The end of an era.

Varoituksen sana: edessäsi on jälleen kerran elämänpituinen teksti, joten jos kuolet tylsyyteen tai lukemisähkyyn, se on omalla vastuullasi.

♦♦♦♦♦

HERLU/TEKLU 2010-2013

13 jaksoa, 13 koeviikkoa ja tasan 75 kurssia takana. MMMM. Lukuisia uusia ihania kaveri-ihmisiä ja hauskoja muistoja. Elämäni parhaimmat 3 vuotta, jotka todellakin ansaitsevat oman postauksensa! Muistot tästä koulusta ja sen ihmisistä ovat tatuoineet itsensä mun sydämeeni eivätkä lähde sieltä pois.

Keväällä 2010 jouduin jättäytymään pois amislukiosta ja olin aivan hukassa. Yritin päästä kauppikseen, mutta se ei mulle edelleen tuntemattomista syistä onnistunut. En todellakaan olisi halunnut mennä lukioon, mutta keskusteltuani vanhempieni kanssa pitkään ja vakavasti tulin semisti toisiin aatoksiin. Hervannan lukio pyöri päällimmäisenä mielessäni, koska se sijaitsi lähimpänä. Koulut olivat jo ehtineet alkaa, eikä mulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin näpytellä HerLun rehtorille sähköpostia tiedustellakseni opiskelupaikkaa. Vastaus oli onnekseni myöntävä, vaikken vielä todellakaan ollut oikeasti valmis astumaan lukio-opintojen tielle.

1. lukuvuosi 2010-2011

20.8 koittivat paitsi ensimmäiset Blockfestini myös ensimmäinen koulupäiväni Herlussa. Menin vähintäänkin ihan hirveessä paniikissa kouluun, varsinkin koska tiesin olevani tulevia luokkatovereitani 1-2 vuotta vanhempi. Me oltiin edellispäivänä laadittu opon kanssa alkajaisiks ehkä liiankin helppo lukkari - vain 4 kurssia, ja eka päiväni olikin vain 1 kurssin pituinen. Koulupäivä meni lyhyydestään huolimatta melkolailla sumussa, mitä nyt muistan kaverini Mepan huudelleen mun nimeä ruokalassa, enkä mä ollut kuullut (tai tajunnut) mitään ennen kuin hän tuli samaan pöytään istumaan.

Ironista kyllä, en ollut ehtinyt lusimaan lukiossa viikkoakaan, kun olin jo sitä mieltä, että hey, this isn't so bad. Kyllä mää tän kolme vuotta vetäsen vaikka päällä seisoen!

Mepan ja sen kavereiden kanssa mää vietinkin suurimman osan ykkösvuodestani, socially awkward penguin kun olen enkä osaa enkä uskalla tutustua muihin kovin helpolla. Oon hitaasti lämpiävää sorttia vaimitensenytoli. Enkä olis keksinytkään parempaa koulukaveria itelleni, koska Mepa oli myös lukiomme silloinen tuutori ja auttoi mua reppanaa pääsemään alkuun ja osasi vastata kaikkiin kiperiin sekä tyhmiin kysymyksiini aina koeviikkokäytännöistä ruokailuvuoroihin. Hänelle oli karttunut onneksi myös lähes kolmen vuoden edestä kokemusta kaikista opettajista ja osasi kertoa miten kukin toimii ja kenen kanssa sopisi olla varuillaan. :D

Ykkösvuosi oli hauskinta aikaa kahdesti vuodessa järjestettyjen peliöiden takia! Siellä oli paitsi koko koulun yläaulan kuumentavia tietokonepeliskaboja myös pelikonsolipelejä ja vanhoja kunnon korttipelihommia. Parhautta olivat Skip-Bo-pelit, korttipelit, Guitar Hero-skaba ja vanha kunnon Alias. Ykkösvuoden kevään jälkeen rehtori päätti pistää peliöiden osalta pillit pussiin, eikä niitä enää valitettavasti järjestetty. Onneksi ehdin edes kahdet peliyöt viettää, oli mahtavuutta!

Ykkösvuoden loppupuolella, kun Mepakin oli jo abiturienttina lähtenyt koulusta ja jouduin jäämään yksikseni, aloin avartua ja tutustua kakkosiin ja ykkösiin. Koska olin amiksessa suorittanut 11 kurssia, olin hieman edellä muita ykkösluokkalaisia ja kävin ykkösellä enimmäkseen kakkosten kursseja. Ykkösvuoden lopulla lyöttäydyin Teijan, Elinan, Elsan ja Iidan seuraan, ja loppu on historiaa!

2. lukuvuosi 2011-2012

Kakkosvuosi starttasi elämäni toisilla Blockfesteillä. Koulukaveripiirit laajeni ja opiskelumotivaatio oli enimmäkseen hukassa kuin huipussaan. Abivuosi tuntui kamalan kaukaiselta ja (aamu)poissaoloja tuli että napsahti. Aloitin työt koulun ohella tehden 10-tuntisia työviikkoja, eli perjantai-iltasin 4 tuntia ja lauantaisin 6-7 tuntia. Musta tää järjestely toimi loistavasti ja palkka tuli todellakin tarpeeseen! Opintotuki kun ei riittänyt mihinkään.

Marraskuussa aloin ressata Wanhoista ja parin puuttumisesta. Olin melko hermoraunio viimeseen asti, koska halusin ehdottomasti tanssia Wanhat. Olinhan haaveillut niistä jo parikolme vuotta. Päivää ennen ekoja tanssiharkkoja pari löytyi ja yks Hulkin kokonen taakka laskeutui harteilta! Reenit meni aluksi mun osalta aika ohohupseikumitäeieijooenosaa-meiningillä (vaikka oikeesti osaan tanssia ja hallitsen YLEENSÄ askeleeni), mut vikat reenit sujuivat oikein mallikkaasti. Hyvillä mielin kohti h-hetkeä!

Iihhana fuksianpinkki mekko löytyi Työväen teatterin vuokraamosta, ja Ame ja Kaisu toimivat mun personal muodonmuuttajina meikin ja kampauksenteon muodossa.

Wanhat olivat täynnä loistoa ja oli ihanaa näyttää kauniilta ja tuntea olonsa ihan rinsessaksi kokonaisen päivän verran! ♥ Tosin vaikka mää oon tottunut tanssimaan yleisön edessä, on se ihan eri asia tanssia kaukana mukavuusalueen ulkopuolella pysytteleviä tanssilajeja tutuille kuin vetää joujou-meiningillä äkästä streettiä suurimmalta osin täysin tuntemattomille ihmisille. Anyways, oli aivan iihhanaa!

Vaikka omasta mielestäni löysäilin kakkosvuonna enemmän ku ykkösellä, niin jotenkin onnistuin nappaamaan kokeista parempia arvosanoja. Kutosia tuli matikasta, luonnollisesti, mutta sitä huonompia ei tullut muista aineista. Ykkösvuonna sen sijaan napsahti pari hylättyä, ja muutama vitonen ja kutonen. Ohopsan. Muistan ottaneeni aivan järkyttävät stressiahdistuspaineet 2. vuoden vikasta koeviikosta, josta onneksi kuitenkin selvisin kunnialla.

3. lukuvuosi 2012-2013

Vika eli abivuosi lähti käyntiin vähintäänkin epätodellisissa merkeissä. En osannut ottaa aiempien vuosien kaltaisia koulunalkamisangsteja vaan astelin kouluun hyvillä mielin. Tiedä sitten, johtuiko tylsästä kesästä vai siitä, että tiesin aloittavani viimeisen vuoteni tässä koulussa. Koulun nimi oli vaihtunut Hervannan lukiosta Teknilliseksi lukioksi, ja nimenvaihdos kyllä toi tiettyä älykkyyttä ja uskottavuutta koulullemme, mut siitä ei oo tähän mennessä ollut mitään hyötyä. Aina pitää kuitenkin selittää. "Mitä lukioo käyt?" "Tampereen teknillistä lukiota." "Öö jaa hmm... Missäs se on?" "... Joo siis se on entinen Hervannan lukio." Että jeejee.

