyhtiöön ja johan alkoi tapahtua! Saisin kuin saisinkin uuden puhelimen! Samana päivänä myös silmän patti alkoi rauhoittua ja hävitä vähitellen. Elämä alkoi hymyillä taas. Ja sain mää onneks varapuhelimen siks aikaa, kunnes sain uuden iPhonen. Nokia Lumia 625 oli hyvä siihen hommaan, ei sitten oikein muuhun kyllä. Sori, Lumia-fanit.
(Onkohan niillä faneja kauheasti enää?)

Oli kyllä varsin pelottavaa huomata, kuinka kiinni sitä on älypuhelimessaan. Ei voi ottaa kuvia, ei soittaa, ei whatsappata, ei voi laittaa kuvia Instaan eikä selata Facebookkia, nettiä pystyy käyttämään vain tietokoneella kuten in the olden days EIKÄ VOI POKSUILLA! Siis hyvänen aika. On tää maailma sekasin, kun ei voi elää ilman yhtä mikrosirumurikkaa.

Maanantaina 29.8 sain uuden puhelimeni. On tää kyllä paras puhelin tää MinäPuhelin 6. Vähän on vieläkin pientä ropleemia, kun ehdin jo tottua Lumian käyttikseen ja meinaan koko ajan näppäillä Keijon suojakoodin, kun yritän dekodata tän auki.

#lehmiänaapurissa #elikkäihankorvessa #eipaha #eläimetonparhaita

Sillä aikaa kun olin poissa, niin on tapahtunut App Storessa asioita. En löytänyt enää mm. Bloggerin sovellusta. Sen sijaan löysin ensin Blogtouchin, joka ei ollut yhtään kiva, ja nyt äsken löysin Blogon, joka taas on 10/10 would recommend! Paaaaaaljon parempi ku se vanha äppi! Blogtouch joutu samantien lentämään roskakoriin, sorppa.

Ehdottomasti paras juttu elokuun viimeisissä päivissä oli kyä tämä.

#parasbändipaita #10/10wouldrecommend

KIITOS MATIAS. Yks parhaimmista lahjoista jälleen kerran! Se on sekä vaate että osoittaa artistin, josta tykkään!

Mitäs tässä nyt vielä. Hääpäivä häämöttää jo kovaa vauhtia ja me varattiin Keijon kanssa hääpäiväreissu Viking Gracelle. Keksittiin tämä idea jo viime kesäkuussa, kun oltiin perheen kera laivalla. Gracella on hieno kylpylämesta, jota ehdottomasti haluamme käydä kokeilemassa. Meille on näköjään muodostunut jonkin sortin perinteeksi, että hääpäivänä menemme kylpylöitsemään. Kuukausi häiden jälkeen mentiin Lapinniemeen lahjakortilla ja vuosipäivänä menimme Hämeenlinnaan Aulankoon. Kylpylät on aina ihania ja myös risteilyt on aina kivoja, joskaan eivät kovin virkistäviä. Sitä aina vähä väsyttää laivareissun jälkeen.

Tällä viikolla lauantaina pääsemme myös todistamaan ihanaa päivää, kun ystäväpariskunta sanovat toisilleen tahdon ja aloittavat oman ihanan matkansa avioliiton polulla.

Häitä ja hääpäivää odotellessa, se on moro!

It's like I can't even.

Tää on taas näitä kausia bloggaamisessa, että mää oikeesti haluaisin kirjoittaa vaikka mistä, mutta se ei nyt vaan luonnistu.

Haluaisin kirjoittaa nostalgisista asioista. Nintendo 64:lla pelaamisesta veljen kanssa ennen ja nyt. Lapsuusajan ruoista ja karkeista. Siitä kuinka tänään huomasin, että 17 vuotta sitten aloitin peruskoulun ja iski hetkellinen ikäkriisi ja joka meni jo ohi. Ja ikäkriisistä puheen ollen tajusin yks päivä, että vuonna 2000 syntyneet ovat jo lukiossa. That's just horrifying.

Haluaisin kirjoittaa pinnallisista ja vähemmän pinnallisista asioista. Siitä kuinka vaikeaa on saada mieleistään työtä tai työtä ylipäätään nykypäivänä. Myöhästelystä ja iltavirkkuudesta, joista jälkimmäisestä oon kyllä jo kirjoittanut. Koulutuksesta ja kuinka sitä painotetaan todella paljon nykyaikana. TV-sarjoista.  Muodista ja eritoten Polyvoresta. Otto-ikävästä ja koirakuumeesta.

Mulla on niin ikävä tota koiraa. Otto oli mahtavin koira, jonka oon ikinä tuntenut.

Mut mä en jaksa. Mulla on niin paljon ajatuksia kaikista asioista, että niistä räjähtäis niin pitkät tekstit etten osaisi pitää kaikkia lankoja kasassa ja lopulta missään ei olisi mitään järkeä. I feel lost. I'm in a slump. That's what this is.

Mä tiedän, että tää slump menee ohi. Aina ne on mennyt ja uutta nousua tulee jonkin ajan päästä. Nytkin kun kirjoitan niin samaan aikaan tuntuu ettei tässä oo mitään järkeä ja samalla tuntuu siltä, että I make perfect sense.

Yks osa-alue, jossa mulla on myös menossa pahemman luokan slump, on MUSIIKKI. Mä tarvitsen kipeästi uutta musiikkia kuunneltavakseni. Samat vanhat soi soittimessa ja ne on hyviä, mutta se ihana tunne, joka tulee uuden hyvän musiikin kuuntelemisesta... Mulla on sitä hirvee ikävä. En vaan tiedä mistä alkaisin! Yhdessä vaiheessa mua kiinnosti alkaa kuunnella Adelea ja myös Rihanna ja Beyoncekin on kiinnostanut. Vahvat naisartistit, they're my jam. En ees tiedä pidänkö mää kyseisiä naikkosia oikeasti hyvinä vai oonko mä vaan epätoivoinen.

Värjäsin muuten pitkästä aikaa hiukset tyvestä ja haalistuneista kohdista ja nää on taas ihanan mustat. I feel like home again. Oikeanpuoleisessa kuvassa on vielä väriä hiusrajan tuntumassa kivasti, mutta myös sotkunuttura on point. That almost never happens.

Mulla on myös varsin ristiriitaiset tuntemukset tulevasta syksystä. Tykkään alkusyksystä tosi paljon, koska nahkatakit ja neuleet, mut nyt en osaa, koska jossain oltiin luvattu, että elokuu olis kuiva ja helteinen. Mutta kun ei ole. Vettä tulee ku saavista ja on tosi kylmä. Meiän piti päästä Yyteriinkin vielä tässä kuussa! Olis pitänyt näköjään käyttää joku hellepäivä siihen, mutta kun ei. Mää luotin teihin, meteorologit.

Ja mua väsyttää jo nyt. Mää voin nukkua vaikka 10 tuntia ja silti oon ihan poikki. Se ei tarkoita, ettenkö mää jaksais tehdä mitään, koska kyllä jaksan. Eilenkin laitoin ruokaa kolmelle ihan itte ilman mitään apua, pesin 4 koneellista pyykkiä ja siivosin. Mun yleisvointi on parantunut kaiken liikkumisen johdosta. Mutta silti mää vaan oon väsynyt ja jos en haluaisi tsempata, niin nukkuisin helposti koko päivän. Mutta so far so good ja jaksan tsempata itteäni. Ja myös musiikki auttaa rutkasti kaikessa ja varsinkin sellaisten asioiden tekemisessä, joita en haluaisi tehdä. #älätulepahakaamosväsy

Mää en oo jaksanut ottaa edes kunnollisia asukuvia enää. Pakko vielä hyödyntää valoisuutta, koska kohta tulee piiiitkä pimeä kausi, ja silloin ei hyviä kuvia oteta iltasella Keijon kanssa mun huolellisesti kootuista asukokonaisuuksista. Ja nyt joku ajattelee, että "oh poor Keijo". Well, you're not wrong, because poor Keijo with her crazy and obsessed wife. But what a blogger can do...

Mun tekee myös jatkuvasti mieli syödä juustonaksuja. Haluaisin ostaa niitä koko ajan kaupasta ja Keijo on jo joutunut monta kertaa toppuuttelemaan, että ei nyt taas. Mutku ne on ihan törkeen hyviä! #kesäkuntoon2116

Lopuksi todella todella TODELLA hyviä uutisia! Mää löysin ihan täydelliset kengät töihin JA MUN CONVERSE-VALIKOIMAAN MISSING PIECE TO THE PUZZLE.

PUNAISET CONSSIT. OH YES. My selection is complete.

En kyllä ollut ikinä halunnut hankkia matalavartisia Converseja, mutta kun koko, väri, kunto ja hinta osu just eikä melkein kohilleen niin ei vaan todellakaan voinut vastustaa. Pirkan kirpputorikeskus, I love you.

Thank you, Pokémon Go. You made me love exercising again.

"Onpas hölmönnäköistä!"

"Kyllä on vikaa ja isosti jossain, jos eivät lapset muuten ulkoile!"

"Syrjäytyneitä. Vailla ihmiskontakteja. Ja niille pitäisi vielä pelejä kehittää. (Tässä välissä rumia sanoja, joita en koe tarpeelliseksi lainata tähän) Sellaisia pitää potkia takamukselle (tässä oikeasti rumempi sana) ihan konkreettisesti. Ulos kämpästä sinne maailmaan, missä elämä on."

"Auringonvalo ja raitis ilma riittävät hyvin houkuttimiksi lähteä ulos."

Uskokaa tai älkää, mutta nämä ovat oikeita ihmisten kirjoittamia kommentteja netissä. Nämä kaikki on kirjoitettu vain pari päivää sen jälkeen, kun Pokemon Go saapui Suomeen.

Mä tiedän, että jotkut lukevat tämän ja silti pysyvät uppiniskaisesti oman ahtaan maailmankuvansa takana, mutta mikä teillä on hätänä? Mistä kaikki tämä negatiivisuus tulee?

Nuoret lähtevät vihdoin vanhempien käskemättä tunkkaisesta sisäilmasta ylikuumenneilta tietokoneiltansa ja lähtevät ulos raittiiseen ilmaan nauttimaan auringosta ja kivasta säästä. Syrjäytyneet nuoret ja aikuiset lähtevät vihdoin ulos neljän seinän sisältä. Laiskat sohvaperunat (kuten minä) nousevat sieltä sohvalta, kaivavat pölyyntyneet lenkkarit kaapin pohjalta ja laittavat tossua toisen eteen. He saattavat myös mahdollisesti sosialisoida ikätovereidensa lisäksi nuorempien ja hieman vanhempien ihmisten kanssa. Ja mikä parasta, heillä on kaikilla jotain yhteistä.

Miltäs tämä kuulostaa? Aika kivalta, eikö? Kaikenikäiset samanhenkiset ihmiset harrastavat yhdessä, aivan kuin he tekisivät kuntosalilla, jumppasalissa, koripallokentällä tai vaikka uimarannalla.

No niin. Nyt kun mielikuva on istutettu, niin lisää siihen kuvaan kaikille älypuhelimet kätösiin ja älypuhelimeen ohjelma, jonka avulla napataan söpöjä ja ehkä vähän hurjiakin piirroshahmoja.

Jostain syystä käy niin, että monen mielestä tässä kohtaa kaikki on nyt pielessä. Sosialisoitumisesta, liikunnasta, auringonvalosta ja raittiista ilmasta viis. Monista on hupsua, outoa ja jopa ärsyttävää, kun ihmiset kävelevät naama kiinni puhelimessaan. Ihan kuin sitä ei olisi ennen tätä tehty. Kaikista pöyristyttävintä on se, että he käyttävät samalla aktiivisesti puhelimen applikaatiota. REALLY? Wow... I've never heard of such a thing!

Kerronpa teille nyt omakohtaisen kokemuksen. Ymmärrätte sitten paremmin tai sitten ette. Ja jos tää teksti ja koko Pokemon-hässäkkä ärsyttää jo tässä vaiheessa, niin ei kannata vaivautua lukemaan enempää. Kallisarvoista aikaahan siinä menee.

