Remember me under the sun.

Tiistai 31.12.2019 klo 14.20. Vuoden ja vuosikymmenen viimeinen auringonlasku.

Tunsin oloni todella epätodelliseksi, kun katselin viime vuosikymmenen viimeistä auringonlaskua. Toki seuraavan kerran näkisimme auringon heti seuraavana päivänä, mutta se valaisisi kokonaan uutta vuosikymmentä. Tämä oli siksi merkittävä hetki ja en olisi kyä antanut itselleni anteeksi, jos olisin unohtanut ikuistaa tämän.

Tässä oli myös jotain symbolista. Koin, että aurinko vei mennessään menneen vuosikymmenen huolet ja murheet. Kaikki työhuolet, kaikki talon myymiseen liittyvät vaikeudet, kaikki stressi. Muutos, tervetuloa elämääni. Vaikka toisitkin elämääni uusia stressejä ja huolia, uskon selviäväni niistä samoin kuin aikaisemminkin olen selvinnyt.

Meidän 2020 alkoi itse asiassa tosi hyvin monilla hyvillä uutisilla ja muutoksilla, mutta se on tuonut myös paljon todella odottamattomia haasteita meille ja kaikille ihmisille koronan ja luonnonkatastrofien muodossa.

Me eletään todella jännittäviä aikoja. Mä ennakoinkin ennen vuoden vaihtumista, että tämä voi olla todella merkittävä vuosi, ja tämä onkin ollut tähän asti. On vasta maaliskuu ja on tapahtunut jo todella paljon. Mutta minä uskon vahvasti, että me selviämme yhtä odottamattomalla tavalla kuin millä nämä kaikki ovat alkaneet.

Heippa koti 2014-2020.

Voi kuulkaas. Viime aikoina on tapahtunut niin paljon etten edes tiedä mistä aloittaisin.

Vuoden vaihteen paikkeilla sain töitä. Enkä ihan mitä tahansa töitä. Mä sain töitä KIRPPIKSELTÄ, jossa on huiput työkaverit ja paljon ihania asiakkaita. Olen voinut tehdä itsekin löytöjä sieltä yhä helpommin (toisinaan tämä on myös kirous) ja sinne saa tulla myös koiria. Voiko parempaa työympäristöä ollakaan?

Tässä asiakkaan ihanan Freija-koiro.

Tästä vähän ajan päästä suoranainen ihme tapahtui: me saatiin vihdoin meidän talo myytyä! 3 vuoden stressaava valmiustila on nyt ohi. Paljon on koettu tänä aikana ja on vuodatettu hikeä, verta ja kyyneliä. Enkä edes liioittele.

Silti, vaikka 3 vuotta oli tosi pitkä aika, jotenkin kaikki tämä tuntuu niin yhtäkkiseltä enkä oikeastaan vieläkään täysin tajua kaikkea tätä. Olo on ollut helpottunut ja olen kihissyt innosta.

Sitten elämä tuli ja iski realiteetit oikein nyrkillä naamaan.

Kesken muuttorumban minä tulin pahasti kipeäksi. Tohtori Googlen mukaan tämä saattaa olla RS-virusta, tosin nyt on koronan lisäksi 100 muutakin virusta liikenteessä. Olen siis vieläkin kipeä, yskin ja köhin ja niiskutan. En voinut olla luovuttamassa avaimia uusille omistajille, kuten olisin halunnut. Sain kuitenkin sanottua talolle kunnon heipat räkäitkujen kera ja käytyä viimeisen kerran kunnon puulämmitteisessä saunassa. Saatoinpa tulla vielä pahemmin kipeäksi saunottelusta, mutta oli sen arvoista.

Hieman ärsyttävä tilanne, mutta ei kovin paha kuitenkaan. Viikonlopun sain sairastaa rauhassa uudessa kodissa. Vai sainko?

Realiteetit palasivat ja iskivät naaman sijasta mahaan. Ja pari kertaa päähän. Ja selkään.

Tuli asia, joka vaikuttaa tälläkin hetkellä kaikkien elämiin: COVID-19, tutummin koronavirus. Suunnilleen kaikki paikat ovat nyt suljettuja, riskiryhmäläiset (kuten minä, kiitos 1-tyypin diabeteksen) eivät saisi mennä minnekään eikä myöskään kukaan saisi vierailla mun luona enkä minä saa nähdä mun isovanhempia. Pienikin flunssa tietää välitöntä kotikaranteenia, jotkut eivät ota tosissaan koko tilannetta ja kaikkialta on vessapaperi loppu.

