We all must meet our moment of truth.

Painostavaa hiljaiseloa on eletty, mutta nyt rikon hiljaisuuden kertalaakista pienen novellin muodossa! Tarjolla on vanhoja kuvia, uusia ei vain ole.

Kirjoitin tämän pikkukertomuksen samana päivänä (tai seuraavana, en enää muista tarkkaan) kun olin juuri kärsinyt psykan kirjoitukset. Tää on lojunut joutilaana luonnoksissa maaliskuusta asti odottaen joko julkaisemista tai delete-nappulaa. Päätin kuitenkin julkaista koko roskan, samapa tuo ja kirjoitinkin tätä melko pitkään silloin taannoin. Mietin ainakin kymmenentuhatta kertaa, että kirjoitanko preesensissä vai imperfektissä, ja erinäisistä syistä päädyin epäkorrektisti imperfektiin. Kielipoliisinatsit, äikkäperfektionistit ja muut kirjailijat antakaa pliis anteeksi.

Keskiviikkona 13.3 matkalla kotoo VaKelle ja VaKelta kotio kehittelin päässäni kaksi kuviteltua vaihtoehtoista loppua psykologian yo-arvosanatragedialle.

Laahustaessani paniikinsekaisin tuntein VaKelle puuterilumessa ja lempeässä tuulentuiverruksessa pohdiskelin ja kertailin sikinsokin psykologian eri teorioita, suuntauksia, käsitteitä, kaikkea. Tiesin varsin hyvin, etten aloittanut lukemista ajoissa enkä lukenut tarpeeksi. Kuvittelin päässäni, kuinka joutuisin vastaanottamaan 24. toukokuuta paperiliuskan, jossa lukee PS:n kohdalla i (ja joku kettumainen + vieressä ja mikä parasta: PISTETTÄ VAILLE APPRO) ja joutuisin katsomaan masennuskuoleman partaalla vierestä, kuinka kaikki kauniiksi laittautuneet sädehtivät ystäväni saisivat puhtaanvalkoiset lakit päähänsä. Minä joutuisin kärsimään kirjojen parissa vielä seuraavat 4 kuukautta valmistuen vasta hyisen kylmänä talvipäivänä ylioppilaaksi. Samana päivänä juhlittaisiin vielä Suomen itsenäisyysjuhlaa. MIKÄ PAINAJAINEN.

Astuin pää lähes tyhjänä VaKen saliin 50 muun abin kanssa edelleen kertaillen psykajuttuja. Jostain syystä sana heuristiikka soi päässäni. Kellon lyödessä yhdeksän selailin tehtävät nopeasti läpi ja päätin etukäteen, että mitkä kirjoitan merkiten ne ylös suttupaperiini. Hyihyi ei ainakaan tilastontulkitsemistehtävää, eikä tota projektiivinen testi-juttua eikä ainakaan tota aivojen kuvantamismenetelemää (jonka sitten kuitenkin tein), emmä semmosia osaa enkä muista. Päädyn kirjoittamaan tehtävät 3, 4, 5, 6, +9 ja +10. Kirjoitin siis molemmat jokerit, mitä en olisi ikinä uskonut, mutta aiheet liippasivat läheltä sitä, mistä mä satun jotain tietämään. (jos haluat välttämättä tietää kysymykset, klikkaile menemään tästä)

Aika vilahti silmien edestä ja kello löi 12. Vain pari abia poistuu salista. Mä taas häilyin paniikin rajamailla, sillä mä olin tehnyt vasta 2 tehtävää ja neljä pitäisi vielä rykästä. KOLMESSA (3) TUNNISSA. Käsi kramppaa kolmen tunnin aikana ainakin 5 kertaa, koska mä kirjoitan todella oudosti. Käytän siis kaikkia oikean käden sormia paitsi pikkurilliä, ja siksi saatan käyttää huomaamattani kaiken käsivoimani kirjoittamiseen. Välillä kipu tuntui koko käsivarressa asti. Autsista.

Yhtäkään esseetä en saanut venytettyä 4-sivuiseksi, enintään 3 ja puoli. Aivot löivät tyhjää, ja esseet jäivät niitä kahta ensimmäistä lukuunottamatta hyvin vajavaisiksi. Lopetukset olivat todella kökköjä, mutta lohduttauduin sillä ajatuksella, ettei nyt onneksi ollut äikän essee kyseessä.

Jätin viimeiseksi 4-esseen, jonka aloitin klo 14.40. 20 minuuttia aikaa. Onnistuisinko, jos pinnistäisin aivoni ja tietoni äärimmilleen ja kirjoittaisin nopeasti välittämättä käsialan selvyydestä? No, enpä tietenkään. Essee jäi ikävästi kesken ja vieläpä keskeltä lausetta. Pettymys oli suuri, mutta toivottavasti sain siihen edes yhden pisteen edestä asiaa.

Heuristiikka, muisti, psykodynaaminen psykologia, tarkkaavaisuusteoriat ja Maslow'n tarvehierarkia. Muutamia aiheita, joista olisin tiennyt lähes kaiken, mutta niistä ei kysytty niin mitään. Onneksi persoonallisuushäiriöistä ja kiintymyssuhteista kysyttiin, sentäs. Kiintymyssuhteista luin vahingossa lähes kyllästymiseen asti, ja persoonallisuushäiriöt ovat todella kiinnostavia, että tiesin niistä jo ilman sen enempää lukemista.

