VIHDOIN.
Olen vihdoin #lomanainen ja löysin samalla inspiraationi kirjoittaa. How convenient.
Mitä siis on tapahtunut viime aikoina?
Leikkasin otsistani (okei, ei musta oo täällä ollut kuvia aikoihin, mutta en ollut napsaissut sitä sitten häiden (JOSTA MUN MYÖS PITÄÄ KIRJOITTAA DAMMIT) ja se oli aika ärsyttävän pitkä) ja sain uuden puhelimen! Not to worry, Hemminki eli mun Lumia elää ja voi hyvin (en oo tainnut aikasemmin mainita sen nimeä), mutta kun sain kaimatytön ylimääräiseksi jääneen iPhone 4s:n violeteilla lisäkuorilla, how could I possibly say no? Yritin kyllä viimeiseen asti vastustaa Applea, mutta 710-mallisen Lumian alkeellisuus oli alkanut ketuttaa.
iPhone eli Ilpo Kerkko Aukusti tuli siis tilalle, mut Hemminki saa toimia nykyisin mun ulkoisena kiintolevynä. Onhan siellä ainakin yli 1000 kuvaa! Ja Wi-Fin ollessa päällä voin tarpeen tullen ladata ne s-postin ym. kautta koneelle.
Eka syksy kauppiksessa sujui niin ja näin. Poissaoloja tuli yllättävien sairastelujen vuoksi normaalia enemmän. Vaikka olinkin helpottunut siitä, kuinka helppoa kauppis on verrattuna lukioon, se on tuntunut välillä LIIAN helpolta. Toisaalta pää meinas hajota Exceleiden kanssa, mutta toisaalta englannissa pistokokeessa tuli osata sanoa "hyvää huomenta" englanniksi (kyllä). En uskonut sen olevan mahdollista, mutta vedin välillä uskomattomat ressiahdistukset palautettavista tehtävistä ja työssäoppipaikan hankkimisesta.
Kuitenkin nyt työt on tehty tän syksyn osalta, kiva harjoittelupaikka on tiedossa ja saadaan hetki hengähtää ja vuodattaa tän syksyn frustraatiot ja ahistukset pois pääkopasta. Onneks oon myös trehvannut muutaman kivan likan mun luokalta!
Tää tais olla se päivä, kun aurinko paistoi sen 3 tuntia.
Oon vähitellen saanut ujutettua salakavalasti violettia meiän kotiin. Se on kans kiva asia ja my dream come true. Kuvassa mun lempparinurkkaus, eikä tässä oo todellakaan vielä kaikki!
Kuten mun diabetespostauksessa totesin, oon ollut tänä syksynä kunnon syöppö. Kävin ekaa kertaa kauppislikkojen kans Pancho Villassa ja Nilen kebabia on mennyt tuttuun tapaan. Uus villitys on ollut banaanilätyt. Kun niitä on kerran maistanut, ei normaalit lätyt maistu enää miltään!
Toinen viimeaikainen villitys on eräs ihan paras ysäriklassikko.
Iskä oli viisas ja osti Facebookin kautta tälläset mahtavuudet! Mää en oo kattonut viime aikoina mitään muuta. Will Smith, Carlton, Jazz ja Geoffrey on ihan parhaita!
Ja just kun iskä meni hankkimaan 2 ekaa tuotantokautta...
Netflix veti sen kuuluisan ässän hihasta ja lisäs kertalaakista kaikki 6 kautta! Like Will would say: Netflix is dope and stupid!
Me ollaan myös käyty kattomassa Hobitti, joka oli ainakin mun mielestä tosi upea! Jostain syystä se jakoi mielipiteitä joko laadun tai juonen vuoksi. Thorin ja Bard edustivat upeina ja rohkeina omien heimojensa edustajina ja Lee Pacen näyttelemä Thranduil... Miten kaunis voi mieshaltija olla? Ihan ku blondi Loki, ilman sitä pahisominaisuutta. Heissä on kuitenkin jotain samaa, kyynisiä ja ylimielisiä kun ovat.
Mää sain myös vihdosta viimein urakoitua Dream Theaterin tuotannon lähes kokonaan (Train of Thought, Systematic Chaos ja Six Degrees of Inner Turbulance ovat jääneet kesken, but I'll get there!) ja...
HOW DUMB I HAVE BEEN! Miks en oo kuunnellut tätä aiemmin?! Ja miksen voinut alottaa kuuntelua, oh I don't know, VUOSI SITTEN ja mennyt veljeni ja Keijon kanssa niiden konserttiin viime helmikuussa?! Oon nähnyt unia niiden konserteista, ihmetellyt kuinka eeppisiä ja mahtipontisia heidän biisinsä voivatkaan olla (osa on kyllä melko raskasta kuunneltavaa eikä kaikki oo my cup of tea, mutta onneks ne voi jättää kuuntelematta), ja liikuttunut kerta toisensa jälkeen kauniista melodioista ja traagisista tarinoista, joita jotkin biisit sisältävät. Kyllä, tarinoita tai sanomaa, joita ei juuri nykyajan suosituimmista biiseistä voi hyvällä tahdollakaan havaita. Oon haaveillut olevani yhtä taitava, monipuolinen ja ansioitunut kitaristi kuin John Petrucci tai lahjakas ja kekseliäs keyboardisti kuten Jordan Rudess. James Labrie saattaa näyttää tavalliselta keski-ikäiseltä viiksivalluhevarilta, mutta hänen äänensä on todella ainutlaatuinen. Miket Portnoy ja Mangini ovat molemmat aivan upeita ja inspiroivia rumpaleita. Mää oon kaikenmoisien soitinten soittamisesta haaveillut, mutta en koskaan rumpujen, ja sattuneesta syystä nyt rummut oliskin soitin, jotka olis kiva händlätä. Jätän kuitenkin suosiolla rumpujen hakkaamisen veikalle.
Katsottiin myös Matiaksen ja Keijon kanssa Dream Theaterin viimeisin livetaltiointi ja kyllä olis ihan mahtavaa nähdä herrat livenä edes kerran elämässä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti