sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Valojen tanssia.


Linnanmäen Valokarnevaalit ovat olleet bucket listilläni jo muutaman vuoden. Aina on ollut syitä miksi ei ole tullut lähdettyä: rahanpuute, unohdus tai ei olla ehditty. Kaikki mitä siihen lopulta tarvittiin oli mieheni täysikäisen tyttären ajokortti ja lukion valokuvauskurssi sekä vähän seikkailumieltä. Ja tiedättekö...



Valokarnevaalit oli kaikkea mitä olin odottanutkin ja enemmän.



Sekin on asia, mitä ei kesällä pääse kokemaan. Huvipuisto pimeällä. Vaikka Lintsikin menee vasta klo 22 kiinni kesäisin, siltikään ei ehdi tulla tarpeeksi pimeää, jotta huvipuistossa olisi tunnelmallista. Yleensä sitä ajatellaan, että huvipuisto pimeällä on karmiva paikka, mutta heti kun lisätään erivärisiä valoja niin se on vain kaunista ja ihanaa.

Jotenkin tuntui myös hassun "väärältä" olla huvittelemassa kerrospukeutuneena hanskat käsissä ja pipa päässä. Mulla tosin ei ollut kumpiakaan mukana, koska unhoitin, mutta veli ja Emu sekä muut valokarnevaalin viettäjät olivat paremmin varustautuneita.



Vuoristorata oli ainoa laite, jossa huvittelimme ja se oli ihan tarpeeksi. Niin ihana kuin puinen legenda onkin, kiljuin edessäistuneiden nuorten kaveruksien tärykalvot puhki. Siitä on kuitenkin yli 4 vuotta, kun viimeksi juoksin laitteesta toiseen ja kiljahtelin niiden pyörteissä, kunnes alkoi heittää päässä. Ikä alkaa näemmä painaa päälle eikä laitteiden jännitystä ja pyöritystä meinaa kestää enää samalla tavalla kuin nuorempana.



Pohdin tässä eräänä aamuna ääneen Keijolle, että kuinka lapsuus on fyysisesti ja henkisesti niin mahtavaa ja otollista aikaa. Aina kun yritän muistella aikaa, jolloin viimeksi oikeasti olin energinen ja pirteä, mieli menee väkisinkin sinne aikaan ennen 15 ikävuotta. Mulla oli niin vilkas mielikuvitus, luovuutta loputtomiin eIKÄ MUA ALKANUT SATTUA JALKOIHIN 5 SEK PÄÄSTÄ KUN ISTUIN LATTIALLA JALAT RISTISSÄ TAI KYYKYSSÄ. #enolekatkeramutta



Kesällä 2006 ennen kasiluokkaa hankin Särkän kausikortin ja siellä mää sitten juoksin kavereiden kanssa 10 kertaa sen kesän aikana. Ravasin serkuilla pyörällä parin kilometrin päässä harva se päivä aina kesäisin. Jaksoin olla koulupäivänjälkeisen ajan ilman sen kummempia päikkäreitä ja lepäämisiä. Läksyjä en kyllä ikinä tehnyt heti koulun jälkeen, koska aivot tarvitsi tilaa hengittää koulupäivien jälkeen. Läksyjä ei jäänyt tekemättä väsymyksen tms. takia ja kokeisiinluku ei tuottanut vaikeuksia.


*** MAINOSTAUKO ***

The Creepy Siblings. Coming soon to a theatre near you.


Toki mulla on edelleenkin ihan hyvä mielikuvitus, mutta se ei oo enää samanlaista kuin lapsena. Se ei ole enää yhtä vapaasti soljuvaa hupsua sekamelskaa. Lapsena en edes tajunnut olevani luova, koska jostain syystä ajattelin luovuuden olevan yhtä kuin taito tai lahjakkuus. En kyllä käsitä mistä moinen ajatus oli saanut alkunsa. Onneksi sentään nyt osaan arvostaa lapsena harjoittamiani asioita.



Ala-asteella luin ja piirsin todella paljon. Kirjoitin laulunsanoja, tarinoita ja runoja. Aloitin myös tanssimisen ja löysin kiinnostukseni tehdä koreografioita. Olen aina tykännyt kehitellä päässäni tanssiesityksien visuaalista puolta: asuja, valaistuksia ja yleistä tunnelmaa. Ainoa mikä puuttuu, on kyky muodostaa koherentti koreografia, joka ei muuttuisi matkan varrella. Koska mun aivoni ovat just niin ADD:t, että en osaisi pitäytyä missään liikesarjoissa mitä ensin keksisin.



Yläasteella kiinnostuin musiikista. Olen toki aina tykännyt musiikista ja tanssinut telkkarin edessä Jacksonin Michaelia ja Janettia katsellessani heti siitä asti, kun opin seisomaan tuetusti pöydästä kiinni pitäen. Yläasteella kuitenkin koin tietynlaisen musiikillisen heräämisen, joka antoi suunnan lopulliselle musiikkimaulleni. Musiikkimakuuni vaikutti suuresti tanssitunneilla soinut musiikki eli hiphop ja R&B. MP3-soittimessani soi mm. Missy Elliott, Ciara, Usher, Justin Timberlake, Timbaland, 50 Cent, Ludacris, Eminem ja Kanye West. Ne samat artistit, joiden biiseihin tanssiopettajamme muodostivat koreoita. Myöskin serkkuni tykkäsivät hiphopista ja popitimme musaa aina ihan hulluna yhdessä.

Myöhemmin Last.fm -tilastoni valtasivat Adam Tensta, Lupe Fiasco, Common, Nas, Busta Rhymes ja ketä kaikkia siinä nyt olikaan. En enää edes muista kaikkia keitä kuuntelin, mutta paljon oli amerikkalaisia räppäreitä. Myöhemmin huolin soittolistoilleni myös suomalaisia rap-artisteja ja hiphop-psykoosini syveni. Lukioaikoina aloin höllätä genreuskovaisuudestani ja annoin itseni tykästyä raskaampaan musiikkiin kuten Metallicaan, Avenged Sevenfoldiin ja Dream Theateriin, josta tykkään edelleenkin.

Nyt olen tilanteessa, jossa en osaa sanoa tarkkaan millaista musaa tykkään kuunnella. En halua määritellä sitä mitenkään, mutta en myöskään todellakaan voi sanoa kuuntelevani "kaikkea". Mää en esimerkiksi ole ollut viimeiseen 3 vuoteen yhtään kärryillä radiohiteistä tai Spotifyn Top 100 -listoista. Mää kuuntelen vain just sellaista musiikkia, mikä mun korvaani kuulostaa hyvältä.

Teiniaikojen lempparimusiikkini on antanut selvän suunnan musiikkimaulleni. Kuuntelemani musiikin tulee olla rytmikästä, soljuvaa ja täynnä kiehtovia ja kutkuttavia soundeja. En jaksa ollenkaan tasapaksuja akustisella kitaralla soitettuja biisejä tai samaa 4/4-tahtia soivaa räminää ja pauketta.

Mää myös aloin salaa haaveilla jonkin instrumentin soittamisesta teininä, mutta jostain syystä en rohjennut aloittaa. Ehkä pelkäsin epäonnistumista. Ehkä koin, ettei minulla ole musikaalista korvaa. En tiedä. Rytmitajua löytyy, mutta en tiedä merkkaako se mitään. Se unelma on toistaiseksi haudattu. Eniten olen haaveillut pianon, kitaran ja viulun soittamisesta. Bassokin voisi olla ihan mielenkiintoinen, niin oltais veljen kanssa laulajaa ja kitaristia lukuunottamatta valmis bändi!

Söpsöä on myös se, että kun ensin minä isosiskona tutustutin Matiaksen amerikkalaiseen hiphopiin ja ns. suositumpaan suomihiphopiin (aka Rähinä Records), alkoi hän vastavuoroisesti tutustuttaa mut suomirapin syvimpiin saloihin ja sittemmin hiphop-vaiheestaan eroon päässeenä progeen. How the tables have tabled and the student has become the master.