Abivaatteet saapuivat ja toka jakso oli hirmuisen stressaava. Oli tutkimusraporttien, esseiden ja kirjoitelmien rustaamista. Ei kiitos ikinä enää. 100 päivää-juhla floppasi, ja ärsyttää, kuinka järkyttävät ja typerät stressiraget otin siitä ihan turhaan. Lopulta tuudittauduin sillä ajatuksella, että toivottavasti penkkareihin valitaan parempi teema.

Kärsin ruotsin kirjoitukset syyskuussa, ja jollain ihmeen kaupalla sain siitä M:n hyvin vähäisellä lukemisella. Mä myös kiitän itseäni näin jälkikäteen siitä, että päätin kirjoittaa ruotsin syksyllä, sillä olisin ollut kauhean ahdistuksen partaalla, jos olisin rykässyt kaikki 4 yhteen menoon keväällä. Ajatuskin saa kylmänväreet juoksemaan.

Mää odotin Wanhoja kärsimättömästi, mutta vielä kärsimättömämmin odotin PENKKAREITA. Ja hyvänen aika mitkä penkkarit ne olivatkaan! Järjestelyprosessi aina teemanvalinnasta rekkojen ja karkkien maksamiseen oli kieltämättä tuskallista sivustaseurattavaa, mutta kyä siitä selvittiin ja saatiin ihanat penkkarit, joita muistelen pitkään lämmöllä! ♥

 

The Abiturients-kuva © HerSa, koska oma ei ollut hjyvä.

Koko abivuosi kirjaimellisesti vilahti silmien ohitse epätodellisen olon vallitessa. Kevään kirjoitukset äikän tekstitaidosta enkun kirjalliseen kuulosti aluksi tuskalliselta ja pitkältä prosessilta, mutta ne sujuivatkin enkkua lukuunottamatta suhteellisen kivuttomasti ja nopeasti.

Sitä aina sanottiin yläasteella, että oma taso laskee lukioon mentäessä. No tottahan mun taso laski, mutta ei onneks kovin dramaattisesti, joten tavallaan mennevuosien opot olivat oikeassa sanoessaan, että sovin lukioon. Arvosanat huitelivat kursseittain 4-10 aineesta riippuen, mutta onneksi kurssien keskiarvoista ei löydy 6:sta huonompaa. Lukiourani ainoat neloset tulivat matikan geometriasta (jota en viitsinyt korottaa :D) ja bilsan toisesta pakollisesta kurssista, jonka sain nostettua seiskaan vasta kurssin uusimisella. Ainoa kybäni tuli ruotsin kurssista. Parhaimmat keskiarvot sain tutusti enkusta ja ruotsista kuin myös psykasta, eli kaikista suosikkiaineistani. Mikäs sen kivempaa!

YO-arvosanatavoitteet olivat vielä ykkösellä päätähuimaavat. Luulin saavani enkusta helposti L:n, ja äikästä ja ruotsista E:n. Psykassa oli "hieman" vaatimattomammat: joko E tai M. Kyllä, olin todella naiivi, ja koska taustalla vaikuttivat äitini vuonna 85 kirjoittamat kuusi (6) laudaturia, niin ajattelin sen olevan minunkin kohdalla yhtä helppoa. En tullut ajatelleeksi aikojen ja käytäntöjen muuttumista, enkä sitä, ettei mulle sitä älykkyyttä ihan suurimmalla kauhalla ole jaettu.

Kakkosella tavoitteeni tipahtivat roimasti etenkin äikän ja ruotsin kohdalla. Ruotsin abikurssilla tajusin, että olisi suoranainen onni, että saisin siitä edes C:n, 9:n päättärikeskiarvosta huolimatta. Psykan yo-koe sai puntit tutisemaan viimeistään kertauskurssin aikana. Äikästä ei ollut muita tavoitteita, että kunhan pääsee läpi ja B:tä parempi on aina plussaa. Äikkä ei kuitenkaan oo koskaan ollut mulle mikään rakas aine, vaan enemmänkin välttämätön paha. Siinähän se meni missä muutkin.