Mä olen introvertti, mutta rajani erakoitumiseen ovat minullakin. Vielä ei ole alkanut pää hajota, mutta prospektit eivät näytä kovin hyviltä just nyt.

Mä olin suunnitellut näkeväni kavereita, serkkuja ja isovanhempiani taas enemmän kunhan pääsisin Tampereelle. Kävisin äidin kanssa uimahallissa, kirppiskierroksilla ja syömässä välittämättä bussiaikatauluista tai siitä, koska mies pääsee töistä. Odotin myös pääseväni lähemmäs työpaikkaa, saavani nukkua pidempään ja mennä kätevästi tuosta ihan kodin vierestä bussilla töihin.

Nyt kun vihdoin pääsin Tampereelle, en voi tehdä näistä kohta mitään. Jouduin jo lopettamaan toistaiseksi työt riskiryhmään kuulumisen vuoksi, en ole nähnyt juuri ketään ja olen hädin tuskin jaksanut purkaa laatikoita ja asettaa tavaroita paikoilleen. Kirppikset ja kahvilat menivät tällä viikolla yksi kerrallaan kiinni ja latasin just ennen kaikkea tätä kuukausikortin bussikorttiini ihan turhaan.

Voisin niin helposti seota nyt.

Pakko se on todeta kuitenkin, että mä ehdottomasti kannatan riskiryhmäläisenä sitä, että korona otetaan vakavasti. Vaikka tämä tilanne ottaa ihan kunnolla päähän, haluan kunnioittaa suosituksia sekä määräyksiä mitä meille on annettu ja toivon samaa muiltakin. Mieluummin ollaan liian varovaisia kuin liian huolettomia! Vain siten voidaan saada tämä homma kuriin.

Me ihan oikeesti voidaan päihittää tämä epidemia olemalla kotona ja löhöömällä sohvalla. Ei mokata tätä, eihän?

Palaan vielä lopuksi näihin odotettuihin muutoksiin.

Sitä voi olla vaikea uskoa, koska olen hokenut haluavani Tampereelle niin kauan jo, mutta mulla tulee ikävä vanhaa kotia. Minä koin ja me koimme siellä paljon niin hyvässä kuin pahassa. Kaikki paha saa nyt luvan väistyä ja jäädä taakse, mutta niitä hyviä asioita jäämme sitäkin enemmän kaipaamaan.

Lopullinen lähtö olikin hyvin raskasta. En olisi ikinä uskonut, kuinka paljon itkisin yhtä pientä avainta luovuttaessa. Se oli kuin suoraan Frendien viimeisestä jaksosta.

Kaikista nykyisistä ja mahdollisista tulevista vaikeuksista huolimatta mä uskallan taas toivoa ja unelmoida vähän enemmän. Älkää tekään menettäkö toivoanne ja unelmianne, varsinkaan nyt!

Ja hei, mikään ei estä mua ottamasta asukuvia pihalla. Ulkoiluahan ei ole (vielä) kielletty!

Sorry I'm late.

Törmäsin Facebookkia selaillessani mielenkiintoiseen uutiseen:

Ainaiset myöhästyjät ovat menestyvämpiä ja luovempia - tässä syyt 

Uutisessa siis listataan, kuinka myöhästelijät eivät välttämättä olekaan laiskoja tai huolimattomia ihmisiä. Päinvastoin he voivat olla optimisteja, luovia ja menestyviä. Uutisessa valotetaan myös sitä, kuinka myöhästelijät eivät myöhästele tahallaan eikä ilkeyttään vaan he eivät vain yksinkertaisesti ole aina kartalla ajasta. He ajattelevat optimisesti ehtivänsä tekemään kaikki tarvittavat asiat lyhyessä ajassa ennen tapaamista. Itse lähes kroonisena myöhästelijänä/viimetippailijana voin allekirjoittaa kaiken mitä tekstissä kirjoitetaan.

Haluan kuitenkin korostaa omalta kannaltani muutaman asian. Kaikkialta ei ole hyväksyttävää myöhästyä, kuten töistä, lääkäristä tai työhaastattelusta. Lääkäriaika menee yleensä 10 minuutin jälkeen sivu suun ja rangaistuksena on reilu 50€ lasku, joka on mielestäni kova, mutta oikeutettu siinä mielessä, että veit juuri toiselta ihmiseltä turhaan tärkeän lääkäriajan sekä tuhlasit lääkärin aikaa. Töistä on aina paha myöhästyä ja varsinkin jos olet ainut, jolla on työpaikan avain ja pitäisi olla avaamassa ovia. Pomotkaan eivät yleensä arvosta myöhästyjiä. Myöskin viime tipassa oleminen on ainakin työpaikoilla yhtä kuin myöhästelyä. Ja työhaastattelusta jos myöhästyy, niin ei kannata ihmetellä, että mikset välttämättä saanut hakemaasi työpaikkaa.