Lukioaikana aloitin kirjoittamisen tämän blogin muodossa. Halutessasi voit lukea mun ekoja postauksia täältä milloin tahansa, koska minä en niitä poista. Ne on todella noloja ja ihan kauhean pitkiä, mutta en silti poista niitä. Ne ovat osa mua ja mun kasvua kirjoittajana ja ihmisenä. Vaikka blogini on mulle rakas ja kirjoittaminen on ihan parasta, tämäkin on tuntunut välillä pakkopullalta. Silti en tule tätä koskaan lopettamaan kokonaan, because momma didn't raise no quitter! Olen vihdoin tajunnut myös sen, ettei mun tarvitse kirjoittaa tänne pakon sanelemana. Tämä on vain ja ainoastaan minun blogini enkä tee tätä muutoin kuin omaksi ilokseni. Paino sanalla "ilokseni". Ilon ei pidä olla pakonomaista eikä rasittavaa. Olen tyytyväinen blogiini (ja itseeni) tällaisenaan. ♥

Kun Kirnun kyltistä pari lamppua palaa, U-kirjaimesta hymynaaman saa.


Vaikka kaipaankin lapsuuden ja nuoruuden tarmoa, mielikuvituksen rajattomuutta sekä positiivista elämänasennetta, en vaihtaisi kaikkea tätä jo nyt karttunutta elämänkokemusta mihinkään. Jospa olisi mahdollisuus yhdistää lapsuuden mielikuvitus, nuoruuden energia ja aikuisuuden kypsyys?

Se olkoon minun tavoitteeni elämässä.

maanantai 21. lokakuuta 2019

Ilon aiheita.


onnea on

upeat ystävät. palju. ystävän kasvattamat ananaskirsikat. nutella-banaani-letut ystävän kanojen munista. spiderman: into the spiderverse. korujen tekeminen. huovuttaminen. kun löydät kirppikseltä omassa koossa täydelliset paperipussiculottesit. hiusdonitsit. keltainen väri vaatteissa. kirppikset. taskulliset housut ja hameet. pellavansiemengeeli. ruskan monenkirjavat sävyt. kanafetasalaatti valkosipulipatongin kanssa. valo pimeyden keskellä. valokuvaaminen.

keskiviikko 16. lokakuuta 2019

5 vuotta.

13.9.2014 - ∞


Sitä voi olla vaikka mitä suunnitelmia mielessä tällaista tasalukuvuosipäivää varten, mutta eipä sitä tulisi keksineeksi tällaista.


Meidän oli määrä mennä kylpemään ihanaan tuttuun Tampereen kylpylään, mutta allasosasto olikin rempassa. Mikä nyt eteen?


Me keksittiin, että me ei suunnitella mitään ihmeellistä. Let's just go with the flow, see what happens. Mää lähdin kaikessa rauhassa kotoa silleesti ajoissa, että ehdin käymään Hämeenpuiston Street Food Fiestassa hakemassa kahvikaupan pisteeltä pari Valentinon sydänkonvehtia meille. Siellä ihana uusi kauppiatar Minna antoi hääpäiväalennusta konvehdeista.


Kohtasimme Keijon kanssa hänen töittensä jälkeen Koskarissa ja siitä suuntasimme hetkeksi takaisin autolle vaihtamaan lahjoja. Olimme mukamas taas kerran sitä mieltä, että ei lahjoja, mutta minähän en sitä lausetta ikinä usko enkä tule uskomaan. Tuttuun tapaan lahjamme olivat kunnon scifi-nörtteilykamaa plus mun lahjassa vähän miestenmuotihommeleita: Keijo sai Marvelin Secret Invasion- sarjiskirjan sekä lahjakortin Jack & Jonesiin, minä sain Injustice 2- pelin ja... tai no, enpäs sano sitä vielä.