Heti kun kuulin Pokemon Go:sta olin aivan innoissani. Sisäinen ala-asteikäinen Emppu heräsi henkiin monien suljettujen ovien takaa takaraivossa ja ryhtyi fiilistelemään Pokemon-tarroja ja leluja sekä kortteja, joita veljellä oli. Ja ne pelit. Siis ne oli ihan parhaita. Nintendo 64 kävi harva se päivä kuumana, kun mää ja Matias pelattiin Pokémon Stadiumia, Puzzlea ja Snappia. Snap oli rennompi bongaus- ja valokuvauspeli, Puzzle Tetriksen tapainen palapelihöskä ja Stadium ihan rehellistä ottelemista joko konetta tai kaveria vastaan. Välillä mentiin leikkimielistä kisaa Kids Clubilla: heiteltiin Magikarppia laskuriin, yritettiin muistaa Clefairyn tanssiliikkeet ja syötiin sushia kilpaa Lickitungeilla. Matias voitti useammin kuin minä. Stadiumilla ja Battle Gymeillä taisteltiin joko vastakkain tai konetta vastaan ja silloin oli tosi kyseessä. Mää tykkäsin aina valita Alakazamin, koska sillä voitti aina lähes kaikki Pokemonit sen Psybeamilla. Tässä saatoin jopa minäkin voittaa. Aika 50-50 mentiin.

Arvaatte varmaan, etten olisi millään malttanut odottaa sen julkaisua Suomessa, mutta en sitten kuitenkaan halunnut tehdä sen vuoksi mitään ihmeellisiä säätöjä puhelimella. Oon viime aikoina ollut kaikessa muussakin "kaikki ajallaan"-ihminen. En lataile lempparisarjani uusia jaksoja tai elokuvia, jotka eivät ole vielä saatavana dvd:llä. Tiedän, että jossain vaiheessa ne tulee varmasti julkaistuksi dvd:nä tai Netflixissä. Odotellessa teen jotain muuta. Plus mää en halua mitään viruksia tai haittaohjelmia mun laitteisiin. 

Jo ennen kuin Pokemon Go tuli virallisesti Suomeen tiesin, että jos ja kun pidän ohjelmasta, mun tulee varmasti liikuttua enemmän. Viime aikoina mä en meinaan oo juuri ollenkaan liikkunut ja se alkoi huolestuttaa mua. Töihin olen kävellyt/pyöräillyt, mutta niitäkin kertoja oli ennen Pokemon Gota ehkä alle 10. Työmatkat olen ainakin tänä kesänä taittanut bussin tai Keijon kyydillä.

Pokemon Go julkaistiin vihdoin kauniina lauantaina 16.7, ja sillä hetkellä, kun kuulin siitä, olin töissä. Siihen mennessä olin tietoinen siitä, että Pikachun voi saada ekaksi Pokemoniksi tietyn tempun avulla. En kuitenkaan malttanut odottaa vaan hiljaisena hetkenä valitsin Squirtlen aloituspokemoniksi. Nyt kyllä vähän harmittaa oma kärsimättömyys, mutta ei voi mitään. Kyllä mä sen vielä joskus saan...

Mun silloinen viikonloppu oli kovin toiminnantäyteinen ja väsyttävä, etten jaksanut kiinnostua Pokemonien keräilystä. Nappailin satunnaisia Pokemoneja kotipihalta ja ihan kotoakin. Joskus niitä sattuu ilmestymään kotiin ja on ihan hauskaa, kun joku Weedle tai Rattata hyppii sun vieressä sängyssä tyynyllä tai Gastly ilmestyy olkkariin, kun katot telkkaria. Normaalisti oikeat toukat ja rotat säikäyttäis, mutta ei nää kaverit.

Maanantaina kuitenkin lähti. Laitoin joogapöksyt jalkaan, Nike-paidan ja lenkkarit, tukan kiinni, aurinkolasit nokalle ja repun selkään, koska ajattelin käydä samalla kaupassa. Sitten pistin tossua toisen eteen 2,5 kilsaa keskustaa kohti.

Ensimmäinen Pokestop sijaitsi lähellä uudella nurmikentällä. Läheltä bongasin myös Rattatan ja myöhemmin samoilta huudeilta Wartortlen! Se oli todella hyvä löytö, mutta todella vaikea saada. Se karkas pallosta ainakin 5 kertaa ja koko sovellus lagas kerran. Se löytyi onneksi uudestaan ja parin heiton jälkeen sain sen haltuuni.

Matkalla kylälle sain kiikkiin ensimmäisen kovemman tason Pokemonin, Pidgeotton. Niitä mulla on nyt tällä hetkellä 3. Kiersin neljä lähekkäin sijaitsevaa stoppia. Samalla sain pientä sightseeingiä, koska en ollut aiemmin tiennyt, että Orivedellä on jopa 3 puistoa tai sen tapaista lähekkäin! Osaan joskus olla aikamoinen putkiaivo.

Kylältä löytyi peruspokemoneja, joita täälläpäin on muutenkin ihan liikaa, kuten Rattatoja, Weedlejä ja Venonattia ja muita kasvipokemoneja, mutta kaupungintalon lähettyviltä löytyi Haunter! Siitä olin aika ekstaasissa, samoin söpöstä Oddishista. Sain yhdestä pokestopista ensimmäisen munan ja sen hautumisesta sain Charmanderin.

Sää oli kuin unelma, tosin sadepilviä oli edessäpäin. Olin ottanut sateenvarjon mukaan, mutta loppujen lopuksi en tarvinnut sitä, koska sadekuuro oli vain pikainen ja tuli sillä hetkellä kun olin kaupassa. Se oli juuri loppumassa, kun astuin ulos. Mikä tuuri!

Kotiin palattuani olo oli mahtava. Kävin pitkästä aikaa lenkillä ja ihan mielelläni jopa! Pokemoneja löytyi yli 20, sekä uusia että vanhoja. 

Kyllä, tämä on yksi Poke Stop Tampereella yliopiston kupeessa. Mun mielestä oli niin hauska, että oli pakko ikuistaa.

Tiistaina sitten kävin töitten jälkeen bussia odotellessani bongaamassa Pokemoneja Tampereen keskustan lureilta ja sieltä löytyi todella paljon eri poksuja kuin mitä täältä maalta. Stoppeja oli ihan kaikkialla ja nuoria sekä vähän vanhempia pelaajia. Se oli hauskaa.

Keskiviikkona lähdin vasta illemmalla kävelylle toiseen suuntaan kuin mitä maanantaina. Sitä ennen bongasin Gastlyn olkkarista hengailemasta. Otin jälleen kerran myös repun mukaan, koska evästä täytyy olla etten pyörry matkalle matalan verensokerin takia ja halusin käydä taas kaupassa. Heti löytyi poikapuolinen Nidoran ja myöhemmin yli 200 CP Pidgeotto! Se on mun paras Pokémon tällä hetkellä. Pokestoppeja löytyi kyseisen reitin varrelta 5 kpl. Oli kyllä varsin hyvä lenkki. Kävelyä kertyi 5 km ja lopuksi löysin Jigglypuffin omasta pihasta! Ihan paras loppu lenkille.

Oon aina pitänyt pelkkiä kävelylenkkejä tylsinä ja jopa inhonnut hölkkäämistä ja juoksemista. Mä haluan liikkua ja pitää jonkinlaista kuntoa yllä, mutta mikään muoto ei ole tätä ennen kelvannut, paitsi tanssi. Oon tästä jo puhunutkin varmaan, mutta sitä ei tällä kylällä oo mahdollista harrastaa ja Tampereella harrastaminen on kallista tai hankalaa. Pokémon Go taasen on lähtökohtaisesti ilmaista, jos ei halua tai aio käyttää rahaa esim. pallojen ostamiseen.

Yllä lainatussa kommentissa sanottiin, että kyllä auringon ja raittiin ilman pitäisi riittää houkuttimiksi lähteä ulos. Mutta kun ei oo riittänyt. Mua ei kiinnosta lähteä vaan yhtäkkiä spontaanisti lenkille. Mitä mää siellä teen? Kävelen ilman päämäärää? Kuulostaa niin tylsältä. Onhan se kunnon kohottaminen tärkeää ja painon pudottaminen on kiva asia, mutta huoh. Kuuntelen musiikkia? Joo kiva, mut kuuntelen musiikkia ihan sujuvasti kotonakin. En oo aiemmin tykännyt yhtään hengästymisestä, hikoilusta ja pyöräillessä inhoan, kun reisiin alkaa sattua ja kiristää ylämäissä. 