Mutta kuten tekstissä sanotaan niin mun pointti on se, että me myöhästelijät ei todellakaan tehdä sitä tahallaan, jos ja kun niin käy. Kyse on ainakin omalla kohdalla aina inhimillisestä erehdyksestä. Kello ei herättänyt, auto ei lähtenyt käyntiin tai hyytyi matkalla, bussi oli myöhässä (täälläpäin jos ne on myöhässä, niin se on helposti 5-15 minuuttia), insuliinit tai puhelin jäi kotiin ja piti palata hakemaan ja niin pois päin. Ja joinain aamuina se ajantaju on aivan kateissa. Oon kuvitellut viimeiset 10 vuotta saavani itseni valmiiksi puolessa tunnissa vaikka se ei oo koskaan riittänyt.

Tekstissä ja sen kommenteissa jotkut pitävät myöhästelyä jopa ilkeänä tekona. Anteeksi, mutta en kyllä tajua miten myöhästymisestä saa väännettyä ilkeän. Ymmärrän todella hyvin, jos ärsyttää puolesta tunnista tunteihin myöhästyminen, joka toistuu jatkuvasti. Jos odotetaan vieraita kotiin ja ruoka ehtii jäähtyä, niin se ottaa päähän. Sellainen kuitenkin tulisi mielestäni ottaa puheeksi ystävän kanssa ja tietysti rakentavassa hengessä. Mutta jos aina kyse on joistakin minuuteista, niin voi voi, koita kestää ja plärää vaikka niitä someja sen aikaa tai etsi Pokemoneja, jos et kestä istua minuuttiakaan yksin, tilaa kahvi ja leivos jo odotellessa tai soita jollekulle. Niin mäkin teen. On niitä paljon ilkeämpiäkin asioita, mitä toiselle voi tehdä. Jos kaverin myöhästely on ikävin asia, mitä on sun elämässä tapahtunut, niin aika hyvin pyyhkii. Joillakuilla ei välttämättä ole sitä yhtäkään ystävää, jonka takia harmistua, kun on aina myöhässä.

Olen puhunut tästä kyllä aiemminkin taannoisessa iltavirkku-postauksessa, mutta mulla tämä pahatapainen myöhästely johtuu oravanpyörästä, joka alkoi jo pienenä, kun tajusin, että hei, mää oon näköjään sitten iltavirkku, kun ilta pimenee ja minä virkistyn. Lanttu leikkaa paljon paremmin, olen rennompi ja iloisempi, ja inspiraatio on korkeimmillaan. Mää en malta mennä nukkumaan ajoissa, kun haluaisin kauheesti tehdä kaikkee. Järjestellä, kirjoittaa, katsoa Netflixiä, pyykätä ja syödä. Sitten nukun useimmiten aamulla pommiin tai herään kyllä ajoissa, mutta toimin väsyneenä hitaammin ja sitten myöhästyn tai ainakin olen todella viime tipassa.

Mä olen myös krooninen unohtelija. Aina mää luulen väsyneenä aamulla, että kaikki on mukana ja auto on ehtinyt ajaa jo pari minuuttia, mutta usein kotiin on jäänyt insuliinit tai pitkävaikutteinen Lantus-insuliini on jäänyt laittamatta kokonaan ja piti ottaa se mukaan tai puhelin tai meikkipussi jää eteiseen. Sitten äkkiä paniikissa takaisin kotiin, ettei päivästä tuu täysfiasko. Puhelimen tai meikkipussin unohtamiseen nyt ei kuole. Ehkä häpeään ja turvattomuudentunteeseen, mutta Lantuksen unohtuminen voi johtaa ensiapureissuun, joten mää mieluummin myöhästyn kuin otan riskin saada sairaskohtauksen.

Mun mielestä "parempi myöhään kuin ei milloinkaan" on ehkä parhaimpia sanontoja. Joten jos kyseessä on aina ystävien tapaamisista myöhästelevä henkilö tai töihin viime tipassa saapuva, niin annattehan vähän armoa. Jos on tarvis niin hellä puhuttelu on ok, mutta sit jatketaan taas vanhaan malliin. Ja olkaa edes iloisia, että myöhästyjä saapui paikalle. Nykypäivänä kun ei voi koskaan tietää mitä matkalla töihin voi sattua...