Kun enkun kursseilla alettiin harjoitella yo-kuullunymmärtämisiä, unelmani L:stä romuttuivat. Eivät tosin pahasti, sillä E alkoi kuulostaa oikein nätiltä arvosanalta. Joku joskus kirjoitti Ylen Abitreenien keskustelufoorumilla, että kielten kuullunymmärtämiset ovat ennemminkin kirjoitusnopeustestejä, sillä vastausajat ovat naurettavan lyhyitä, ainakin avokysymyksissä. Vaikka ymmärtäisit äänitteiden pointin ja kysymykset yy äm yy äm, mutta olet hidas mustaamaan tai kirjoittamaan, niin HÄVISIT PELIN. Meidänkin kokeen avoissa äänitteet kuultiin vain kerran ja vastausaika oli "pidempi". Pyh ja pah. Yhtä lyhyt, ellei lyhyempi kuin avoissa, joissa äänitteet toistetaan ja vasta silloin vastataan.

Kuten olette kaikki saaneet lukea, odotukseni yo-arvosanoista kääntyivät suureksi onnekseni aivan päälaelleen. Pelkäsin saavani ruotsista A:n - sainkin M:n. Pelkäsin, etten pääse läpi psykasta - sainkin M:n. Pelkäsin saavani äikästä - no, äikkää mä en pelännyt, mut M on tosi jees! Edelleen ketuttaa se pistettä vaille E-tieto, koska luulin, ettei niin vois käydä mulle, muille vaan. Enkku lähti kamalana rumana C:nä, MUTTA TULI TAKAISIN M:NÄ. Se riittää mainiosti, joten KIITOS YTL, LOVE YOU.

Ironista kyllä, kaikki tämä arvosanahässäkkä on ollut aivan turhaa, koska mulla ei ole pienintäkään aikomusta hakea korkeakouluihin. Yo-arvosanojani ei siis tarvita eikä kysytä missään muualla, joten se siitä. On se silti kivaa, että myös yo-arvosanat vastaavat suurin piirtein lukion päättärin keskiarvoja ja että kaikesta huolimatta selviydyin näinkin hienosti! Oloni on epätodellinen, mutta onnellinen. En olekaan niin idiootti ja tyhmä kuin mitä muut ovat väittäneet! NI.

Sain paitsi odotettua paremman yo-todistuksen myös pelottavan jännittävän, mutta hienon tilaisuuden pitää uuden ylioppilaan puheen. Maksimissaan puhe saa kestää 8 minuuttia, mutta ihan niin pitkään en halua puhujanpöntön äärellä aikaani viettää. Se on jo hyvä, että selviän sinne pömpelille pyörtymättä matkan varrella. Kyllä mää sen puheen pystyn pitämään, mutta se ihmisten määrä ja kävely puhujanpöntölle KAIKKIEN tuijottaessa on jo ajatuksena kamala. Loput menee sitten omalla painollaan, JOS MENEE. Wish me luck!

Mainitsin alussa olleeni hieman huolissani parin vuoden ikäerosta luokkatovereihini. Se ei johtunut siitä, että "siis mähän en niinq hengaa ysinelosten kaa, ne on viel nii lapsii", vaan siitä, että pidettäisiinkö mua vajakkina ja luokalleni jääneenä luuserina. Täytin lukion ykkösellä 18 ja pääsen ylioppilaaksi nyt 20-vuotiaana. En tiedä, miksi ajattelin niin, mutta ihan turhaanhan mää tommosia märehdin.

Vaikka asia ei mulle sinänsä ollut loppupeleissä ongelma, koin silti tarvetta selittää jokaiselle tutulle ja kumminkaimankissalle, että miksi olen "vasta" lukiossa. No joo, mä oon aina tykännyt selittää, joten ei ole uusi asia kenellekään. Huolta helpotti suuresti se, että minun selitellessäni lähes kaikki totesivat saman: "Säähän olet vielä nuori, ehtiihän sitä jatkokouluttautua ja käydä töissä myöhemminkin". Niinpä, osuivat mokomat asian ytimeen.

Silti monesti olen pohtinut, että mitä jos olisin tiennyt jo ysiluokalla, että olisin pärjännyt vallan mainiosti lukiossa ja että ei se opiskelu siitä yläastetasosta sen kummemmin olisi syventynyt? Ainakin olisin päässyt Herluun jo silloisella syöksylaskun tehneellä keskiarvolla. Olisin kirjoittanut jo vuonna 2011 ylioppilaaksi. Olisin nyt... niin. Missä olisinkaan? Jos en tiedä nytkään mitä mä haluan tehdä isona, niin en olisi tiennyt tuossakaan tilanteessa, ja mulla varmaan olisi nyt kaksi välivuotta takanani.

