Just kun oon päässyt sanomasta, että kaamosmasennus on vaivuttanut mut synkkyyteen ja mitään en jaksa enkä halua muuta kuin nukkua, syödä ja sit taas vähän nukkua, uinua ja nähdä unia ja olla näkemättä ihmisiä, niin jostain saan päähäni eksyä Spotifyn avulla ajassa taaksepäin, ja olo kohenee kuin taikaiskusta. Mutta vain hiukan ja hetkeksi. Niin nopeasti tää ei käynyt. But that's... something.
Joten note to self, again and again: kun olet allapäin ja tuntuu ettei mikään auta, kuuntele musiikkia.
En ees tiedä, miten tää tapahtui, mutta pitkästä aikaa scrollailin melkein huomaamattani mun hippidyhoppisoittolistaa, eli Book of Rhymessiä, Spotifyssä. Yhtäkkiä kaksoisklikkailin biisejä, joita oon viimeksi kuunnellut ah niin auvoisina teinivuosinani. En sano, ettenkö vielä olisi teini, meinaan jonkin viimeisimmän brittitutkimuksen mukaan teiniys kestää 25-vuotiaaksi asti. Voin kuitenkin käsi sydämellä todeta päässeeni turhanpäiväisistä angstailuista, kriiseilyistä ja murrosiästä. Ish.
Wale. Chamillionaire. Common. T.I. Lupe Fiasco. Kanye West. Kid Cudi. Nas. Siinäpä muutama herra, joiden ääntä ja sanomaa rakastin kuunnella ikävuosien 15-18 paikkeilla. Nykyään lähes kaikkien heidän tuotantojensa kuuntelu on vähentynyt, jopa tyrehtynyt aikojen saatossa. Syytä en osaa sanoa, mutta onneksi nykyisyyden ansiosta on mahdollista palata näiden biittien ja saundien äärelle fiilistelemään ja muistelemaan. Uutuudenviehätys on tietysti kadonnut jo ajat sitten, mutta tilalle tulee déjà vu-viehätys!
Verrattuna siihen, mitä nykyään kuuntelen, mun musamaku on ollut täysin räppihoppipainotteinen. Vaikka ennen oli ihan itsestäänselvää, että mää olen räppipää enkä muuksi muutu, niin nyt tuntuu hassulta pelkkä ajatuskin. Ehkä se johtuu siitä, että lähes kaikkien entisten ykkössuosikkien tyyli on muuttunut niin paljon siitä vanhasta eikä uusi tuotanto enää jaksa innostaa mua.
Ei se hiphop kuitenkaan oo mun mieltymyksistä mihinkään kadonnut. Siinä missä nykyään rakastan meiän omia suomalaisia englanniksiräppääviä poitsuja sekä puhkikulutan Hurtsia ja sen melankolista rakkaussanomaa, teininä fiilistelin Chamillionairen etelänmeininkiä, Kanyen ja Nasin sanomabiisejä (nykyään on kyllä sanomat vähissä ainakin K. Westillä...) ja Kid Cudin koukuttavia biittejä. Lupe Fiasco oli ihana, Common ja Wale haltsas biittien lisäksi suloiset lyricsit. T.I.:n meininki viehätti naamanvääntelyineen kaikkineen.
Ei se hiphop kuitenkaan oo mun mieltymyksistä mihinkään kadonnut. Siinä missä nykyään rakastan meiän omia suomalaisia englanniksiräppääviä poitsuja sekä puhkikulutan Hurtsia ja sen melankolista rakkaussanomaa, teininä fiilistelin Chamillionairen etelänmeininkiä, Kanyen ja Nasin sanomabiisejä (nykyään on kyllä sanomat vähissä ainakin K. Westillä...) ja Kid Cudin koukuttavia biittejä. Lupe Fiasco oli ihana, Common ja Wale haltsas biittien lisäksi suloiset lyricsit. T.I.:n meininki viehätti naamanvääntelyineen kaikkineen.
Tykkäsin myös mm. Rihannasta, Xzibitistä, Looptroop Rockersista, Omarionista, Jay-Z:stä ja jopa P. Diddystä ja Beyoncesta. Kenenkään nykytuotantoa en ole kuunnellut eikä oikeastaan edes kiinnosta perehtyä, mutta jotkut yksittäiset vanhat tai edelleenkin suht uudet biisit (2010-luvulla tehdyt) osuu ja uppoo vieläkin!
Tämän kaiken innoittamana olen tässä pari päivää laatinut mm. näistä ja monista edellä mainittujen artistien biiseistä playlistiä Spotifaihin, ja ehkä mahdollisesti jaan sen joskus Beautiful Music-välilehdessä teillekin!
PS. Joskus myös ulkonäköön liittyvä muutos voi piristää. Viime viikon tiistaina tippui viimeinen pisara ja tapahtui hetken mielijohde. Keskiviikkona toteutin tämän mielijohteen.
Yep, you guessed it. Otsatukka teki comebackin!
Aluksi pelästyin aika hirveesti, kuinka iso tukku noita hiuksia lähti, mutta ei se ollutkaan yhtään paha. Musta on kiva, että kulmat näkyy just otsiksen rajan alapuolella!
NOW IT FEELS LIKE HOME. ♥
