Aikainen herätys. Ehdin laittoman aikaisin lähtevään bussiin. Niin ei käy IKINÄ normikoulupäivinä. Koulussa oli loman alkamisen kunniaksi liikuntapäivä. Mentiin keilaamaan ja oli hauskinta parhaiden tyttöjen kanssa.
Takaisin kotona jo 11 maissa. Vetäsin 3 tunnin tajunnanräjäytyspäikkärit. Riensin lähes suoraan unilta töihin. Oli melko tapahtumarikas työpäivä. Myin ekaa kertaa asiakkaalle kengät. Mokailin vähäsen ja lagasin tuttuun tapaan, mutta en antanut sen häiritä. Näin epätavallisen paljon hyviä tuttuja.
Laahustin nuutuneena bussipysäkille ja nousin lähes täyteen bussiin. En edes jaksanut etsiä vapaata paikkaa. Jäin seisomaan bussin keskelle. Vieressä suloinen ja tosi utelias musta hauva nuuhki innokkaasti mun farkunpuntteja ja saappaita. Omistaja vilkaisi mua, hymyili lempeästi ja avasi keskustelun kysymällä, onko mullakin koira. Ylitin itseni vaihtamalla muutamankin sanan hänen kanssaan. En sentään kokenut mahanpohjatunteita, mutta tosi hyvä ja kutkuttava fiilis jäi. Hän hymyili vielä kerran mulle, sanoimme moikat, ja uusi tuttavuus jäi pysäkkiä ennemmin pois valloittavan koiransa kanssa.
And what did I do? Liitelin pilviä hipoen pysäkiltä kohti kotia. Mielessäni käy parikin kertaa, olisinko voinut jutella enemmänkin hänen kanssaan. Huoh, on niin helppoa olla jälkiviisas. Ehkä näin on parempi. Loppujen lopuksi.
Oli miten oli, bussipoika (+ koira) ei poistu ihan heti mielestäni.
En tiedä miks, mutta tällaiset päivät ovat parhaita. Kun viimeinen koulupäivä ennen lomaa on rento ja nauruntäyteinen, kun onnistun töissä, kun ylitän itseni. Pisteenä i:n päälle se, kun saan huomata, että on olemassa rohkeita nuoria miehiä, jotka uskaltavat avata keskustelua täysin vieraan tytön kanssa ruuhkabussissa.
Elämän pikkuiloja, tykkään niistä kovin. ♥ Tällä mennään.
Laahustin nuutuneena bussipysäkille ja nousin lähes täyteen bussiin. En edes jaksanut etsiä vapaata paikkaa. Jäin seisomaan bussin keskelle. Vieressä suloinen ja tosi utelias musta hauva nuuhki innokkaasti mun farkunpuntteja ja saappaita. Omistaja vilkaisi mua, hymyili lempeästi ja avasi keskustelun kysymällä, onko mullakin koira. Ylitin itseni vaihtamalla muutamankin sanan hänen kanssaan. En sentään kokenut mahanpohjatunteita, mutta tosi hyvä ja kutkuttava fiilis jäi. Hän hymyili vielä kerran mulle, sanoimme moikat, ja uusi tuttavuus jäi pysäkkiä ennemmin pois valloittavan koiransa kanssa.
And what did I do? Liitelin pilviä hipoen pysäkiltä kohti kotia. Mielessäni käy parikin kertaa, olisinko voinut jutella enemmänkin hänen kanssaan. Huoh, on niin helppoa olla jälkiviisas. Ehkä näin on parempi. Loppujen lopuksi.
Oli miten oli, bussipoika (+ koira) ei poistu ihan heti mielestäni.
En tiedä miks, mutta tällaiset päivät ovat parhaita. Kun viimeinen koulupäivä ennen lomaa on rento ja nauruntäyteinen, kun onnistun töissä, kun ylitän itseni. Pisteenä i:n päälle se, kun saan huomata, että on olemassa rohkeita nuoria miehiä, jotka uskaltavat avata keskustelua täysin vieraan tytön kanssa ruuhkabussissa.
Elämän pikkuiloja, tykkään niistä kovin. ♥ Tällä mennään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti