There's sides of me that you never bothered finding.

Näin vuoden 2013 kunniaksi olen tiedostanut erään asian itsestäni: olen niin kaavoihini kangistunut ja jänishousupelkuri kuin kukaan voi olla. Sellanen mä olen ollut kyllä aina, mut vasta nyt olen tajunnut sen kunnolla ja vieläpä ihan pikkuasioiden kautta.

Muistan, kun olin teini ja kaverit höpötteli, että olis tosi jees lähtee spontaanisti interrailille yläasteen jälkeen/äkkilähdöllä Teneriffalle/Poriin Yyteriin makoileen ja harrastaan nonstop-kokovartalokäristystä (viimeksi mainittua on tullu harrastettua, mutta ei koskaan spontaanilla lähdöllä vaan suunnitellusti porukoiden kanssa). Kuinka hauskaa olis alottaa uus eksoottinen harrastus, uudistaa vaatekaapin sisältö KOKONAAN tyylivaihdoksen muodossa (tätä kukaan ei sanonut ääneen, mutta tätä tapahtui USEIN, mm. hopparista punkkariksi ja emosta jokski ihme goottilolitaksi), mennä toiselle puolelle Suomee festareille, kun se ja se hyvä artisti olis siä keikalla, ja muuttaa Ranskaan vuodeksi.

Kun mä kuuntelin täntapasia keskusteluja, olin aivan kauhuissani. Olin toki innoissani kaverin puolesta, mutta kun aloin miettiä omalle kohdalle. Mä en silloin enkä nytkään pystyis moiseen. Tarvis rahaa, tarvis kauheesti suunnittelua, hankkia tietoa ym. jne. etc. riippuen, mistä kullonkin oli kyse.

Oikeasti mä kadehdin sellasia ihmisiä, ja turhauduin, kun yritin kehittää itsessäni spontaanisuutta siinä onnistumatta. 20 vuotta on mennyt, ja mä edelleen pohdiskelen, mietin tarkkaan ennen päätöstä, epäröin, punnitsen vaihtoehtoja, venkslaan edestakasin "juupas, eipäs, eiku joo, eiku EI". Ja 9 kertaa 10:stä päädyn päätökseen "ei". "Kyl tää on iha hyvä näin, emmää ny". Mä ylianalysoin kyllästymiseen asti (mä en kyllästy, mutta muut), ajattelen liikaa enkä osaa päästää irti. Mä en uskalla tarttua hyviin tilaisuuksiin, koska mä pelkään.

Tähän mennessä spontaanisinta, mitä oon hetken mielijohteesta tehnyt, on... no niin. Ei sellasta taida olla, tai ainakaan en nyt ihan heti keksi.

Tässä muutama esimerkki, joiden kautta tajusin olevani kalkkis ja pelkuri:

Kun olin vielä syvällä teini-iän kourissa, olin valtavan genrerajoittunut. Kuuntelin etenkin siinä ysi- ja kymppiluokan paikkeilla pelkästään hiphoppia, eikä muita genrejä ja artisteja yksinkertaisesti ollut. Itse asiassa mä en kuunnellut muita kuin tiettyjä jenkkiräppäreitä, suomalaiset kun olivat mun mielestä "huonoja". Syvällä alitajunnassani pidin oikeasti esim. Metallican Nothing Else Mattersista ja Enter Sandmanista, mutta mun ahdasmielinen hiphop-maailmani ei sitä sallinut ihmisten ilmoille paljastaa. Vasta lukiossa mä avauduin vihdoin sieltä mun pikkuruisesta genrerajoitteisesta maailmasta ja Guitar Hero-pelin myötä ihastuin Metallicaan. Siitä se ajatus sitte lähti... Ja samoin kävi suomihiphopin kanssa! Ihan kaikkiruokainen mä en kyllä vielä ole, mut joku päivä vielä... Ehkä.

Mä käytin 5 vuotta samaa puhelinta ja välttelin älypuhelimia viimeseen asti. Mä en kyllä tiedä, oliko tässä kyse siitä, että KAIKILLA on älypuhelin vai niiden kalliista hinnasta vai siitä, etten mä ikinä oppisi käyttämään moisia. Mitä luultavammin kyse oli kaikista noista syistä.

Mä en muutenkaan mielelläni hanki uusia laitteita ja vekottimia, koska tekniset laitteet ei oikein tykkää musta, nimim. LG:n ja Creativen soitin sekä iPod tuotti mulle suuria raivokohtauksia vammailuillansa (iPod kaikista eniten, LG ja Creative oppi tavoille aika nopeesti), kuin myös mun nykyinen puhelin.

Ostan tätä nykyä lähes kaikki vaatteeni Seppälästä, enkä mielelläni mene muihin liikkeisiin asioimaan.

Tuplajuustoateria on mun vakkariateria silloin kun asioin Mäkkärissä. Mä en muista, milloin mä olisin viimeksi ostanut jonkun muun aterian. Ja nimenomaan Mäkkäristä mä hampparini aina ostan.

Nile Kebab on vakkarikebabmesta ja muita ei yksinkertaisesti ole.

Mulla on ollut sama hiuslookki viimesen 3 vuotta, kohta 4. Väriä en aio vaalentaa (vaikka muut niin haluaisi), enkä kasvattaa ottista pois ENKÄ VARSINKAAN aio lyhentää. Ainoa muutos, jonka voisin tehdä, on värjätä lettini oikeasti mustalla värillä enkä tällä mustalta näyttävällä tummanruskealla.

Paitsi ai että, tällänen tukka olis aika herkullinen. Joku päivä vielä...

Kotipizzasta tilaan aina Special Operan.

Mä en käytä vaaleita värejä juuri missään. Ainoa, mikä mussa saa olla vaaleaa, on iho.

Mä myös ahdistun ja saatan jopa hermostua, jos joku yrittää ehdottaa hiusteni vaalennusta tai muuta merkittävää muutosta mun ulkoasuun, ulkonäköön, vaatetyyliin tms. EN TYKKÄÄ, hyi hyi hyi.

Ja pakkohan se on myöntää: myös mun violettifetissini sopis tosi hyvin tähän, etten halua ja etten muka osaa vaihtaa mieltymyksiäni. Kyllähän mun vaatekaapista löytyy vaikka mitä muita värejä, mutta violetti on se, jonka huomaan ensimmäisenä kaupan vaaterekissä. Ja niin se on ollut kohta 4 vuotta.

Kai tää johtuu siitä, että mä en uskalla kokeilla uutta, oli sitten kyse pizzatäytteistä, kampauksesta tai jostain paljon isommasta asiasta mitä tässä ei mainittu, koska mä pelkään, että joudun pettymään. Maksan pahasta mausta enkä saa tukkaani takaisin. Jos vaihtaisin hiusväriä hetken mielijohteesta tummasta yhtään vaaleampaan, se merkitsee vaalennusta = muutenkin hauras tukkakuontaloni menee entistä huonompaan kuntoon. Ja mä muutenkin tykkään tummista hiuksista itelläni! Vaalentaminen veisi ison osan musta pois.

Musalaitteiden ja muiden kans mä vaan oon TODELLA kärsimätön, koska haluan oppia kaiken nythetipaikalla enkä opetella pikkuhiljaa. Vaatekauppa-asiassa taas on kyse lähinnä siitä, ettei noista muista kaupoista kuitenkaan löydy mitään kivaa ikinä. Pysyttelen siis mieluummin tuttujen ja turvallisten asioiden parissa kuin kokeilen jotain uutta.

Matkustelemaan mä lähtisin vaikka heti, jos vain olisi tarpeeksi rahaa ja aikaa. Viime kesänä uskalsin haaveilla, että poistuisin Suomesta pariksi viikoksi heti kun kirjoitukset loppuisi, ihan vaikka jollain äkkilähdöllä johonkin Euroopan maahan näin aluksi. Se jää nähtäväksi... Meinaan mulle ominainen jänishousuus (:D) iskee yllättäen sillon, ku pitäs toteuttaakin joku yhtään korkealentoisempi haave. Ja mun kalkkiksen mittapuulla jo se, että olin edes hetken aikaa vakavissani sen lähtemisen kanssa, on TODELLA PALJON.

Mä oon tottunut pettymään, enkä mä siitä kauaks aikaa jaksa lamaantua, mutta haluan mieluummin ehkäistä mahdollisen pettymyksen kuin ottaa riskin. Isot, mutta hyvät muutokset otan tietysti ilolla ja innolla vastaan, mutta oon aina vähäsen varpaillani. Oon tottunut siihen, että jos asiat menee putkeen liian kauan, niin jossain kohtaa se raja tulee vastaan.

Mä kyllä unelmoin paljon, niin realisti mä en sentään ole! Todisteena tästä ovat mun Pinterestin boardit ja WeHeartItin setit. Mä näen tapahtumarikkaita unia, ja kehittelen päässäni skenaarioita, joita ei ikinä tule tapahtumaan. Unelmoin paratiisisaaresta, kauniista mutta pienistä häistä läheisten kesken, sekä kahvittelusta Lontoossa erään nimeltämainitsemattoman Tom Hiddlestonin kanssa...

Tästä tekstistä tuli taas liian pitkä, mutta mä tein tän puoliksi itseäni varten. Mun blogi on auttanut mua tutustumaan bloggauksen ja muiden bloggaajien lisäksi minuun itseeni pikkusen paremmin, ja tää teksti oli lähes puhtaasti sitä tarkoitusta varten! Ja mähän en pakota ketään näitä turhia elämänpituisia läpätyksiä lukemaan. ;)

Jotta tästä ei tulisi kovin negatiivista postausta, muistin just yhden spontaanin teon, ja aika ison sellaisen: päätös jatkaa tanssiharrastusta! Ajatus tuli ihan puskista enkä sitten epäröinyt hetkeäkään, varsinkaan kun kannustusta tuli joka puolelta ja tanssia harrastava kaverini Pei oli heti messissä. Rahatilannekaan ei ollut esteenä, ja niin mä riensin intoo täynnä street dance-tunnille! ENKÄ KADU.

(Pics from Pinterest & WeHeartIt.. Click the photo to find out the original URL.)