Tanssista tykkäsin ja tykkään edelleen sen takia, että siinä reenataan tavoitetta varten, joka oli mm. Hip Hop Housella joulu- ja kevätnäytös. En ikinä halunnut tanssikouluihin, joissa ei ollut näytöstä, koska mitä varten mä sitten reenaan? En myöskään pitänyt koreografioista, joita ei koskaan julkistettu missään. Se tuntui jokseenkin turhalta reeniltä silloin.

Pokemon Go on juuri siksi täydellinen. Se auttaa sietämään epämukavaa oloa, jos kiristän vauhtia kävelyssä. Mulla on silloin jonkinlainen konkreettinen tavoite: päästä Pokestopille lure-sessiolle, hakemaan lisää palloja, munia tai luremoduuleja tai etsiä Pokemoneja, joita mulla ei vielä ole. Jossain vaiheessa mää varmaan hölkkäilen menemään. Katotaan sitä sitten. Mutta kyllä tehokkaassa kävelyssäkin saa hien pintaan ja hengästymisen aikaiseksi. Kaupan päälle lapsenomaisen voitokas fiilis ja hyvä mieli.

Mitä olen siis voinut havaita yhden kuukauden kestäneen poksuilun aikana?

Mun vointi on parempi. Olen iloisempi ja jos en ole, niin pienet Pokemon-jahtailut kyllä muuttavat asian. Työmatkakävelyt ja -pyöräilyt eivät tunnu enää niin raskailta. Mä tunnen voimakkaampaa halua lähteä ulkoilemaan. Mun ei tarvitse tuntea enää huonoa omaatuntoa siitä, etten ulkoile ikinä tai käy lenkillä, koska nyt käyn ja tulen varmasti käymään aina kun mahdollista. Jos en jonain päivänä jaksa, niin sitten en jaksa. En viitsi potea huonoa omaatuntoa siitäkään. Eikä muidenkaan tarvitse, for the record!

Ja mikä parasta, mun verensokerit ovat aina poksuilupäivän jälkeen olleet todella hyvät! Mulla on aina ollut ongelmia iltaisin korkean verensokerin kanssa, mut nyt on ollut 5-8, joka on se paras mahdollinen. Joten jos joku haluaa tulla pätemään mulle mitä tahansa Pokemon Go:n turhuudesta jne. niin vedän oikein mielelläni diabetes-kortin esiin.

Mikä Pokemon Go:ssa on sitten saanut ihmisillä niin tunteet kuohumaan?

Ymmärrän kyllä niitä, joita ärsyttää luvaton oleskelu ja käyminen toisten tonteilla, työmailla, aidatuilla alueilla ja on laitettu kieltokylttejä nimenomaan Poke-metsästäjille. Ymmärrän todella hyvin, jos huolettaa nuoret ja lapset, jotka säntäävät suoraan autotielle nappaamaan pokemoneja tai ne, jotka ajaessa nappailee pokemoneja, joka nyt on suorastaan typerää. Mutta sitä mä en ymmärrä enkä tule ymmärtämään, että tätä pilkataan, koska tää on lapsellista ja että tää näyttää typerältä ja antisosiaaliselta. Nuoret ei enää muka katso ympärilleen ja ihaile luonnon kauneutta tai merkittäviä rakennuksia. Ja vieläpä Suomessa jos näin sanotaan, niin kyllä pata kattilaa soimaa.

Nuoret ainakaan eivät ole enää pitkään aikaan kattoneet juuri muuta kuin älypuhelimiaan. Eikä tämä koske vain nuoria. Yrittäjät ja bisnesmiehet ja -naiset kulkevat puhelin korvalla 24/7 ja kauhee kiire on nykyään kaikilla ja pitää olla aina tavoitettavissa ja somet laulaa ihan kaikenikäisillä joka paikassa, kun aina pitää olla snäppäämässä, julkaisemassa Facebookkiin juttuja tai Instagramiin kuvia ja busseissa on istuttu puhelimet nenien edessä jo kauan. Joten mikä tässä on niin uutta?

Mua kaihertaa erityisesti tämä yleistäminen, joka heti tehdään Pokemon Go:n pelaajista. Että he eivät katso ympärilleen, eivät pysähdy ihailemaan mitään, näyttävät typeriltä ja ennen kaikkea, että tämä on lapsellista.