Mä en todellakaan pidä kymppiluokkaa enkä vuoden kestänyttä amislukiokeikkaa turhina vuosina. Kymppiluokalla koin onnistumisen kokemuksia arvosanojen ja keskiarvon nostamisen ansiosta, ja kartutin itselleni myös työkokemusta pitkien TET-jaksojen vuoksi. Amislukiossa opin tekemään helppoja kampauksia, hiusten värjäyksiä sekä hiustenleikkuun perusteet niin miehille kuin naisille. Permanentit ja muut rullaukset sekä raidoitukset ovat onnellisesti unhoittuneet, joten päätin jo ajat sitten, että niitä en edes yritä värkätä yhtään kenellekään. Opin myös sen, että musta on kyllä asiakaspalvelijaksi, mutta ei parturi-kampaajaksi. Mä en myöskään leikkaa muiden kuin omien perheenjäsenten ja omia hiuksia. Tiedän tasan tarkkaan, mistä isä, äiti ja Matias tykkää mitä tulee heidän pääkarvojensa saksimiseen ja värjäämiseen, mutta muiden hiuksiin en uskalla koskea.

Nyt menin pikkasen liian kauas varsinaisesta aiheesta, mutta mun pointti on kuitenkin se, että nämä 2 vuotta ennen lukion aloittamista antoivat rutkasti aikaa miettiä ja kypsyä. Motivaationi opiskella olisi ollut ihan eri, jos olisin pakon edessä ja täysin vasten tahtoani mennyt suoraan peruskoulusta lukioon silloisella lähes olemattomalla itsetunnolla. Vaikka keskiarvoni olisi ollut riittävän hyvä Herluun, epäonnistunut ysiluokka oli jättänyt todistukseeni ja itsetuntooni jälkensä. Asenteeni opiskeluun olisi varmaankin ollut todella huono enkä olisi viitsinyt edes yrittää. Olisin ollut vain angstaava marttyyri ja valittanut koko ajan, että kuinka tyhmä mää oon eikä musta tule ikinä mitään. Kymppiluokan ansiosta sain nostettua paitsi itsetuntoani myös keskiarvoni takaisin oikealle tasolleen. Amis osoitti taas sen, että tarvitsen kuitenkin vielä miettimisaikaa oikean unelma-ammattini oivaltamiseen. Ja opinhan mä hyödyllisiä perustaitoja: nyt mun porukoiden ei tarvitse maksaa ittejänsä kipeäksi kalliilla parturikäynneillä!

Ja nyt kolmen vuoden jälkeen olen tässä. En vieläkään tarkalleen tiedä, mikä haluan olla isona, mutta mä olen vieläkin nuori ja tulevaisuus on avoin. Mikäs kiire tässä nyt on.

Huomenna on 1.6. Päivä, joka tuntui vielä vuosi sitten todella kaukaiselta, mutta joka saapuikin ihan yhtäkkiä. Päivä, jolloin vastaanotan yo-todistukseni ja yo-lakkini kantaen ylläni kaunista juhlamekkoa. Päivä, jolloin kuolen jännitykseen pitäessäni puhetta reilusti yli satapäisen yleisön edessä. Päivä, jolloin juhlitaan ja kunnolla sitten! Ja päivä, jonka jälkeen tapahtuu maailman nopein vapaapudotus.

GRADUATION DAY, HERE WE COME.

Kiitokset parhaista kouluvuosista lähtee kaikille parhaille opettajillemme ja mm. seuraaville mukanaolleille henkilöille in order of appearance: Mepa, Teija, molemmat Elinat, Pei, Saara, Suvi, Iida, Elsa, Laura, Taru & Wini! Toivottavasti yhteydenpito ei lopullisesti katkea tähän, pidetään siitä huoli! Ja jos unohdin jonkun, anteeksi tuhannesti.

THANK YOU ALL, YOU ARE THE BEST! ♥ Tomorrow we will celebrate and party until the break of dawn.