Sitten lähdimme käppäilemään lukkosiltaa ja keksin, että tässäpähän on ihana kuvausspotti. Keijo otti musta ilomielin kuvia (varmaan ainoa päivä vuodessa, kun ei kuulu valituksen sanaakaan) ja kuten näkyy, nauratti mua. Oon kyl oikeesti huomannut, että kuvista tulee niin paljon aidompia, kun mua nauratetaan sopivasti. Siksipä jos huomaan, että kuvat meinaa mennä pönötykseksi tai en millään saa mun naamaa rennommaksi, sanon Keijolle: "naurata mua taas" ja heti alkaa kuvat näyttää paremmilta!

En vaan oikein tahdo tottua nykyään väkisinkin ilmestyvään kaksoisleukaan, mutta yritän koko ajan olla välittämättä siitä ja hyväksyä sen osaksi mua.


Tämäkin olisi ollut oiva asukuvaspotti, mutta ei enää jaksettu. Alkoi myös olla melko kylmä ja mää en ollut varautunut ulkotakilla, joten oli pakko pysyä liikkeessä. Anyhoops, tää on ihan mahtava maalaus. Siinä yhdistyy uusi ja vanha, menneisyys ja tulevaisuus. Kuvassa näkyy vanhanmallinen ratikka, jollaista ei ole Tampereella nähty, mutta on osattu osuvasti luoda tulevaisuudennäkymää.


Tiereillä polkaistiin kohti Hämeenpuistoa ja Street Food Fiestaa. Halusin viedä Keijon myös katsomaan millaista siellä oli ja ehkä mahdollisesti vähän nauttimaan fiestan antimia.


No sielläpä on tuttu nimi!


Jaettiin romantillisesti iso savulohisalaattiannos. Oli muuten aivan superhyvää!


"Keijo ota musta kuva, kun kävelen nonchalantisti siltaa pitkin."


Seuraava kohde oli pienen kaupunkikävelyn jälkeen Lapinniemi. Vaikka me ei päästykään kylpylöimään, halusimme poiketa tutuissa maisemissa muistelemassa ja fiilistelemässä.


Haaveilin auringonlaskun kuvaamisesta, mutta koska Lapinniemi sattumoisin sijaitsee järven äärellä, tuuli oli niin hyytävän kylmä ettei me kyllä pärjätty ilman kunnon ulkotakkeja. Eipä hätiä kuitenkaan, me olemme vielä menossa kylpemään tänä vuonna ja olen kärsivällinen.


Classic Pizza tarjosi jälleen klassista meininkiä eli täydellistä pizzaa. Ja miettikää, noi valkoiset kökkäreet on FETAA. Täällä ei kuulkaa säästellä raaka-aineissa!


Meillä oli ihana päivä vaikka ei mennytkään suunnitelmien mukaisesti. Parhaimmat jutut tuppaa yleensäkin tapahtumaan sen kummempia suunnittelematta. Vaikka ei me nytkään mitään kovinkaan uusia paikkoja kokeiltu, oli tää silti ihan parasta. Kiitos rakas. ♥

PS.


And for today's extra content we have this psycho Groot. He looks like he is one cute, calm and sweet little twig baby, but in reality he is very dangerous and he can attack at any time so we must deal with it.

tiistai 15. lokakuuta 2019

Syystunnelmissa.


Blogi on nyt myös syystunnelmissa! Napsaisin kuvan eräänä kauniina syyspäivänä kotikylällä. Veljeni toimi mun hovikuskina tänä samaisena päivänä ja ilmaantui justiinsa paikalle, kun olin kuvia ottamassa.


Kysyin Matiakselta, että mitä hänellä pyöri mielessään, kun näki minut tuolla noin. Hän sanoi, and I quote: "Mitä ihmettä Emppu tekee? Oksentaako se tuolla vai yrittääkö se vuosisadan pierua? Voivotteletko sää siellä jotain asiaa vai oliko maassa joku kiva leppäkerttu? Autoitko sää jotain sun kaveria maasta ylös vai onko se ruoho sittenkin vihreämpää aidan toisella puolella?"


Tässä vielä alkuperäinen kuva. Ruusumaiharit ja Jesse-kassi ne naisen tiellä pitää.