Ensinnäkin mua itseäni ei haittaa näyttää typerältä. Mää oon ollut jo kauan tosi awkward ja kömpelö julkisilla paikoilla missä on paljon ihmisiä, joten mitä sen väliä enää. Nyt moni muukin sitten näyttää "typerältä" mun kanssa. Muistan myös kuinka seiskaluokkalaisena meinasin törmätä kadulla mainostauluun, koska tekstailin intensiivisesti kaverin kanssa. Ja silloin ei ollut edes Facebookkia mulla eikä nettiä puhelimessa, joten ihan omaa tyhmyyttäni meinasin kävellä taulua päin. Enää en ole niin tehnyt, koska opin kerrasta.

Mä myös keksin monta asiaa, jotka näyttää typerämmältä kuin tämä. Se on aika paha nauttia esimerkiksi siitä kauniista puistonäkymästä tai muusta nähtävyydestä, kun sen pilaa parit elämäm_kolulaiset pussikaljojensa kanssa.

Mä katson nykyään enemmän ympärilleni. Mun piti keskiviikkonakin suunnistaa pois asemanseudulta takaisin kotiin, kun tein lenkin sieltä. Katsoin ensin kartasta reitin kotiin osoitteiden mukaan ja sit katsoin tienviittoja. Ennen tätä peliä katsoin koko ajan puhelimen karttasovellusta, että missä se sininen pilkku menee eli olin silloinkin nenä puhelimessa. Musta on tullut siis vähän parempi suunnistaja tämän ansiosta. 

Mä edelleenkin ihailen kaikkea mitä näen. Luonnon kauneutta, nähtävyyksiä ja maisemia ja otan kuvia välillä esim. kauniista ukkospilvistä, puistoista tai kukista.

En olisi saanut nähdä tätäkään todella kaunista auringonlaskua ilman Pokemon Go:ta.

Ja ennen kaikkea mä olen ja tulen aina olemaan lapsenmielinen. Se pitää ihmisen mielen virkeänä ja nuorekkaana. Mä fanitan hupsuja scifi-sarjoja, rakastan supersankarielokuvia, nauran tyhmälle ja pinnalliselle kuin myös älykkäälle huumorille ja Nintendo-pelit on ihan parhaita. Heti kun kuulin, että Crash Bandicoot-pelit 1-3 on pian saatavana PS4:lle, päätin että minähän ostan ne.

Aloittaessani tämän tekstin laatimisen, olin varmaan joku level 5 tai jopa 4, koska en mainitse omaa tiimiäni missään vaiheessa, paras pokemon on ollut päälle 200 CP Pidgeotto ja tavoitteenani oli saada koko Eeveelution. Nyt olen Team Instinct level 19 ja paras poksu on 1221 CP Vaporeon, joka kuuluu Eeveelutioniin. Nyt mulla on siis ne kaikki! ♥ Challenge completed! Myös yli 1000 CP:n poksuja on jo muutama ja Pokedex näyttää 80 pokemonia. 

Oon käynyt varmaan kaikki kotikuntani Pokestopit läpi, käynyt todella monta kertaa Lure Kakkosella eli Pikkukakkosen puistossa ja valloittanut kolme eri gymiä eli salia. Seuraavaksi olis ihana päästä Arboretumiin. I've heard there's an abundance of Pokemon.

Loppusanoina haluan vain sanoa, että antakaa meidän leikkiä. Tämä on vain hauskanpitoa, jonka ohessa myös kuntoillaan, joka on aina hyvästä. Ei ole kovin järkevää moittia ihmisiä ulkoilusta saati kuntoilemisesta, eihän? Voisin myös veikata, että kuten kaikki muutkin buumit, tämäkin menee ohi varmasti jossain vaiheessa. Tai ei nyt kokonaan, mutta laantuu normaaliksi. Koittakaa kestää.

Pelistä kiinnostuneille haluan sanoa, että ladatkaa ihmeessä sovellus jo puhelimiinne ja MENKÄÄ ULOS. Tää on niin hauska peli ja on saanut minunkinlaisen sohvaperunan tykkäämään liikkumisesta taas. 10/10 would recommend!

Ps. Pro tip pelaajille: valloittakaa oma lähisali, niin voitte ihailla valloitustanne kotoa käsin. #omakehuhaisee #okeioonnolo #sorrynotsorry