Viikon parin päästä koepäivästä poikkean koululla tsekkaamassa alustavat pisteet. Ja mitä näenkään?

Kuvitelma 1:

Arvosana keikkuu masentavasti A:n ja i:n rajamailla. Jos YTL ei tykkää yhtään mun aikaansaannoksista, niin arvosana voi hyvinkin tipahtaa improksi. Toivotaan, että psykan ope on arvioinut pisteet tiukasti alakanttiin... Joudun jännittämään vielä pari kuukautta.

17. toukokuuta tulevat lopulliset tulokset. Kuten Guru aikoinaan riimitteli: We all must meet our moment of truth. Kanslisti ojentaa paperiliuskan, jossa lukee mun tuomioni psykologian lisäksi myös äikästä ja enkusta. Haluan pyytää jotakuta toista katsomaan mun tulokset, ja kukakaverisiinänytonkaan kurtistaa kulmiaan, silmät laajenevat ja ilme on hämmästyneen huolestunut. Kaveri ojentaa lapun mulle epäröiden ja ilme kertoo kaiken: "mä oon pahoillani, että joudun näyttämään tämän". Ja siinähän se tuli: improbatur, joka on vielä kettumaisesti pistettä vaille A. Maksimaalisen megaketutuksen multihuipennus. KIITOS YTL:N SENSORIT, MÄKIN TEITÄ. Ei muuta kun iloista naamaa ja kavereita juhlimaan, syksyllä uusiksi! Oikeasti haluan käpertyä sikiöasentoon ja itkeä pelkkää ajatusta uusimisesta.

Kuvitelma 2: 

Tekisi mieli hypellä ja kirkua ilosta, mutta lähellä ei ole ketään tuttua, jonka kanssa jakaa ilo ja alaluokassa on tunti, joten en viitsi hankkia pimahtaneen hullun mainetta lukion loppumetreillä. SAIN ALUSTAVASTI A/B/C:N! WOHOO JA KAIKKI SEN JOHDANNAISET! Toivottavasti YTL tykkää mun stooreista kans. Joudun jännittämään vielä pari kuukautta.

24. toukokuuta tulevat lopulliset tulokset. Kuten Guru aikoinaan riimitteli: We all must meet our moment of truth. Kanslisti ojentaa paperiliuskan, jossa lukee minun tuomioni psykologian lisäksi myös äikästä ja enkusta. Haluan pyytää jotakuta toista lukemaan mun tulokset, ja kukakaverisiinänytonkaan virnistää iloisesti silmät kirkkaina, ja näyttää lapun mulle innosta kihisten. Ja voi kyllä, lapulla komeilee kaunis kirjain, joka näyttää veikeästi hymyilevältä hymiöltä kaksoispisteen ollessa oikealle puolelle sijoitettuna. Eli todellakin: henkeäsalpaavan ihana yo-mekko päälle ja korkkarit jalkaan - täältä tullaan lakki ja yo-juhlat parhaiden ihmisten juhliessa mun kanssa! Yksi etappi taas saavutettu!

Kumpi kuvitelmista toteutuu? Palaan asiaan, kunhan saan alustavat pisteeni selville.

Todellisuus:

Perjantaina 22.3 päätin poiketa koko kroppa tutisten koululla tsekkaamassa alustavat pisteet. Ja mitä näenkään? Mä näen... helpotuksen. Ilon. SUUREN ilon. Ja samalla myös suuren pettymyksen. Englanti meni kamalan huonosti, mutta siitä ei sen enempää. Äidinkieli lähti YTL:lle M:nä, josta olen todella iloinen. Mutta se psykologia... Pääsin kuin pääsinkin läpi ja enemmänkin: ei lähtenyt A:na, B:nä, C:nä VAAN M:NÄ MYÖSKIN. AAAAHHH YEEEEAHH JA KAIKKI SEn JOHDANNAISET! Todellakin, toivottavasti YTL tykkää mun stooreista kans.

Kaksi kuukautta vilahtaa ohitse ja 17.5. astelen kuin hidastettuna Tuomion Temppeliin eli meidän koululle. Laahustamme pikkupaniikissa kaverini Saaran kanssa koulusihteerin luokse.

"Öö moi. Me tultiin ny hakeen ne."
"Joo yo-tuloksia vai... Mikäs sun nimi oli? ... Tässä. Onneks olkoon!"

Vilkaisen paperiliuskaa aivot sumussa. Alan hihkua ja hyppiä onnesta koulusihteerin nähden, koska voi kyllä, psyka pysyi M:nä! Äikkäkin, vaikkakin ketuttavasti pistettä vaille E. Mutta enkku, tuo rakas luottoaineeni jo yli 10:n vuoden takaa, NOUSI M:ÄÄN. En voisi olla enempää tyytyväinen. Loppuaika koululla meni epäuskoisen naurun, onnellisten halien ja hehkutusten merkeissä kera koulutovereiden. ♥

Johtopäätös asiasta, kun kaikki on kuultu, on: Olen erittäin tyytyväinen, helpottunut ja onnellinen neljän M:n ylioppilas.